Rachelin loma (alias kirja joka yllätti takavasemmalta)

Armaat lukijani saattavat tietää sen tunteen, kun törmää kirjaan, joka osoittautuukin aivan toisenlaiseksi kuin on kuvitellut. Minulle kävi niin joululomalla. Myönteisessä mielessä.

Hinkuessani suomenkielistä luettavaa, napsin kirjastosta kaikenlaista painettua, joukossa myös "jotain kivaa ja kevyttä ja vaaleanpunaista". Kuten armaat lukijani lienevät huomanneet, arvostan myös chick littia, kunhan se on kelvollisesti kirjoitettua.

Noh, nyt kirja otti ja huijasi.

Marian Keyesin Rachelin loma täyttää päällisin puolin kaikki chick litin ominaisuudet. Kannessa sievä nainen, drinkki, mintunvihreää väriä. Painokauhistelua, juhlia ja rahaongelmia.

Takakannessa lukee:

Irlantilainen, New Yorkissa asuva Rachel Walsh pitää itseään tukevana, keskiluokkaisena ja rahattomana. Juhlia ei New Yorkissa ole koskaan liikaa eikä tarjoilu liian runsasta. Hän ei 27-vuotiaana pidä huumeiden käyttöään millään tavalla ongelmana, mutta kun hänen isänsä ehdottaa vieroitushoitoa tunnetulla irlantilaisella klinikalla, hän suostuu. Se varmaan vilisee rockstaroja ja julkkiksia! Loputtomien terapiaistuntojen jälkeen Rachelille kuitenkin valkenee ongelmien syvyys. Ja silloin iskevät myös pelot: kestääkö uusi rakkaus ja voivatko läheiset koskaan antaa anteeksi?



Ensimmäiset 150 sivua vihasin päähenkilöä ja päähenkilön naiiviutta. Ilmeisesti se oli kirjailijan tarkoituskin, mutta meinasi saada minut jättämään kirjan kesken.* Lopulta päätin katsoa, tietenkin viimeisenä iltana ennen kotiinpaluuta kun olisi pitänyt nukkua, olisiko opuksesta loppuviimein mihinkään. 

Luin sen yhteen soittoon. Nauroin välillä ääneen. Itkin viimeiset 200 sivua. Siihen nyt ei tietty paljon tarvita, että minä vollotan, mutta silti.

Rachelin loma ei ole pieni hassu romanttinen tarina. Se on tarina riippuvuudesta. Rachelin kohdalla huumeriippuvuudesta, mutta myös monia muita ihmiskohtaloita sivutaan. Kun lankakerä alkaa purkautua, lukija ymmärtää alkun epäloogisuudet ja näkökulmien naiiviuden.

Kirjan ratkaisu ei ole erityisen omaperäinen ja tie on muutamilta kohdilta siloiteltu, mutta silti chick litiksi luulemani pääsi iskemään takavasemmalta. Mainittakoon, että myös Kirjametsässä on aikoinaan luettu Keyesia...

* Niin, minä vihaan (vvvihaan) typeriä henkilöitä fiktiossa. Oli kyse sitten kirjoista tai leffoista. Semmoisia, joita tekee ensi hetkestä mieli ravistella kun ovat niin idiootteja. Kiduttakaa Calendulaa, pistäkää katsomaan jokin Dumb and Dumber tai Zoolander.

- - -

Luin minä muutakin. Ihan oikeaa chick littia ja jonniinverran Julia Cameronia ja rahtasin mukanani kauas etelään kymmenen kiloa kirjoja. Mutta ne ovat sitten jonkun eri postauksen asioita, ne. Ehkä.