Saara Henriksson - Linnunpaino

Vielä ehtii no(u)kkia linnunpainoisen kirjan kirjakaupasta joulupakettiin. Luulisi uppoavan moneen lukijaan. Niin aikuisiin, kuin myös nuorempiin (teini-ikäisiin tyttöihin). Minulle tämä oli yksi vuoden parhaita lukukokemuksia. Eikä nyt jätetä sivuun myöskään sitä, että ulkoasultaan tämä on yksi vuoden kauneimpia kirjoja. Punainen aurinko, joka sisäsivuilla laskee vähitellen.

Lilja on nuori ammattitanssija, takana balettikoulua niin Pietarissa kuin Tukholmassakin. Sivusuun mennyt mahdollisuus Oopperan balettiin. Tanssiryhmä harjoittelee Bulevardin teatterissa, arkeen kuuluu väsymystä, kipua, savukkeita ja liian vähän rahaa. Miisa hakkaa kämmensyrjällä kivikovia harteitani ja hymisee, värisemme ja ynisemme yhdessä koko porukka. Se vielä puuttuisi, että viettäisin vapaa-aikaani näiden ihmisten kanssa.
Ryhmä valmistelee omaa versiotaan vanhasta sadusta, Siniparrasta, ja Liljalle luvataan päärooli. Hän kuitenkin loukkaa jalkansa ja sairauslomalla törmää Tommiin, lintumieheen. Vaalea tukka ja laihat hartiat kyyryssä. Lilja päättää päästä sisälle Tommin elämään, ottaa selvää salaisuuksista, päättää rakastua.

Ja kaiken rinnalla kulkee Siniparran ja Judithin rakkaustarina... tai oikeammin Liljan versio siitä.

Saara Henriksson - Linnunpaino
Saara Henriksson - Linnunpaino
Kansi: Elina Salonen
Into, 2012

Tarina ei ole monimutkainen. Se on oikeastaan nähty ja kerrottu jo satoja kertoja. Linnunpaino onkin katsaus pakkomielteisiin ja omaan epävarmuuteen. Ei tarvitse osata tanssia, epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteet ovat tuttuja kaikille, niin raivostuttava kuin Lilja satunnaisesti peräänantamattomuudessaan onkin. Kuten takakannessa lukee: Miksi nuori vaimo yhä kysyy, vaikka jo tietää, mitä viimeisen oven takana on?

Parasta on kuitenkin kieli. Sanatasoa myöten hiottu kaunis preesenskerronta, joka tulee iholle. Helsinki, joka oli sivuhenkilönä jo Saaran esikoisteoksessa Moby Dollissa, on nyt vielä voimakkaammin läsnä. Linnunpaino on myöskin oiva esimerkki varsin vapaan pilkuttamisen toimimisesta kaunokirjallisessa tekstissä. Mikään ei katkaise rytmiä, kieli liikkuu musiikin mukana, näyttämöllä ja raitiovaunuissa.

Seison paikoillani ja ajattelen kehoni painoa ja yritän luottaa siihen, minä en tarvitse mustasukkaisuutta, en epäilyjä, sillä ihmiskeho painaa niitä enemmän, se on kontrollin ja vihan, väkivallan ja mustasukkaisuuden mutta myös kaipuun, himon, nautinnon tapahtumapaikka, tanssin tapahtumapaikka.

Jouluni ovat olleet kovin saarahenrikssoneja. Pidin Moby Dollista, mutta Linnunpainosta pidin enemmän.

Kirjan ovat lukeneet myös Maria ja Noora. Ja käy toki katsomassa myös Saaran itsensä blogia.

Hmm. Pitäisikö loppuun laittaa vielä pikkuisen sitä, mitä kirjassa soi?