URS - Pimeyden reunalla

Kuten Kirjakko manifestissaan ehdotti, päätin omia mutuhutun positiivisena taidearvostelmadiskurssina.

Toisaalta, mitä muutakaan? Tässä kun sattuu olemaan tarjolla jotain niinkin ylpeästi matalakulttuurillista kuin URS:n tuotokset, ja joudun sitäpaitsi arvioimaan sitä seuraavalta pohjalta:
- Kirjallisuustieteen opinnot 0 ov. Akateemista pakkosuomea 1 ov.
- Spefituntemus +- 0,5. (Harrypotterit ja TSH luettu, Lovecraft kesken, Sookie Stackhouse -sarjaa en ilkeä mainita.)

Pimeyden reunalla hyökkäsi kimppuuni Normandiasta saadussa paketissa. Oletan provosoineeni kirjaa, sillä revin muovista kuorta auki kynsin hampain. Vaativa pakkaus oli se.

Pimeyden reunalla kansi
Pimeyden reunalla, kansi: Pau Norontaus

Ihan ensimmäisenä mutuhuttuna totean, että kokoelma oli vetävä pakkaus. Se sisältää kymmenen keskenään varsin erilaista novellia, mutta kirjassa oli onnistuttu hyvin laittamaan kansiin se, mistä URS:n julkaisuissa on kyse: tarinavetoisuudesta. Minut yllätti novelleiden kepeys, mutta toisaalta viimeisin kahlaamani URS-julkaisu oli Harmaa antologia. Tässä ei olla ihan samoilla hoodeilla. (No shit, Sherlock?)

Hyvin subjektiivisen lukija-arvioinnin myötä suosikkieni joukkoon nousivat ehkäpä seuraavat kolme novellia:

Tarja Sipiläisen Arana Suelon kadonneet kylät. Tässä pidin erityisesti hahmoista, heidän optimistisuudestaan ja tarinan temmosta, joskin novelli loppui hiukan yllättäen. Olisin kaivannut lopun kirjoittamista avoimemmaksi, nyt lukija tietää mitä tehtiin, mutta jää kysymään miten se tehtiin. Mutta sanoinko, että pidin erityisesti hahmoista?

Kalervo Rauta-Kalskeen (kyllä, se on pseudonyymi) Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara olisi pitänyt varustaa "älä lue tätä julkisissa liikennevälineissä" -varoituksella. Sain kummallisia katseita kun hihittelin itsekseni. Silkkaa parodiaa hyvin perinteisessä fantasiamaailmassa ja muutama mainio oivallus (vaikka alaviitteet olivatkin karanneet. Mutta kokemuksesta joudun toteamaan, että URS:n kirjojen taitto voi olla varsin rahvaanomaista puuhaa).

Lucilla Linin Pontianakissa oli tunnelmaa. Ei niin kuin linja-autossa vaan niin kuin... kuin... kuin... Olen päivätolkulla miettinyt, minkä asian tunnelman Pontianak toi hyvin vahvana mieleeni, enkä saa siitä vieläkään otetta. En edes tiedä onko kyse elokuvasta vai kirjallisesta tuotteesta, mutta joka tapauksessa viidakon mustat yöt voi haistaa ja nähdä vilauksen valkoista palmujen latvoissa.

Kaiken kaikkiaan Pimeyden reunalla oli yllättävän hyvä kokoelma työmatkalukemista. Juuri sopivan mittaisia pätkiä, kun keskittyminen pettää varttitunnin välein. Viime aikoina olen muutenkin ollut keskittymiskyvyttömyyteni takia ihastunut novelleihin. Minunkaltaisilleni niitä kirjoitetaan. Tällaista lisää, joo.

- - -

Pimeyden reunalla on luettu myös Espoon kaupunginkirjaston fantasiaryhmän blogissa. Suosikkimme eivät ihan kohdanneet, mutta Matti Järvinen käy läpi ohimennen kokoelman muutkin novellit.

  • B. N. / Lukuhoukka
    Kommentti Lähettäjä: B. N. / Lukuhoukka
    07/07/2012 @ 18:20

    On hyvin häiritsevä tunne, kun mieleen tulee jotain, jota ei osaa sanallistaa. Heh käsitin ensin, että tuon yhden novellin nimi on Pontianakissa ja mietin, että mitenhän kissat siihen liittyvät.

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    08/07/2012 @ 00:39

    Siinä olisikin hyvä kissannimi. Pontiana.

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!