Valoa, val —

Selasin minä sitten lomalla viimeinkin myös sitä Valoa, valoa, valoa.

Tai pitäisi varmaan sanoa, että kohdallani se oli Valoa, val —, sillä etenin siinä vähän harppoen ja suunnilleen puoleen väliin. Pakenin nimittäin kirjastoon odottamaan erästä kaveria, jonka bussi oli ojassa jossain osapuilleen Vihtarin asemalla. Muistattehan ne joulun jälkeiset myrskyt, jotka saivat koko Suomen raideliikenteen koomaan? Alkuperäinen puolen tunnin myöhästyminen muuttuikin siis melkein kahdeksi ja minä päätin lämmitellä valoisassa.

Istuin siinä sitten kaikin puolin vakavasti otettavana kolmikymppisenä kirjaston lasten- ja nuortenosastolla, lukemassa nuortenkirjallisuutta. Olisin muuten voinut lainatakin, mutta eihän minulla enää ole kyseiseen kirjastoon korttia. Ei siitäkään huolimatta, että kyseinen kirjasto on se, johon palaan joka kerta kuin kotiin. Jossa ei tarvitse etsimällä etsiä kun tarvitsee jotain. Mikään muu ei ole vielä aiheuttanut samanlaista kotoisuuden tunnetta ja melko monessa eurooppalaisessa kirjastossa olen kuitenkin rymynnyt.

Samassa paikassa myös oli ovessa lappu, jossa sanottiin, ettei aineiston palauttamista suositella palautusluukusta. Satunnainen savolainen ei ole ihan varma, mikä sitten on palautusluukun funktio.

Mutta, nyt erhehdyin haihattelemaan.
Valoa, val —.
Sen mitä luin, sanoisin, että kaunista kieltä, mutta aika hengästyttävää. Jossain (ehkäpä Pravdan kritiikissä?) sanottiin, että kirja vaatii kokenutta lukijaa. En nyt siitä tiedä, mutta keskittynyttä lukijaa ainakin. Muuten ei ihan pysy perässä.

Ehkä vuoden päästä luen toisenkin puoliskon. Sitten voin yrittää sanoa kirjasta jotain fiksua.