Johannes Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta

Lapsi sai uuden lelun.

Minä aika selkeästi sanoin ja vielä toistinkin, että "musta tai harmaa, ei mitään kummallisen värisiä".
Mies taas tapansa mukaan ei tarkistanut paketin kylkeä.

Tulos:

Kobo Glo rose

Oivasti laitteen kanssa yhteensopivat glitterkynnet taas ovat Veran inspiroimat. Kyllä noilla kelpaisi kirjoittaa, kun taas pääsisi pahimmasta koulutyöruuhkasta yli.

Kirjoittamisen sijaan luin, uutuuslaitehurmiossa ja kuluttaakseni aikaa junassa paluumatkalla Strasbourgista. Johannes Linnankoski olkoon siis Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteen nro 2. Kirja on peräisin Elisa Kirjan ilmaisten klassikkojen listalta.

"Päähenkilönä on ison talon poika Olavi, joka riideltyään isänsä kanssa pestautuu tukkilaisporukkaan. Ympäri maata kierrellessään Olavi valloittaa komealla olemuksellaan ja hyvillä puhelahjoillaan tytön toisensa jälkeen. Ihastuksensa, Annansilmät, Pihlajanmarjat ja Gasellit hän kuitenkin unohtaa aina uudelle paikkakunnalle siirtyessään, kunnes hän kohtaa Moision talon ylpeän Kyllikki-tyttären, joka ei heti antaudu hänen edessään. Vaikka Kyllikin isä ei aluksi anna suostumustaan avioliittoon, pääsee Olavi lopulta naimisiin Kyllikkinsä kanssa. Hän ei halua ruveta viljelemään perintötilaa, vaan aloittaa alusta rakentamalla oman talon ja raivaamalla pellot. Menneisyys ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Hänen mieltään alkaa painaa entinen kevytmielinen elämä ja hän kokee tunnontuskia, koska tietää vaimonsa kärsivän hänen seikkailujensa vuoksi."

Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta

Siinä missä haasteen ensimmäinen kirjailija ei minua kielellään valloittanut, Linnankoskea sen sijaan luki oikein ilokseen. Siitä huolimatta, että kieli oli vanhahtavaa – tai ehkä juuri siksi. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun loppuun.

Kirjan opetus on ajalle tyypillinen: ei pidä mennä heilastelemaan kenen kanssa sattuu. Sellaisena itse opetus on aika yksioikoinen. Mutta Linnankoski maalaa oivan ajankuvan, kuvan nuorista ihmisistä jotka haikailevat rakkautta ja särkevät siinä sivussa sydämensä. Henkilöiden lisäksi kertojina tarinassa toimivat myös paikat: astiakaapin astiat, metsän hongat, ikkunalaudan verenpisarat. Sattuu ja tapahtuu, ja Olavikin lopulta aikuistuu ja löytää paikkansa.

Vaikka pohjavire onkin siveä, niin Linnankoski ei unohda myöskään rakkauden lihallista puolta. Käydään ilotalossa ja uidaan alasti.

Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.

»Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon –huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.

»Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä – minusta oli niin hauskaa katsella kun sinä uit.»

»Tulisinkohan minä sinua vastaan – jos se tuntuisi turvallisemmalta...?»

»Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi.

Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava tuli.

Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.

»Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen uintinsa.

»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan.

»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät rinnakkain toista rantaa kohti.

Sitä minä aina jaksan näissä vanhoissa kirjoissa ihmetellä, että miten ne jaksavat puhua niin paljon ja korulausein. Sama hämmensi esim. Jane Austenin kanssa. Itse jää verbaalisilta lahjoiltaan kauas jälkeen. Puhuttiinko silloin juuri siihen tapaan, vai onko puheenparsi vain kirjailijoiden romantisoima?