Kyösti Wilkuna - Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa

Takaisin lukemisten pariin. Tämän seurassa meni kauan. Ei siksi, että kirja olisi vaikea, vaan koska olen ollut jollakin tapaa saturaatiossa kaiken lukemisen kanssa. Mutta olkoon Kyösti Wilkuna kahdeksan kolmestatoista uudesta kotimaisesta tuttavuudesta. (Kyllä, kahdeksas. Seitsemäs oli Enni Mustosen Yllätysperintö, josta en oikein osannut blogata kun ei ollut erityistä sanottavaa. Kiva ja suloinen, muttei jäänyt muistijälkeä.)

Elisa Kirjan ilmaisten klassikoiden seasta löytynyt Wilkunan teos oli minun lukemistoani ajatellen melko yllättävä valinta. Wikipedia kertoo kirjailijasta seuraavaa: "Kustaa (Kyösti) Felix Wilkuna (4. toukokuuta 1879 Nivala – 12. joulukuuta 1922 Lapua) oli suomalainen kirjailija. Poliittisesti hän oli valkoinen aktivisti, suojeluskuntaorganisaattori ja heimosoturi." Suupieleni hieman nytkähtivät "heimosoturin" kohdalla, mutta mikäs siinä.

Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa on muistelmateos, joka kertoo juuri siitä mihin nimi viittaa. Wilkunan viettämistä kahdeksasta kuukaudesta Pietarin pahamaineisessa vankilassa. Tapahtumat sijoittuvat vuosille 1916 ja 1917, jolloin Venäjän maaliskuun vallankumouksen aikana kirjaimellisesti hajoavat vankilan muuritkin, ja vangit löytävät vapautensa.

Ulkona on paahtava kuumuus, niin että sen tuntee sisällä kopissakin, missä entisen huligaanivangin jäliltä on surkean ummehtunut ja raskas ilma. Heti Enehjelmin poistuttua siirrettiin minut tänne ylempään kerrokseen ja täällä minä nyt loikoilen kovalla vuoteella ja vegeteeraan.

Päälläni on karkea pellavapaita ja jaloissani hamppukankaiset, sinirantuiset housut, yhdellä viilekkeellä olan yli kiinnitetyt ja niin avarat, että minä huoleti sopisin liikkumaan yhdessäkin lahkeessa. Työni – historiallinen näytelmä, jonka edellisviikkoina hyvällä vauhdilla panin alkuun – on eilisen Enehjelm-kohtauksen johdosta kokonaan pysähtynyt. Koetan lukea "Bragelonnen varakreiviä", mutta yhä uudelleen painuu kirja rinnalle ja ajatukset takertuvat kuin liimaan. Minä loikoilen ja vegeteeraan...

Kyösti Wilkuna - Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa

Wilkunalle siirtyminen Oulun lääninvankilan miltei majatalomaisista oloista Shpalernajaan, jossa saa kohdata nälän, kylmän ja torakat, on melkoinen kulttuurishokki. Kielimuureista puhumattakaan.

Eihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut toistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään ylellisyyksillä pilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin... voisiko suomalainen kirjailija toivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari apulaisineen, vankilan monimiehinen päällystö ja suurilukuinen vartiakunta sekä senkin seitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen riittävät kyllä kiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin korkea kruunu tuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta jokapäiväisen leivän. Tarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä kirjailija!

Tämä ajatuskäänne murheellisten tarkastelujeni lopuksi saa minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Nousen rivakasti jaloilleni aikeissa ryhtyä peseytymään. Mutta mitäs, eihän täällä ole minkäänlaista pesuastiaa, saippuasta ja pyyheliinasta puhumattakaan. Suomalaisen vankikopin kalustoon kuului siisti emaljinen pesuastia, moitteeton pellavainen pyyheliina, saippuanpala erikoisessa astiassa sekä metallinen kampa. Mutta mitämaks, nythän eletäänkin tsaarivallan pääkaupungissa eikä puhtaus ole koskaan ollut löydettävissä venäläisten hyveiden joukosta.

Aikanaan Wilkuna saa venäläisen sellitoverin, vangit löytävät kommunikointikeinot, ja kirjailijamme saa vertaistukea huomatessaan, ettei ole ollenkaan Shpalernajan ainoa suomalaisvanki.

Teksti on enimmäkseen vetävää, kieliasu on ilahduttavasti pidetty alkuperäisenä. Huomiot osaavat olla teräviä, ironisiakin, joskin tarve kertoa aivan kaikki puuduttaa välillä. Suomalaisista vangeista puhutaan usein pelkillä nimikirjaimilla, enkä minä ainakaan pysynyt koko aikaa mukana.

Lisäksi Wilkuna ei tunnu arvostavan yhtäkään kansakuntaa. Miltei periaatteellinen venäläisinho on puolusteltavissa, mutta osansa saavat myös Ranska ja Englanti, ja paikoitellen suomalaisetkin. Kirjailija kertoo hyvin mielellään omat käsityksensä kustakin kansanluonteesta.

Itselleni vallan oudosta teemasta huolimatta viihdyin juttujen kanssa oikein mukavasti. Romaanihan tämä ei ole, silkkaa muistelua ja vielä varsin suojeluskuntavärittynyttä sellaista, mutta välillä on hauska lukea historiaa tässäkin muodossa.