Lastenkirjanostalgiaa: Jukka Itkonen - Kissalanpellon asema

Suomesta saapuneissa paketeissa saapuu hiljalleen myös muutamia ohuita lastenkirjoja hyllyjeni uumenista. Viimeisimmästä löytyi Jukka Itkosen Kissalanpellon asema. Vuonna 1989 ilmestynyt kirja on omistuskirjoituksen mukaan päätynyt minun käsiini marraskuussa 1992. Olen siis ollut kolmasluokkalainen.

Varkautelaislapselle Jukka Itkonen kuuluu selkeästi lapsuuden kulttuurimaisemaan. Itkosen kirjoja löytyy kotoa, ja vaikka olinkin pikkuisen liian vanha ollakseni enää osallistujana kun Vekara-Varkaus-tapahtumaa ensimmäisiä kertoja järjestettiin, niin nyt viimeksi ihastelin kirjailijan runoja ja grafiikoita tapahtuman yhteydessä tänä kesänä. LukuVarkaus-palkinnonjakoa odotellessa.

Jukka Itkonen - Kissalanpellon asema
Kustannuskiila, 1989
Kuvitus: Markku Könönen

Kissalanpellon asemalla asuvat junanlähettäjä Hiltunen ja hänen intialaissyntyinen kissansa Intergood. Jota Hiltunen kutsuu Sepoksi, ja kun niin tapahtuu tarpeeksi usein, kissa ärtyy ja kutsuu Hiltusta Sophieksi. Kaksikon tapoihinsa jumiutunut elämä sekoittuu, kun Valtion Rautatiet päättää lakkauttaa Kissalanpellon aseman. Silloin Intergoodin pitää ruveta toimeen Hiltusen ja aseman pelastamiseksi.

Kirja varmaan huvitti kolmasluokkalaisenakin, nyt kolme kertaa vanhempana hekotin satunnaisesti ääneen:

Kissa kirjoitti runoja. Se oli postittanut runojaan monille kirjankustantajille julkaistavaksi, mutta aina kissan kirjoitukset palautettiin takaisin. Kissa kirjoitti lapsuudenmaisemistaan; suunnattomista aavikoista, lainehtivista riisivainioista, vanhoista temppeleistä, käärmeenlumoojista ja fakiireista, jotka lepäilivät piikkivuoteillaan. Kun se vielä runojensa perään tekstasi suurilla kirjaimilla oikean nimensä INTERGOOD, ajattelivat kaikki kustannusvirkailijat, että siellä taas joku töhertelevä erikoisuudentavoittelija yrittää vetää heitä nenästä.

Tällä kertaa postinkantaja oli pudottanut postilaatikkoon Hiltusen tilaaman rautatieläisten romanttisen RESIINA-lukemiston lisäksi kaksi kirjettä.

Tällaista lastenkirjallisuuden pitääkin olla. Tavallaan suoraviivaista, asiat järjestyvät kuin taikaiskusta. Samalla juuri missään ei ole päätä ja häntäkin tippuu jos ei ole kärpäspaperilla tai lennokkiliimalla kiinni. Lisäksi ilahduin, kun nyt (vasta nyt) hahmotin, kuka onkaan Hiltusen suuren iskelmäihastuksen esikuvana.

"[---] mutta päivittäinen kärhämän aihe oli Hiltusen suuresti ihailema tummapintainen iskelmälaulajatar Risa Soranajaja. Hiltunen oli taptoinut keittiön seinät katosta lattiaan Soranajajan kuvilla ja aina kuullessaan Soranajajan äänen radiosta, hän retkahti sohvalle unelmoimaan, vaatien kissaltaan ehdotonta hiljaisuutta."