Lucilla Lin - Kuolema on ikuista unta

Olen tällä hetkellä rauhallisella tahdilla lueskelemassa Välskärin kertomuksia, joista otin lomaa ilman suurta omantunnontuskaa Lucilla Linin Kuolema on ikuista unta -kirjan parissa. Siksikin, että taisin eksyä Välskärin kertomusten sekaan bongattuani joskus taannoin kirjailijattaren suosituksen aiheesta. Jostain. Ehkä Facebookista. Lucilla mainitseekin kirjan jälkipuheessa Topeliuksen innoittajakseen.

Uuden pienkustantamon, Kuoriaiskirjojen ensimmäisten julkaisujen joukkoon kuuluva Kuolema on ikuista unta kiinnosti senkin takia, että pidin kovin Pimeyden reunalla -antologiassa olleen Pontianak-novellin tunnelmasta.

Kuolema on ikuista unta on kirja, jota en saanut suoraan sijoitettua mihinkään muotoon. Sitä nimitetään novellikokoelmaksi, mutta tarinat liittyvät toisiinsa varsin saumattomasti ja kulkevat ajassa eteenpäin pääosassa olevan suvun vaiheita mukaillen. Siinä mielessä kirjaa voisi pitää myös pienoisromaanina, reilun 80 sivun korkeudeltaan. Toisaalta, jos kirjaa lähtee lukemaan romaanina, sille saattaa käydä kuin Petteri Hannilan Kaukamoiselle, eli tietynlainen teosta koossa pitävä jännite ja punainen lanka jäävät löytämättä.

Lucilla Lin - Kuolema on ikuista unta
Lucilla Lin - Kuolema on ikuista unta
Kuoriaiskirjat, 2013
Kansi: Lucilla Lin

Kirja on perinteistä ammentavaa kauhua. Ei sellaista, jonka kanssa joutuisi nukkumaan viikon valot päällä ja säpsähtelemään rasahduksista, vaan hienovaraisempaa. Marot'n suvulla on esi-isä, kuolematon Jehan Marot, joka houkuttelee suvun nuoria miehiä seuraajakseen sukupolvi toisensa jälkeen. Usein historian mullistusten keskellä. Kaiken takana on kuitenkin voima ja valta, joka on paljon muinaisempi ja kauhistuttavampi kuin Jehan Marot.

Daniel valaisi soihdulla ympärilleen ja huomasi huoneen nurkassa rautahelaisen puuarkun, joka oli toukkien järsimänä niin laho, että hän sai potkaistua sen helposti rikki. Arkusta paljastui pussillinen hyvin vanhoja hopeakolikoita. Daniel keräsi kiireesti tuon aarteen taskuihinsa ja avasi toiveikkaasti muut huoneen nurkkiin pinotut arkut ja laatikot, jotka kaikki olivat hänen harmikseen tyhjiä.

Huoneen kauimmaisessa nurkassa hän näki kuitenkin jotain merkillistä. Kahleet ja rautaketjut oli kiedottu moneen kertaan ikivanhan puulaatikon ympärille, aivan kuin pitelemään sitä väkisin paikoillaan. Ne oli jopa lukittu kiinni toisiinsa, mutta itse laatikko oli aikojen saatossa lahonnut niin pahasti, ettei ketjuista ollut hyötyä. Daniel kiinnitti soihtunsa erääseen seinän kahlekoukuista ja repi ketjut irti paljain käsin.

Kirjailijalla on laaja historiantuntemuksen tausta, ja miljööt onkin rakennettu asiantuntevasti. Oli kyse sitten Ranskan vallankumouksen melskeistä tai 1800-luvun lopun ajoista. Miljöö olikin kirjan parasta antia, Valkoiseksi jumalaksi nimetyn Suuren Pahan rinnalla. Taustakertomus siis oli kekseliäs ja toimiva, ja tarinat kulkivat mainiosti eteenpäin. Kyllästymään ei 80 sivun aikana ehtinyt, edes silloin kun taustoitus kulki tarinan eteen. Mutta jäin kuitenkin kaipaamaan jonkinlaista... tarkoitusta. Miksi tällainen muoto? Olisin varmasti innostuneempi, jos tarinoita ja maailmaa olisi laajennettu, ja tehty ihan rehellinen romaani. Nyt mieskohtalot jäivät hieman raapaisuksi kaiken keskelle. Toinen asia jota kaipasin, olisi ollut luontevampi dialogi. Mutta tämä nyt on ihan makukysymys, ehkä osin tarkoituksellistakin.

Aivan ei Kuolema on ikuista unta päässyt tunnelmassaan Pontianakin rinnalle, mutta ainesta tässä on vaikka mihin. Ehkä (toivottavasti) kuulemme Lucillasta enemmänkin.