Lyhytarvioita: Miina Supinen / Vera Vala

Olen minä jotain lukenut. En vain ole tullut kirjoittaneeksi kirjoista. Paikataan tätä vähän lyhyemmillä mietteillä. Ihan kuin tässä blogissa kovin usein pitkiä ja syvällisiä arvioita olisi. Vaan silti.

- - -

Miina Supinen - Apatosauruksen maa

Jos kirjassa mainitaan brontosaurus, se ei voi olla täysin huono kirja.

Kesälomalla alennushyllystä mukaani tarttunut Apatosauruksen maa on ensikosketukseni Supisen kirjoihin. Olen kuullut paljon hyvää, mutta toistaiseksi teokset olivat jotenkin kaihtaneet omaa hyllyäni. Huolimatta siitäkin, että Supisen kolumni huumorin kirjoittamisesta (Image 4/2012) on loistava ja moneen kertaan luettu.

Takakannessa kirjaa kutsutaan "absurdiksi lyhytproosakokoelmaksi". Sitä se lähinnä onkin. Lyhytproosaa arjesta, osin syntynyt juuri silloin, kun "vietin 24 tuntia vuorokaudessa kahden vaippaikäisen seurassa ja näin hallusinaatioita univelan takia". Jokainen lukija, lapsia tai ei, tunnistaa itsensä (tai vähintään naapurinsa) rivien välistä. Novellit ovat teräviä, mutta kuitenkin hyväntahtoisia. Irvailusta ei jää paha mieli.

Luin kerran jostain uskonnollisesta lehdestä jonkun lesken tilityksiä. Leski muisteli, että oli ollut niin rakas ja tuttu se mies, että vessassakin oli hänen jälkeensä haissut vain lämpimältä. Minustakin tuntuu samalta. Nimenomaan lämpimältä vessassa haisee minunkin mieheni jälkeen. Mutta en pidä sitä millään tavalla positiivisena asiana.

Kuten usein kokoelmissa, kaikki novellit eivät iskeneet täysin. Pidin eniten kokoelman kahdesta ensimmäisestä osasta, kolmannessa en saanut kaikkien novellien ideasta kiinni. Mutta kaiken kaikkiaan kokoelma oli positiivinen kokemus, ja pidin hurjasti Supisen kielestä ja ilmaisutavasta. Helppoa, mutta värikästä.

Parasta: Vaari (ja se brontosaurus).

(Tällähän voi myös osallistua Kide-novellihaasteeseen.)

Miina Supinen - Apatosauruksen maa, WSOY, 2010
Vera Vala - Kuolema sypressin varjossa, Gummerus, 2012

Vera Vala - Kuolema sypressin varjossa

Lily on kuollut.

Toscanalaisen pikkukaupungin Tolfan asukkailla tuntuu kaikilla olleen halua tai vähintäänkin motiivi tappaa nuori amerikkalaisnainen, joka on aiheuttanut rakkautta ja eripuraa. Kaupungin perhehotellin miniä. Nimi ensimmäisenä kirkon oveen naulatussa huorintekijöiden listassa.

Lilyn murhaa selvittämään palkataan italialaissuomalainen punapää, Arianna de Bellis. Arianna on nuori nainen joka toipuakseen oman aviomiehensä kuolemasta kuluttaa aikaansa yksityisetsivänä ja yrittää siinä sivussa saada kiinni omasta menneisyydestään.

Kuolema sypressin varjossa on Vera Valan esikoisromaani, sielultaan dekkari, pinnaltaan viihdettä. Viihdedekkari siis ehkä? Miellyttävää surffausta genrejen välillä. Varsin vähän verta, varsin paljon Italiaa. Vera on kutonut kasaan kiinnostavan ja monipolvisen juonen, josta syyllistä ei arvaa etukäteen. Kaikilla on ollut motiivinsa. Arianna on näpäkkä päähenkilö, ja yksinkertaisesti kirja kuuluu siihen sorttiin, jota on "pakko lukea vielä yksi sivu", vaikka on jo aamuyö. Vetävää tarinointia siis. Olikin harmi, että imu pysähtyi paikoitellen infodumppeihin sukellustekniikasta tai etruskeista, tai varsinkin kirjan alkupuolella raskaisiin virkkeisiin, joiden viittaussuhteet olivat vähän hakusessa.

Murhan ratkaisemisen lomaan kirjaan on vuodatettu paljon Italiaa. Se toimiikin ehkä lukijalle myös lomahaaveiden laukaisijana. Itselle eksoottisuus oli hieman vähemmän eksoottista, mutta olen ehdottoman utelias saamaan selville, kykeneekö Vera pitämään juonen langat käsissään yhtä taitavasti myös sarjan toisessa osassa, hiljattain ilmestyneessä Kosto ikuisessa kaupungissa -kirjassa.

Arianna kurotti viinilasia kohti ja otti uuden siemauksen. Viini lämmitti hänen seesteistä mieltään. Tänä iltana hän ei tarvinnut mitään muuta, ei ketään muuta. Hän riitti itse itselleen. Hänellä oli maisema, hänellä oli taivaalla lentävien lintujen riemu.

Parasta: jatkuva ruoanlaitto.

(Minkä verran kirja-arviota biasoi se, että Vera on suloinen? Kirjoista kirjoittavan ei pitäisi tuntea kirjailijoita, vaikeaksi menee kaikensorttinen objektiivisuus.)

  • Katri
    Kommentti Lähettäjä: Katri
    14/08/2013 @ 13:23

    Minäkin pidin kovasti Apatosauruksen maasta, vaikka tuntui että ihan kaikkea en tajunnut. Ehkä ei tarvitsekaan tajuta. Ja jokin tosiaan teki tekstistä helppoa lukea. Itse olen varmaan niin kärsimätön lukija, että välillä tosissaan nauttii tällaisista lyhyistä, ytimekkäistä jutuista.

  • airelle
    Kommentti Lähettäjä: airelle
    14/08/2013 @ 16:49

    samaa mieltä kanssasi, on vaikea pysyä aian kylmän objektiivisena, kun tuntee jonkin verran kirjailijan symppistä persoonaa, hänen ajatustensa juoksua ja kynänjälkeään !

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    14/08/2013 @ 19:56

    Katri,
    kärsimättömyys on tuttua täälläkin. Varsinkin kun usein luen junassa tai vastaavissa paikoissa, joissa keskittyminen on pakko katkaista usein.

    Airelle,
    onneksi ei ole mitään varsinaista pakkoa olla kylmän objektiivinen :)

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!