Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta

Olipas taas kumma kirja.

Sellainen, että olen tässä suunnitellut lukevani sen toiseen kertaan. Ehkä siitä avautuisi jotain aivan toisia tasoja toisella lukemisella. Harvemmin luen kirjoja uudestaan, ja vielä harvemmin halu iskee heti viimeisen sivun jälkeen. Siinä missä Harjukaupungin salakäytävät oli kirja josta olisin halunnut pitää enemmän, Lumikko ja yhdeksän muuta löi kovaa. Paistinpannulla. Arjen omituisuuksilla. Juonella joka kesti kasassa ja piti otteessaan luvusta toiseen. Istuin metrossa, edes takas metropolin läpi, ja luin kirjaa suu raollaan. Häkeltyneenä. Kateellisena. Ihastuneena.

Kaikkea tätä huolimatta siitä, että en ole ihan varma tajusinko. Minut vain kuljetettiin jonnekin jäniksenselkäläisille kylänraiteille, joilla kukaan ei oikeastaan kyseenalaista outouksien olemassaoloa. Niitä tapauksia, joita ihan varmasti tapahtuu todellisessakin elämässä, mutta joista kukaan ei kirjoita, koska ne olisivat liian epäuskottavia fiktiossa.

Pitäisikö kirja esitellä lyhyesti? Mahdollisesti. Jotenkin. On Ella Amanda Milana, joka palaa kotipuoleen Jäniksenselkään äidinkielenopettajan sijaiseksi ja törmää kirjaruttoon. On Laura Lumikko, maailmankuulu lastenkirjailija, joka on kouluttanut yhdeksästä lapsesta menestyskirjailijoita. Nyt Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuraan saadaan kymmenes jäsen. Tosin mikään ei suju aivan odotetusti, ja Ella kiskotaan Pelin pyörteisiin selvittämään haudattua menneisyyttä.

Lumikko ja yhdeksän muuta
Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena, 2006
Kansi: Kristian Jalava / Susanna Raunio

Olipas kimppuun käyvä kirja.

Olin lukenut vasta pari lukua, kun kirja hyökkäsi yöllä uniini. Unessa Ella Amanda (tosin nimi oli Anna Emilia) kasasi isänsä kirjeistä ja runoista parinkymmenen sentin pinkan, sitoi sen silkkinauhalla kiinni ja lähti kuljettamaan polkupyörällä jonnekin.
Uni ei auta mitenkään kirjan analysoinnissa. Kunhan kerroin. En analysoi. Kirjoitan mutuhuttua lukufiiliksistäni purkamatta niitä osaavaksi kritiikiksi. Ja uneksin.

Opuksessakin uneksitaan paljon. Onneksi ei tällä kertaa liikaa.

Jääskeläinen kirjoittaa kirjoittamisesta kauniisti ja inspiroivasti. Juuri niin, kuin voi toivoa kirjoittavan ihmisen, joka myös tietää mistä puhuu. Ja joka on todennäköisesti korjannut enemmän kuin yhden ainekirjoituskonseptin. Paikoitellen teki mieli kaivaa esiin lyijykynä ja alleviivata. Hillitsin itseni. Vaikka oma opuksenihan tuo on. Kai. En yhtään hämmästyisi, jos se yhtäkkiä päättäisi kuuluvansa jollekulle muulle.

Kirjan kieli on tarinaa tukevaa. Selkeää, kaunista, muttei yritä liikaa. Kuvaus keskittyy yksityiskohtiin jotka useimmille eivät edes tule mieleen. Kun kirjaa on jäljellä kolmannes, hypätään imperfektikerronnasta preesensiin. Tällekin oletettavasti on syy, joka ei minulle avautunut. Yksi niitä syitä, joiden takia kirja pitäisi lukea uudestaan.

Oli pehmeä tyyny, reisillä kuumat kastehelmet – unen riettaat jäljet. Silmät avautuivat hitaasti. Seinistä ja katosta heijastuva valo alkoi virrata, liikaa valoa.

Pimeyden ja valon välillä kelluivat puolivälin kuvat. Herääjä yritti tarttua kuviin, mutta ne oli kudottu hämärään, eivätkä ne kestäneet kosketusta.

Kaiken kaikkiaan, häkellyttävä kirjallinen kokemus. En sano, että haluaisin kyetä kirjoittamaan samanlaista itse, sillä ihailen juuri sitä, että Jääskeläinen tekee ihan täysin omaan juttuaan. Mutta toivoisin kykeneväni jumiuttamaan jonkun metron penkille, suu auki.

  • Helmi-Maaria Pisara
    Kommentti Lähettäjä: Helmi-Maaria Pisara
    29/06/2013 @ 22:11

    Mulle on käynyt samoin. Tämä Lumikko iski aivan älyttömän kovaa, Harjukaupungin salakäytävät ei niinkään. Olen iloinen, että tämä ilmestyy englanniksi ja saksaksi :)

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    03/07/2013 @ 19:11

    Joo, tuo käännösuutinen oli kyllä hieno. Tää kannattaa kääntää.