Petteri Hannila - Kaukamoinen

Kaukamoinen on fantasiatarina, jonka juuret ovat syvällä muinaisessa Suomessa. Törmäsin kirjaan ensi kertaa kai Facebook-mainintana, ja luin kirjan nettisivulta näytteen alusta. Vaikka se ei ihan liekkeihin sytyttänytkään, kiinnosti kuitenkin tarpeeksi, että hankin e-kirjan heti, kun se tuli tarjolle.

Kaukamoinen on käsittääkseni* julkaistu alunperin englanniksi, nimellä Fargoer, ja sarja onkin melko mukavasti sijoittunut Goodreadsin Can't Wait Scifi & Fantasy 2013 -listalla. Pohjoinen eksoottisuus varmaan uppoaakin englanninkielisiin lukijoihin. Suomalaisesta se tuntui jollain tapaa kovin kotoisalta.

Kirjan päähenkilö Vierra on Kaukamoinen, kohtalon kulkemaan määräämä. Kainun kansaa, jossa naiset hallitsevat ja miehet kelpaavat lähinnä siittäjiksi ja avuksi. Kohtaloa vastaan taistelu ja viikingit, vainolaiset, vievät Vierran kauas kotikonnuiltaan, sinne missä naisia ei kumarreta.

Petteri Hannila: Kaukamoinen
omakustanne, 2013

Jos ensimmäisen veneen miehet olivat kovaa tammipuuta, oli toisen miehistö pehmeämmästä puusta veistetty. Hermostuneet silmät katselivat veneestä ympäröivää sumua, aivan kuin se millä hetkellä tahansa pystyisi karkaamaan heidän kimppuunsa. Kokemattomia talonpoikia oli heistä suurin osa, ja vain muutama oli nähnyt merta ja retkiä riittävästi kutsuakseen itseään viikingiksi. Mukanaan heillä oli vieläpä kaksi naista, asia joka kovasti veneessä olevia miehiä häiritsi. Useat heistä siksi pelkäsivät veden haltijoiden kostoa ja tuon tuostakin heittivät leivänmurusia veteen niitä lepyttääkseen.

Vierra on mukavan itsepäinen päähenkilö. Ei mikään nöyristelijä. Uskoo henkiin ja kohtalon olemassaoloon, mutta päättää myös olla välittämättä niistä. Kirjassa riittää käänteitä ja yllätyksiäkin, joten se piti otteessaan lukemisen ajan. Varsinkin alkupuolella pidin kirjasta huimasti. Miljöötä rakentaessaan Hannila tietää mistä puhuu, muinaiset tavat piirretään elävästi esiin.

Kaukamoinen on oikeastaan ennemminkin kokoelma toisiinsa linkittyviä tarinoita kuin varsinainen romaani. Se paljastuikin loppupuolella kirjan heikkoudeksi. Odotin jonkinlaista selkeämpää punaista lankaa, selkeämpää käännekohtaa. Vierran seikkailuja oli mielenkiintoista seurata, mutta se jokin, joka olisi nivonut kaikkea tapahtunutta yhteen, jäi vielä puuttumaan. Ehkä jatko-osa tuo draaman kaaren esille.

Hannilan kieli on selkeää ja tarinaa rytmittävät Kalevalaishenkiset laulunpätkät, loitsut. Paikoitellen kielessä kuitenkin huomasi kirjan omakustanteisuuden. Sitä olisi voinut toimittaa terävämmin, ottaa pois löysyyttä ja toistuvia omituisia sanajärjestyksiä, vaikka ne sinänsä miljööseen sopivatkin.

Ilahduttavan toimiva ja ihanasti metsäntuoksuinen fantasiatarina oli se, vaikka jäinkin lopussa kaipaamaan... jotakin.

Kaukamoinen on luettu ainakin Kirjojen salainen puutarha -blogissa ja Kuuttaren lukupäiväkirjassa.

* Vai julkaistaanko nämä molemmat nyt samaan aikaan? (Muoks: selvisi sekin. Lyhyttarinoita on julkaistu englanniksi aiemmin, varsinainen kirja vasta nyt.)