Rakel Liehu - Helene (äänikirja)

Lapsuuteni oli hiljainen kuin pesuvati.

Rakel Liehun Helene yhdistää monia asioita, joista minulla ei ole kokemusta tai joista en ymmärrä juuri mitään: runouden, kuvataiteen ja äänikirjat. Runot menevät analysointikykyni ylitse, kuvataiteesta todettakoon, että olen visuaalisesti vallan rajoittunut, ja äänikirjoihin en ole koskaan tullut tarttuneeksi. Tämä Helene Schjerfbeckista kertova teos tarttui kuitenkin lukemistooni Hesarin taannoiselta sadan parhaan 2000-luvun romaanin listalta. Osin siksi, että kirjailija on runoilija. Vaikken mitään runoudesta tajuakaan, on runoilijoilla usein hämmentävän kahdehdittava kyky käyttää kieltä.

Ja onneksi oli äänikirja. Kun tapahtui odottamaton syntymä, niin maitoa pumpatessa tai tirppanan hengatessa syömässä yöllä, oli lukemista helpompaa vain olla ja kuunnella.

Helene, äänikirja

Helene on pseudo-omaelämäkerta. Kertojanäänenä on Helene Schjerfbeck itse. Hän on elämänsä viimeisiä vuosia parantolassa Mariefredissa Ruotsissa, paossa Toisen maailmansodan pauketta. Helene muistelee, tai oikeammin kertoo läheisilleen, elämäänsä. Lapsuuden loukkaantumisesta ja vaikeasta äitisuhteesta aina Pariisin kaduille ja Ateneumiin. Helenen elämä on epäilyä ja sairautta, intohimoa maalaamiseen joka kuitenkin kuluttaa. Ja onneakin, ainakin minuutti silloin tällöin.

Kirja on sekoitus faktaa ja fiktiota, hengästyttävästi hämmennetty. Pitäisi olla asiantuntija tietääkseen, missä toden ja kuvitellun rajat sekoittuvat. Kielen puolesta Liehu ei petä odotuksia, sitä kieputetaan sormen ympäri. Olisi helppoa sotkeutua omaan hienouteensa, mutta onneksi liian pitkälle mennään vain harvakseltaan. Satunnaisesti jäin miettimään sanavalintoja. Olisiko Schjerfbeck, vaikka sivistynyt olikin, käyttänyt kaikkia valituista ilmaisuista? Mutta tämä on aina minä-kertojan ongelma. Ehkä Liehu onkin valinnut sanat hyvin tarkasti. Loogiselta tuntuisi.

Entä millainen oli äänikirjakokemus? Enimmäkseen hyvä. Helene ei ole helpoin mahdollinen äänikirja. Se vaatii kuuntelijalta keskittymistä, sillä aikatasot vaihtelevat jatkuvasti. Ja vaikka niiden vaihdoksista ilmoitetaankin vuosiluvulla, niin heti alussa kuuntelijan on luovuttava täydellisen seuraamisen vaatimuksesta ja vain annettava tekstin kantaa. Kirjan lukijana on Rakel Liehu itse. Valinta on oiva, Liehun ääni on miellyttävä (joskin ranskan lausuminen oli välillä melkoista, mutta ei siitä enempää, etten uppoa parempi-ihmisyyteen).

Viiva on myös vedettävä nopeasti, ettei ajatus pääse masteroimaan sitä, sanomaan: "Miellytän, miellytän".

Kyllä tämä paikkansa hienojen romaanien listalla ansaitsee. Lukekaa, vaikka vain nauttiaksenne kuvallisesta kielestä.

Turun Sanomien artikkelia ei ehkä varsinaisesti voi nimittää kirjakritiikiksi, mutta se avaa oivasti Helenen taustoja ja tapahtumia kaikille kiinnostuneille.