Trubaduuri

Hän istuu ikkunassa ja odottaa. Se on hänen tehtävänsä, jokaisena iltana. Ikkuna aukeaa sisään, rapistuneet kitisevät luukut ulos. Ikkunalaudalle mahtuu mukavasti. Hän istuu illan painuessa lämpimäksi yöksi, siihen saakka, että kaskaat vaikenevat. Joka ilta hän kuulee askelten sävelen katukiveyksellä. Ranskalaiset korot. Mutta ne eivät kuulu hänen prinssilleen. Hän kuvittelee prinssilleen mahdollisimman järkevän parin kumipohjaisia jalkineita.

Eräänä niistä illoista, juuri kun tyttö on saanut teekupillisensa juotua, alas kadulle pysähtyy poika. Kumipohjaiset tossut ja nahkatakki. Poika pitää käsissään ukulelea, selvittää kurkkuaan ja rämpäyttää soittimesta esiin hieman epävireisen soinnun.

«Mariiiaaa, I just met a girl named Mariiiaaa…»

Tyttö nostaa kätensä pysäyttääkseen laulun. «En minä ole Maria.»

«Kukas sinä sitten olet?»

«Kyllähän sinun pitäisi se tietää. Väärä laulu.»

Poika kaivaa povitaskustaan rypistyneen nipun papereita ja selaa niitä hetken. «Käsikirjoituksessa sanotaan, että minun pitäisi olla juuri tässä, juuri tänä iltana ja laulukin on oikea.»

«Siinä tapauksessa käsikirjoituksessasi on virhe.»

Ukulele valahtaa, osuu melkein maahan. Poika huokaisee. «Kirjoittaja. Hän tietenkin taas hukannut muistikirjansa, eikä ole varma siitä kuinka tämä pitikään mennä.»

Tyttö koettaa etsiä myötätuntoisen hymyn. Se ei ole helppoa. Myötätuntoinen on valju adjektiivi. Hän ehdottaa pojalle, että ehkä tämän pitäisi palata seuraavana iltana. Poika nyökkää lyhyesti, tunkee käsikirjoituksen takaisin takin uumeniin ja kääntyy poistuakseen samaan suuntaan kuin mistä tulikin.

Tyttö pysäyttää tämän vielä: «En ole asiantuntija Broadway-musikaalien kohdalla, mutta jotenkin minusta tuntuu, että ukulele ei ole sopiva soitin viisikymmenluvun jengiromanssien keskelle.»

Poika arvioi soitintaan hetken, kohauttaa harteitaan ja jatkaa matkaa. Tyttö kurkottelee nähdäkseen mahdollisimman kauas, meinaa tippua ikkunalta ja vetäytyy pois. Tasoittaa säikähdystään tovin. Tämä ei ilmeisestikään ole tragedia. Hän vetää ikkunaluukut kiinni ja kaivautuu peiton alle.


Loputon yö, kuu korkealla, päivä jonka minuutit laahaavat, kunnes hän voi taas kiivetä ikkunalaudalle istumaan. Jostain kantautuu tuoreen leivän tuoksu. Outo aika, illalla.

Poika tulee samaan aikaan kuin edellispäivänäkin. Sama soitin, yksinkertaisempi asu. Selvittää taas kurkkuaan. «Mua viihdyttää, mieltä lämmittää, eräs herttainen kiharapää. Kuin on kutrisi tulta, niin sydämesikin, punatukkainen tyttöni mun.»

Tyttö avaa hiuksiaan kiinni pitävän huivin ja antaa kiharoiden valua ryöppynä selkää pitkin. Laulu katkeaa kesken sanan. Kiharat ovat sellaiset, joita aloitteleva romanssikirjoittaja kuvaisi sanalla korpinmusta. Hän pitäisi enemmän ebenpuusta, mutta se kuulostaa liiaksi Lumikilta ja tähän tarinaan ei kuulemma mahdu yhtään myrkytettyä omenaa.

«Kirjoittaja ei näköjään ole vieläkään löytänyt muistikirjaansa», poika sanoo. Lannistuminen tihkuu hartioiden lysystä asennosta. «Eikä edes muista miltä sinun kuuluisi näyttää. Hatara pää.»

«Ehkä sinun pitäisi auttaa häntä löytämään se», tyttö ehdottaa. «Kahvinkeittimen takana? Vessan hyllyssä? Tyynyn alla? Junassa?»

Pojan silmät rävähtävät suuriksi, alaleuka tipahtaa ja tämä henkäisee kauhistuneena. Tytön mielestä kirjoittaja liioittelee ilmeissä. Vähemmälläkin olisi ymmärtänyt. Mutta muuten pojasta on luonnosteltu melko mukavannäköinen. Laihanpuoleinen, mutta kiva pysty nenä.

«Jos hän on jättänyt sen junaan, niin tästä tulee tarina vailla loppua! Minä en pidä avoimeksi jäävistä tarinoista. Ne ovat kauniimpi ilmaus keskeneräisyydelle.»

Tilanne alkaa tosiaankin olla huolestuttava. Keskeneräisten tarinoiden hautausmaalla on tylsää. Tyttö pyytää poikaa tulemaan seuraavana iltana uudestaan, laskeutuu alas ikkunalta ja vetää luukut kiinni. Ehkä kolmas kerta sanoo toden.


Hän on viettänyt tavallista kauemmin aikaa peilin edessä ennen ikkunalaudalle kiipeämistä. Poika saapuu silloin kun pitääkin. Hatarapäinen kirjoittaja on ainakin täsmällinen. Katukissat vilistävät tulijaa pakoon talojen varjoihin ja penkkien alle. Kissoja on paljon tänä iltana.

«Kirjoittajan mielestä jokaisessa tarinassa kuuluu olla yksi juoneen liittymätön kumma eläin», poika selittää asetellessaan ukulelea paremmin syliinsä.

Risainen farkkutakki ja sifonkihuivit eivät lupaa hyvää, mutta tyttö seuraa silti uteliaisuudella.
Ukulele värähtää, ääni on aiempaa karheampi. «Joku hullu on keksinyt ikuisuuden, olin yksi heistä siihen turvautuen. Et enää reppuselkääni tuu ja autiotalon kukat lakastuu. Ja käsi – »

«Ei ei ei! Ei se nyt mene oikein, mitä siinä käsikirjoituksessa lukee? Lukeeko siinä, että ”onnellinen loppu”? »

Poika etsii paperipinkan takkinsa uumenista ja selaa sitä aina viimeiselle aukeamalle saakka. «Juuh, kyllä siinä niin lukee. Mutta ennen sitä on paljon tyhjää. Sivutolkulla tyhjää. Ei tästä nyt tule mitään. Minä jään iäksi tähän laulamaan väärin.»

Tyttö koettaa sanoa jotakin lohduttavaa. Kaikki lauseet ovat kliseisiä ja hangataan kerta toisensa jälkeen pois. Suussa maistuu pyyhekumi. Lopulta hän tyytyy olemaan hiljaa. Ehkä taas huomenna. Joskushan sen muistikirjan on löydyttävä.


Neljäntenä iltana hän saa odottaa kokonaisten kolmen teemukillisen ajan. Olettamukset täsmällisyydestä menivät pieleen. Jostain kaukaa kuuluu ilakointia ja musiikkia, ranskalaiset korot, mutta niitä ei ole tarkoitettu hänelle. Viimein poika saapuu, pukeutuneena violettiin baskeriin ja kirjavaan neuleeseen.

Ennen kuin tämä ehtii edes avata suutaan, tyttö keskeyttää: «Tarkista ensin, mitä siellä käsikirjoituksessa määrätään.»

Poika plärää esiin oikean kohdan. «Taiteilijaelämää. Minä, Meller ja Morrison.»

«Jahas. Kirjoittaja siis yrittää upottaa muistikirjan katoamisahdistusta punaviiniin tai viskiin. Tämä alkaa nyt mennä ihan naurettavaksi. Jätä laulamatta ja tule tänne.»

Poika ei liikahdakaan, baskeri valuu vinoon. «En tiedä onko se soveliasta.»

«Miksei olisi? Minä luulin, että on muotia kirjoittaa moderneja naisia. Vai meinasitko sinä kosia heti sopivan laulun löydettyäsi?»

«En. Kai...»

«Noh, loihdi sitten jostain pullo samppanjaa ja tule tänne. Samppanja selvittää kaiken. Ja sano sille kirjoittajallesi, että valitsee seuraavan kerran jonkin muun soittimen kuin ukulelen. Pidän kovin esimerkiksi saksofoneista.»

# # # #

ukulele

Tämä sormiharjoitus kaikkine mahdollisine ensilukua kaipaavine kömpelyyksineen syntyi Hukan lanseeraaman novellihelmikuun myötä. Genrenä romantiikka ja ideoissa taisi vilahtaa mm. kadonnut muistikirja.

[Kuva: uketeecee, CC by-nc-nd 2.0]

  • Joku
    Kommentti Lähettäjä: Joku
    05/02/2013 @ 23:06

    Ah, aika ja paikka. :-)

    Tämä hymyilytti koko ajan - ja nauratti moneen kertaan ääneen (yksi juoneen liittymätön kumma eläin :-D ).

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    06/02/2013 @ 10:34

    Eläin. Kyllä. Jokaisessa tarinassa pitää olla sellainen (tai tunnustan, että kaikissa kirjoittamissani ei ole, mutta noh.)
    Vaaleanpunaisessa on musta kissa. Tulenpunaisessa on kurpaleita. (Nyt saa ihmetellä, mikä on kurpale, mutta se onkin juuri se kumma eläin.)

  • vaarna
    Kommentti Lähettäjä: vaarna
    07/02/2013 @ 09:54

    Pidin tästä! Teksti soljui eteenpäin ja metaelementtejä oli sopivasti. Kirjoitat ihanan omaleimaisesti.

    “Suussa maistuu pyyhekumi” XD

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    07/02/2013 @ 19:15

    Kiitos :)

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!