Milja Kaunisto - Kalmantanssi

Kun kerrankin tarjoutui tilaisuus lukea kiinnostava kirja ihan ensimmäisten joukossa, niin hyökkäsin kimppuun välittömästi. Tai ehkä se hyökkäsi kimppuuni, sähköisessä muodossa. Vaarallisia tuommoiset Kalmantanssit, varsinkin kun e-lukijassa on taustavalo, jonka avulla sitä voi lukea yömyöhään häiritsemättä edes (ruokailevaa) vauvaa.

Niin, Kalmantanssi on jatkoa Milja Kauniston esikoiskirjalle, Synnintekijälle. Esikoisesta kirjoitin aikanaan näin: Vaikka lukija aavisteleekin jotain, niin kirjan käänne on taidolla tehty. Siksipä olinkin hieman hämmentynyt siitä, kuinka se rikkoi jännitteen. Alkupuolen henkilöt ja tapahtumat olivat paljon mielenkiintoisempia kuin jälkipuolisko. Kun heidät "siivottiin pois tieltä", loppupuolisko sai jokseenkin jatko-osan pohjustamisen tuntua. Jatkoa tähän onkin tulossa, aivan pian. Kiitos.
Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin vallan onnistunut historiallinen romaani. Tyyliltään sellainen, jota ei tule usein vastaan. Jonkun verran pohdintaa naisen ja uskonnon paikasta elämässä, ei liikaa romantismia. Kirja, josta loppujen lopuksi on helppo pitää.

Kalmantanssissa jatketaan Synnintekijän tarinaa. Olavi Maununpoika päätyy kirkkoherraksi Kyrkioslaethiin. Epäonni naisseurassa lähettää kuitenkin Olavin takaisin Pariisiin ja Sorbonneen, katumaan syntejään ja jatkamaan opintojaan. Ranskassa riehuu rutto, Sorbonne on kovin tyhjä, eikä Olavi tiedä, onko rakas Miracle de Servières edes enää elossa. Ruttoakin olennaisemmin Olavin elämään kuitenkin vaikuttavat kiistat Ranskan kruunusta, ja eräs nuori nainen, jonka me nykylukijat paremmin tunnemme nimellä Jeanne D'Arc.

Milja Kaunisto - Kalmantanssi
Gummerus, 2014

Osasin toivoa ja odottaa kirjasta jotain varsin... räävitöntä. Varsinkaan alkupuoli ei odotuksia pettänyt. Tabuttomassa (Karmea sana) kirjoittamisessa Milja Kaunisto on siinä suorastaan kadehdittavien immeisten joukossa. Mäkinhaluaisinosata. Vähän saman sorttinen kuin Ronni Cooper, vaikka kirjoissa ei mitään samaa olekaan.

”Minä olen päättänyt kertoa teille matkamme päämäärän.” Beatrix sanoi ja katsahti palvelijoihinsa, jotka hidastivat vauhtiaan ja kuuntelivat suu avoinna kuin pöljät. ”Me emme ole matkalla luostariin vaikka munkinkaavuissa kuljemmekin. Tokihan te olette ymmärtäneet että me naiset tarvitsemme miehen vaatteita selviytyäksemme matkasta elävänä, tässä maassa on sota niin kuin Ranskan kuningaskunnassakin, eikä Hervisse kykenisi puolustamaan kahta naista.”

Hervissen poskille nousi kaksi punaista läiskää mutta hän painoi katseensa.

”Minä kerroin aviomiehelleni tekeväni pyhiinvaellusmatkan Valle Crucis’in sistersiaaniluostariin, joka sijaitsee Poewysin läänissä. Vaikka mieheni onkin kuvottava vuohipukki ja siemenlinko, hän ei sentään voinut vastustaa sitä suurta kunniaa, joka hänenkin osakseen lankeaisi syvästi hurskaan vaimon pyhiinvaelluksesta. Etenkin sistersiaaniluostariin, jonka sisaret kunnioittavat Herraansa kovalla ruumiillisella työllä.”

Olavin seikkailut ja historian kiemurat on kuvattu taidolla, tapaan, joka saa lukijan pitämään tarinaa lähes totuutena. Ehkä se onkin enemmän totuutta kuin vaihtoehtoista historiaa. Ei taida enää kukaan olla hengissä näitäkään todistamaan. Paljon kiemuroita tosin kuvattiin salakuunneltujen keskustelujen kautta, mikä toi mukaan aavistuksen verran infodumpin henkeä. Eli kaksi henkilöä keskustelee keskenään asioista, joista heidän ei oikeastaan tarvitsisi keskustella, koska molemmat tokikin asian tietävät. En nyt kuitenkaan osaa sanoa, miten varsin runsaan historiallisen informaation olisi paremmin lukijalle saanut kerrottua.

Asia, joka vähän tökkäsi silmään, oli ulkotarinallinen. Nimittäin nimien taivuttaminen. Ehkä siitäkin syystä, että oli jo vähään aikaan toinen kerta, kun luin kirjaa, jossa ranskalaisia nimiä taivutettiin virallisemmansorttisten kielisääntöjen vastaisesti. Kuolema on ikuista unta -kirjassa Marot taivutettiin Marotin (eikä Marot'n). Kalmantanssistakin löytyi ainakin Louisin (minä olisin kirjoittanut Louis'n) ja Valoisin (Valois'n).

Mutta bref. Kokonaisuutena Kalmantanssi oli selkeästi Synnintekijää parempi kirja. Tämä säilyi alusta loppuun saakka kiinnostavana ja monipuolisena pakettina, jota oli ilo seurata. Olavi oli saanut hahmoonsa lisää ulottuvuuksia. Maailma tai naiset, saati suuremmat synnit, eivät olleet Olaville enää niin mustavalkoisia. Historiallisen venkoilun ohella kirja olikin Olavin kasvutarina. Joskaan en ole aivan varma siitä, kasvaako hän yksinomaan hyveelliseen suuntaan. Parempi niin, jotain ainestahan sitä on oltava kolmattakin kirjaa varten.

Kohottelin kulmiani Johannekselle, joka naapuripöydän juoruista kiihdyksissään oli kallistunut epähienoon urkkijain asentoon. Läimäisin häntä kädelle, mistä pulska priori säikähtyi ja ymmärsi suoristaa selkänsä ja istua ryhdikkäänä säätyynsä kuuluvalla tavalla. Eipä tuo akkojen kuiskinta minua paljonkaan viisastuttanut, joten kallistin korvaani herrojen puoleen.

Tunnistin eräässä pöydässä ryhmän Sorbonnen tohtoreita. Nuo arvolliset herrat keskustelivat hillitymmin ja kiihkottomammin, niin kuin miehen pitääkin. Niin hillitysti he keskustelivat, että en ymmärtänyt heidän puheistaan juuri mitään. ”Kansankiihottaja”, joku lausui, mutta vilkuili heti ympärilleen ja madalsi äänensä kuulumattomiin. ”Kuninkaan neuvonantaja”, kuului, ja heti sen perään sarja suhinaa ja hyssyttelyä. Minä en tullut juuri hullua hurskaammaksi, ja inhottava tietämättömyyden olotila alkoi koetella sydänalaani.

- - -
E-kirja saatu blogattavaksi Gummerukselta.

  • Leena
    Kommentti Lähettäjä: Leena
    12/01/2014 @ 23:55

    En ole itse lukenut tätä kirjaa, mutta kommentoin vain tuota nimentaivuttamisjuttua. Minun tietääkseni nimittäin joillakin suomalaiskustantamoilla on sellainen “virallinen” tapa, että ranskalaiset nimet taivutetaan tahallaan suomalaisittain (siis siten kuin nimi lausuttaisiin suomeksi + taivutuspääte) eikä virallisten kieliohjeiden mukaan. Syynä on ilmeisesti se, että ranskaa taitamaton lukija pystyy helpommin seuraamaan tekstiä, kun katse ei tartu heittomerkillisiin taivutuksiin jotka voivat näyttää omituisilta, jos ei tiedä, miten nimet lausutaan ranskaksi. Tässä ei siis välttämättä ole kyse mistään kirjailijan tietämättömyydestä oikeinkirjoitussääntöjen suhteen vaan kustantamon linjauksesta.

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    13/01/2014 @ 12:19

    Voihan se olla noinkin. Mutta tökkää silmään silti ja pahasti. En millään saisi hahmotettua, että Louis lausuttaisiin [Louis]. Etenkin kun se on ihan kansainvälinen nimi, Armstrongeja myöten.

  • Leena
    Kommentti Lähettäjä: Leena
    13/01/2014 @ 15:00

    Niinpä. Mutta jos kirjassa on myös vähemmän tunnettuja nimiä kuin Louis, ja yleisohjeena on taivuttaa nimet “suomalaisittain", niin sitten Louisin kohdalla ei varmaan voi tehdä poikkeusta. :)

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!