Salla Simukka - Punainen kuin veri

Usein suhtaudun pikkuisen varauksella kovin suureen ääneen kohkattuhin ja kehuttuihin kirjoihin. Salla Simukan useampaan maahan myyty jännäritrilogia tipahti vähän tähän loukkoon. Halusin kuitenkin tutustua ilmiöön, ja kun tarjouskirja eteeni tuli, tartuin tilaisuuteen. Ei tarvinnut katua. Vaikka alussa minulla olikin hetkellisiä vaikeuksia orientoitua selkeään nuortenkirjailmaisuun, lopulta kirjaa luki ilolla. Vika ei siis ollut kielessä, vaan lukijassa, joka on lukenut hävettävän vähän nuortenkirjallisuutta viime vuosina.

Lumikki Andersson on tamperelainen ilmaisutaitolukiolainen. Ihan tavallinen pakkasaamuväsymyksen ja mustan kahvin täyttämä elämä muuttuu varsin epätavalliseksi, kun Lumikki löytää koulun pimiöstä kuivumassa olevia verisiä seteleitä. Keskitalven kylmyyteen sijoittuva jännärijuoni on vauhdikas, mutta oikeastaan kirjan heikoin osio. Tarinassa oli monia omituisen itsestään selviäviä käänteitä, ja minun täytyy tunnustaa etten [spoileri!] ihan ymmärtänyt kuka Lumikin oikeastaan pelasti ja kuinka aivan lopussa.

Lumikki tuli pimiön ovelle ja vilkaisi ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän astui välitilaan ja sulki oven perässään. Tuli pimeää. Hän avasi tottuneesti, haparoimatta pimiön oven. Käsi tunsi etäisyydet entuudestaan. Läpitunkematon pimeys. Hiljaisuus. Rauha. Hänen oma hetkensä ennen koulupäivän alkua. Nollautuminen. Latautuminen. Jokapäiväinen rituaali, josta kukaan ei tiennyt. Tapa oli yhtä aikaa muistuma menneestä ja osa nykyisyyttä. Niin monena vuonna Lumikki oli joutunut etsimään piilopaikkoja, koska hän oli pelännyt. Salaisten soppien ja turvasatamien löytäminen oli ollut elinehto. Nykyään kyse ei ollut pelosta vaan halusta hakea oma tila sellaisestakin paikasta, joka oli kaikkien yhteinen. Pimiö oli hänen vapaustaskunsa, jossa hän saattoi rauhoittua vielä hetken ennen kuin astui muiden ihmisten puheen, äänten, mielipiteiden ja tunteiden keskelle.

Lumikki nojasi seinään ja tuijotti silmät auki mustuuteen. Tyhjensi mielensä ajatus ajatukselta. Kaikkein helpointa oli päästää irti arkisista, suurimmaksi osaksi tyhjänpäiväisistä pohdinnoista, jotka liikkuivat akselilla seuraava matematiikantunti, kaupassakäynti mahdollisesti koulun jälkeen, illaksi ehkä combatiin. Nyt pintahälykään ei suostunut katoamaan päästä. Jokin harasi vastaan. Jokin häiritsi.

Haju.

Kirjan vahvuudet ovatkin aivan muualla kuin varsinaisessa juonessa. Lumikki on taidolla rakennettu päähenkilö, johon nuoren lukijan on takuulla helppo samaistua. Jopa ihastua. Lumikin menneisyys tuntuu olevan täynnä salaisuuksia, joita tässä trilogian ensimmäisessä osassa vain hiukan valotetaan. Sen verran, että jää nälkä ja halu lukea seuraavatkin osat. Minusta tuntuukin, että Lumikki-trilogia on kokonaisuus, joka pitäisi lukea nimenomaan kokonaisuutena ja muodostaa mielipide vasta sitten. Ensimmäinen osa on nopeasti ohi ja jää jokseenkin kesken. On kuitenkin ilo, että Suomessa julkaistaan tällaista nuortenkirjallisuutta, joka ei kuvioiltaan ollenkaan häviä suosituille englanninkielisille kumppaneilleen, ja henkilönkehitykseltään on jopa useimpia kiinnostavampi ja monisyisempi.

Salla Simukka Punainen kuin veri
Salla Simukka - Punainen kuin veri
Tammi, 2013
Kansi: Laura Lyytinen