Veristä lohtukirjallisuutta

Joskus taannoin kerroin tutustuneeni Clive Barkerin Veren kirjoihin. Nyt menossa on kuudes ja viimeinen osa. Vielä muutama novelli lukematta. Kirjat ovat minulla yhteis"niteenä" e-lukijalla, ja palaan niiden pariin säännöllisesti, novelli kerrallaan. Aina kun tuntuu, että mikään muu kirjallisuus ei maistu, Barker auttaa.

Veren kirjoista onkin tullut jonkinlaista lohtukirjallisuutta. Olen hirvittävän taitava negatiivisessa kateudessa, mutta nämä aiheuttavat ilahduttavaa positiivista kateutta. Kokoelmat ovat epätasaisia, eivätkä useimmat novellit ole noin niin kuin kirjallisessa mielessä kummoistakaan proosaa. Jaarittelua ja turhia yksityiskohtia. Mutta Barker on suorastaan omituisten ideoiden kuningas ja parhaimmillaan onnistuu vetämään lukijansa mielikuvituksen pyöritykseen, jolle ei juuri ole vertaista.

Näistä tulee semmoinen "tällaista olisi hauska kirjoittaa" -fiilis. Vähemmän verta ja parempaa proosaa, mutta yhtä omituisia ideoita. Oikeaa motivointikirjallisuutta siis, johon tällainen novellimuoto on omiaan. Sitten pitäisi vielä kirjoittajan uskaltaa heittäytyä ja tehdä jotain kaukaa oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Ei ole kuulkaa helppoa se. Jos olisi, niin maailma vielä nykyistäkin täydempi hienoja oivalluksia.

riippumaton

Seuraavaa heittäytymistä odotellessa linkitän kuitenkin vielä Ahmun ja Linnean arviot Tulen tyttäristä. Kiitokset.

"Tulen tyttäriä on rehellistä, kostailematonta ja viihdyttävää fantasiaa, joka on tarpeeseen näin synkkänä, marraskuisena iltana."