Kritiikki ja kupla

Kaikki alkoi kritiikistä, jota en oikein ymmärtänyt. Putte Wilhemsson kirjoitti Kiiltomatoon Matti Kangaskosken Sydänmarssista, ja minä luin kritiikin neljään kertaan ennen kuin sain otteen siitä, mitä lauseiden alla haluttiin sanoa. "Filosofisen problematiikan sijaan kyse on pikemminkin esteettisestä mieltymyksestä, avantgarden arkipäiväistyneestä traditiosta, jonka mukaan romaani romaanin aiheena – tekstuaalisuus, joka tekee itselleen tai lukijalle kysymyksiä tekstin luonteesta – kohoaa jotenkin muiden aiheiden yläpuolelle."

Minulla on ollut sama ongelma muunkin älyllisemmän kirjallisuuskeskustelun kanssa. Se saa minut tuntemaan itseni auttamattoman typeräksi. Joudun lukemaan tekstit kolmeen kertaan, enkä sittenkään ole aina ihan varma siitä, olenko ymmärtänyt tekstiä edes osapuilleen siihen suuntaan kuin kirjoittaja on tarkoittanut. Kaunokirjallisuudessa lukija tekee aina oman tulkintansa, mutta asiakirjoittamisessa näkisin suotavana mahdollisimman vähäiset tulkintojen mahdollisuudet. Silloinkin, kun kirjoitetaan kaunokirjallisuudesta. Tietokirjoittamisessa kansantajuistaminen tuntuu olevan trendi. Miksei se voisi ulottua myös analyyttiseen kirjallisuuskeskusteluun? Silloin ei tarvitsisi huolehtia niin paljon siitä, kuinka mutuhuttuilevat kirjabloggaajat vievät leivän suusta subjektiivisilla mielipiteillään. Asiantunteva kirjakritiikki olisi kiinnostavaa myös niille, jotka eivät ole erityisen tottuneita lukemaan kritiikkiä. Enkä nyt sano, että pitäisi mennä Hesarin nimeltä mainitsemattomien kriitikoiden viime aikoina harrastamaan juonireferaattisuuntaan, vaan pysyttäisiin yhä selkeästi arvioissa.

Wilhelmssonin kritiikissä, sekä usein muissa vastaavissa ongelmana on tekstin muoto, joka vyöryy päälle ja jättää sanotun asian toisarvoiseksi. Kriitikko näyttää osaavansa kirjoittaa kritiikkiä, mutta mikä olikaan kirja? Tiedättekö, minä pyörittelin tätä Kiiltomadon tekstiä tässä aamulla mielessäni ja havahduin yhtäkkiä siihen, ettei minulla ollut aavistustakaan minkä nimistä kirjaa se koski tai kuka oli kirjailija. Olin siis tahtomattani työntänyt kirjan kategoriaan: "epäkiinnostava, en mä varmaan tajuaisi kirjaa, kun en tajua mitä siitä sanotaan". Sääli, kirjallisuuden tavoitteena kai on usein tulla luetuksi.

Tästä ajatukseni vaelsivat Hdcanisin taannoiseen bloggaukseen Lukevan työläisen kysymyksiä, jossa muun keskellä hän esittää väitteen: "Olen pitänyt hieman ongelmallisena sitä että kirjoja, erityisesti ei-genre-kirjoja, kirjoittavat pääasiassa kirjallisuuden opiskelijat joilla on ehkä kokemusta korkeintaan journalismista tai mainonnasta, koska tuo yksipuolistaa kirjallisuutta ihan yhtä lailla kuin jos kirjoja kirjoittaisivat vain miehet."

Väite on mielestäni väärä... ja silti kuitenkin hyvin osuva. Se saattaa selittää osittain epäluuloni ns. korkeakirjallisuutta kohtaan. Tuntuu kuin korkeakirjallisia teoksia kirjoittaisivat ne "kirjallisuusanalyysiin perehtyneet kirjallisuudenopiskelijat", jotka kykenevät siis tuottamaan tekstiä, joka taas sitten vuorostaan ruokkii kirjallisuuskritiikkiä. Korkeakirjallinen kupla, josta minut on ravisteltu ulos saatesanoin: "Et kuitenkaan ymmärrä kirjaa, kun et kerran ymmärrä kritiikkiäkään. Mee nyt vain sinne kioskipokkareittesi seuraan, sivistymätön typerys."

Kummastelin itsekseni, miksi tämä otti niin luonnon päälle? Miksen vain sivuuta keskustelua olankohautuksella? Ehkä juuri tuon edeltävän takia. Koska (kuten kai ihmiset usein, krhm) pidän itseäni suhteellisen fiksuna, ei tunnu kivalta huomata olevansa tyhmä ja sivistymätön kuitenkin periaatteessa kiinnostavan aiheen edessä. Kun muoto ja intertekstuaaliset viitteet vievät huomion sisällöltä, kirjallisuuskeskustelun vastaanottamiseen pitäisi olla opiskellut korkeakoulutasolla kirjallisuutta.

Loppukaneetiksi lainaan vielä hiljattain edesmennyttä Silja Hiidenheimoa, sillä hän sanoi sen osuvasti, vaikka puhuikin kaunokirjallisuudesta eikä kritiikistä (Suomen Kuvalehti 8/2005) :
"[M]itä keveämmältä lopputulos näyttää, sitä painavampaa itse työn tekeminen on ollut."

  • hdcanis
    Kommentti Lähettäjä: hdcanis
    14/01/2015 @ 23:19

    Sietänee vaatia monipuolisuutta: en tiedä sietääkö sitä vaatia Wilhelmssonilta, Kiiltomadolta tai tältä nimenomaiselta tekstiltä koska myös tämäntyyppisille teksteille on epäilemättä tilauksensa mutta jos haluaa puhua suurelle yleisölle niin pitää valita sanansa jotenkin toisella tavalla…

    Omaan blogiini aikoinaan vaikutti juuri se että paitsi että minulla oli hieman epäilevä suhtautuminen runouteen niin lähes kaikki runoutta käsittelevä kommentointi oli lähinnä sietämätöntä, itsessään kryptopoetiikkaa. Jos ilmaisumuodolla on jotain annettavaa, miksi se pitää ehdoin tahdoin marginalisoida? (tämä siis siinä vaiheessa kun arvostin mm. hyviä kirjallisuusesseitä joissa oli jotain sanottavaa ja joissa se osattiin sanoa)

  • Saara Henriksson
    Kommentti Lähettäjä: Saara Henriksson
    15/01/2015 @ 08:00

    Jos kirja tai kritiikki on kieleltään tai rakenteeltaan kovin raskas, ei sen lukemista ole pakko jatkaa, näin sen yleensä ajattelen. Kriitikko voi löytää kirjasta vaikka mitä tasoja, joista lukijan ei tarvitsekaan olla tietoinen. Niin kuin on kirjoja eri tarkoituksiin, voi kirjoilla olla erilaisia lukijoita. Niin kuin elämässä yleensä, kokemuksesta voi saada enemmän irti jos joutuu vähän haastamaan itseään ja astumaan totutun ulkopuolelle. En tarkoita tällä kuitenkaan Putte Wilhelmsonin kritiikkejä :D

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    15/01/2015 @ 09:19

    Kyse on lähinnä siitä, että elän jonkinlaisessa bambimaailmassa, jossa soisin, että ns. korkeakirjallisuutta ja analyyttista kirjallisuuskeskustelua tuotaisiin ihan tavallisen lukijan ulottuville. Siinä samassa maailmassa myös viihdekirjallisuus saisi pienen kasvojenkohotuksen. Ei olisi vain jotain elitismin kirjallisuutta, jota muut eivät edes uskalla yrittää, koska jo keskustelu siitä on liian vaikeaa. Keskiössähän on nimenomaan kirja, ei se, mitä siitä sanotaan.

    Tätä kaikkea voisi pitää jonkinlaisena tavoitteena näin kirjan vuonna, koska se toisi kirjallisuuden lähemmäs ja sen myötä lisäisi myyntiä ja kirjallisuuspöhinää.

  • Marjatta Mentula
    Kommentti Lähettäjä: Marjatta Mentula
    16/01/2015 @ 18:02

    Silja Hiidenheimo on oikeassa. Hyvä tietokirja esim. on mielestäni sellainen, että sen voi normaalin sivistyksen omaava ihminen lukea. Jotkut muokkaavat väitöskirjaansa tietokirjaksi jättäen siihen kaikenlaista jargonia ja alaviitteitä. Kirja ei ole silloin onnistunut.

  • Stazzy
    Kommentti Lähettäjä: Stazzy
    16/01/2015 @ 21:41

    Jep, kansantajuistamisen halu yltää toki muihinkin tieteisiin kuin kirjallisuustieteeseen. Ymmärrettävä kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa.

Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!