Lisänä rotta rokassa

Hämmentävä teksti tämä, joka tällä hetkellä kiusaa mietteitä.

Kohta varmaan joudun antamaan periksi ja raapustamaan (käsin, vihkoon) ihan oikean pitkän synopsiksen. Ei tästä muuten tule kuin sanomista, eikä edes sitäkään. Olen kirjoittanut alun nyt varmaan viidesti. Olen aina aloittanut eri kohdasta. Erilaisella logiikalla. Erilaisella kehyskertomuksella. Vaihdoin jossain vaiheessa aikamuotoakin, ja nyt harkitsen palaavani takaisin turvalliseen kolmannen persoonan imperfektiin. Preesens toimii mainiosti raapaleissa ja joskus jopa novellimitassa, mutta tuollainen pidempi taitaa hengästyttää. Ehkä.

Katsotaan muotoa uudestaan sitten, kunhan olen motivoinut itseni siihen tympeämpään työhön, eli synopsiksen tekoon.

Tällä hetkellä tiedän vain, että tarinassa on:
- Tyttö, joka ei puhu. Puhumattomuuden syy jääköön vielä salaisuudeksi.
- Poika, joka ei usko mihinkään, mutta tekee kuitenkin työtä, joka on pääosin uskonasia.
- Joki, josta kalat ovat kadonneet.

Tästä uhkaa tulla kevyttä ja valoisaa. Eiku. Enimmäkseen on yö. Flirttaillaan nyt sen synkeämmän puoleni kanssa. Synkeä on juuri sopiva sana nuortenkirjaksi suunnitellulle tekstille. Eiku.

Kirjoitusmotivaatio on vielä vähän hakusessa, mutta jostain oudosta syystä juuri sen puute ei ahdista kovinkaan kovaa juuri nyt. Tämä tarina ei ihan vielä tunnu olevan valmis kirjoitettavaksi. Motivaation haussa olen lueskellut kaikenlaista. Esimerkiksi Kummallisen kirjoittajat -kirjoitusopasta, joka ei ehkä sinänsä ohjeistukseltaan ole tuonut suuria oivalluksia, mutta on varsin innostava teos. Olen lukenut myös lisää Clive Barkeria, joka ainakin osoittaa, että aivan käsittämättömillä ideoilla ja silkalla häpeämättömyydellä voi saada aikaan vaikka mitä. Siihen voi aina palata muutaman luvun ajaksi ja olla sitten uskoton muun kirjallisuuden seurassa. Olen myös lueskellut lehtiarvioita kevään kirjallisuudesta, ja harmitellut hiljaa sitä, kuinka kiva olisi ollut saada Tulen tyttäristä edes yksi (1) lehtiarvio. Edes jossain pienemmässä lehdessä. Se olisi tarkoittanut... paljon. Eiköhän kirja ihan tarpeeksi hyvä olisi ollut lehteenkin kelvatakseen. Tavallaan sekin syö uskoa ja kirjoitusmotivaatiota; mitä hyötyä on siitä, että tietää tehneensä töitä ja onnistuneensa, jos on melkein yksin sen tiedon kanssa? Minä onnistuin jopa uneksimaan aiheesta. Ei ollut ihastuttava uni se, ei. Mutta kaikkea ei voi saada. Minä olen saanut pienkustantajan kirjailijaksi ihastuttavan paljon blogihuomiota. Ollaan sitten onnellisia murusista. Lisänä rotta rokassa, kun hevospaistia vasta odotellaan.

Nyt pitäisi kyetä päästämään irti ja siirtyä eteenpäin.

* * *

Ainiin, mulla ei edes ole vielä koodiväriä tälle viimeisimmälle melkein-aloitetulle kässärille. Kamalaa. Ehkä sen löytäminen auttaa eteenpäin.

Ei vielä palautetta
Jätä kommentti

You must be a member of this blog to comment. Log in now!