Stepanin koodeksi | Hopeoitu vainaja

Siitä saakka, kun Stepanin koodeksina tunnettu kirja löydettiin Kutná Horan hopeakaivoksista 1400-luvun alkupuolella, se on kylvänyt ympärilleen hulluutta, tuhoa ja kuolemaa. Sen salakavala voima ei ole lainkaan vähentynyt vuosien saatossa, vaan pikemminkin kasvanut.

Mitä tapahtuu, kun joukko URS-aktiiveja keksii kaivaa esiin legendan kirjasta, joka kylvää ympärilleen tuhoa vuosisadasta toiseen? Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi, kuolema hopeaksi? Tai ainakin Prahan-reissulla tehdyt suunnitelmat kasvavat kahdeksi novelliantologiaksi.

Nämä antologiat roikkuivat hyllyssäni ja lukulistallani turhan kauan. Todennäköisesti siksi, että kauhukirjallisuus ei ole varsinaisesti suosikkigenreni. Lopulta päädyin joululomalla hotkaisemaan Stepanin koodeksin yhden illan aikana. Annoin sille Goodreadsissa kolme tähteä, sillä vaikka antologia oli kiinnostava ja vetävä, tuntui, että se lupasi enemmän kuin lopulta antoi. Maininta kuitenkin Heikki Nevalan Suruntuojalle, joka jäi vahvasti mieleen. Se lienee hyvän novellin merkki.

Sen jälkeen luettavaksi valikoitui "jatko-osa", Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista. Tämäkin oli epäilyttävien kirjanvaihto-operaatioiden kautta minulle eksynyt. Hopeoidun vainajan luin hitaammin. Novelli kerrallaan, mutta.

Sissus, mikä antologia.

Kirjassa ei ole yhtäkään heikkoa novellia. Siinä on enimmäkseen erinomaisia novelleja ja heikoimmillaankin se on hyvä. [tähän voitte lisätä vielä muutaman ylisanan] Puolen aikaa vain hämmästelin, kuinka monta taitavaa kirjoittajaa tähän maahan mahtuu. Oikeastaan ainoa asia jota kummastelin, oli se, kuinka niin monessa novellissa tuli ja tulipalot olivat keskiössä. Iskikö kirjoittajiin jonkinlainen kollektiivinen ideamieli? Koska kokonaisuus oli niin mainio, poikkean normaaleista laiskoista tavoistani ja sanon pari sanaa antologian jokaisesta novellista:

Samuli Antila: Hopeoitu vainaja
Antilan niminovelli on vahva aloitus Kustaa IV Adolfin sotamiesten keskuudesta. Kieli tukee aikakauden kuvausta, ja novelli jättää tarpeeksi oivallettavaa lukijalle.

Henna Sinisalo: Riisiarkku
Hyppy edellisestä Aasiaan (Kiinaan?) oli melkoinen, mutta novelli onnistuu nostamaan kiinnostuksen nimenomaan "eksoottisuudellaan" (en nyt löytänyt tälle parempaakaan sanaa). Tapakulttuuri suorastaan alleviivaa hulluuteen vaipumista.

Mixu Lauronen: Tervan mahti
Takaisin Kainuun korpiin. Pahuus leviää tällä kertaa tervassa. Aiheen käsittelytapa on persoonallinen, joskin aavistuksen verran ennalta-arvattava. Tästä alkavat tulipalot, ja minä itseasiassa pidin loppuratkaisusta. Ihan kaikkia ei tarvinnut tappaa.

Boris Hurtta: Totuus ei pala tulessakaan
Kuten nimikin jo kertoo, lisää tulta. Tässä on novellimitassa kieroilua tarpeekseen. Paikoitellen olisi voinut ehkä hieman tiivistää, mutta menihän tuo noinkin. Jatkan ihasteluani historiallisen miljöön luomisen osalta. Jotkut osaavat.

Toni Saarinen: Näytös loppuunmyyty
Saarisen novellin aiheesta minulle tuli hyvin vahvasti mieleen Clive Barkerin Sex, Death and Starshine (millä nimellä sitten onkin suomennettu). Tosin, siinä, missä Barker alleviivaa humoristista puolta vainajien täyttämästä teatterista, Stepanin koodeksin ollessa näytelmän pohjana esitys ei voi kuin loppua kehnosti. Ja taas on tulta.

Jussi Katajala: Ylikersantti Chambersin kertomus
Toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuva novelli antaa yhden tulkinnan osalle natsien toiminnasta. Novelli on ehjä ja ajankuva moitteetonta, mutta tarina sinänsä jätti minut hieman kylmäksi.

Tarja Sipiläinen: Veli Hermauksen herkkupata
Sipiläisen novelli ilahdutti minua sillä, kuinka se poikkesi antologian yleisestä linjasta. Se ei ole varsinaisesti kauhua, vaan ennemminkin humoristinen ja eittämättä makaaberi. Pisteitä novelli saa myös siitä, että jutun varsinainen pihvi (pun inteded!) avautui vasta aivan viimeisillä riveillä.

Markus Harju: Vanhassa maassa
Harjun novelli pohjautuu Rim Papan legendaan, tosin jokseenkin pahaenteisemmällä twistillä. Ja hei, tässäkin on tulta. Novellissa on hirvittävän hyviä elementtejä, mutta niiden summa jäi aavistuksen verran hajanaiseksi.

Jyrki Pitkä: Ullakkohuone
Saana seuraa Aria ullakkohuoneeseen, jossa on tapahtunut jotain... Novelli on kiva, mutta mielestäni hieman turhan ennalta-arvattava jännityssarjojen tyyliin. Loppuratkaisu sinällään pelasti paljon.

Jenni Kauppinen: Kuolleita lehtiä
Antologian ainoa novelli, jossa Stepanin koodeksia ei sinänsä nähdä tai edes varsinaisesti mainita. Sen aiheuttama hulluus on välillistä, ja koskettaa rajuimmin läheisiä. Oikein toimiva paketti.

Inkeri Kontro: Korkean impaktin paperi
Vaikka kirjenovellit eivät sinänsä ole mikään uutuus, Kontron novelli on käsittelytavaltaan ilahduttavan... erilainen. Se on osaltaan otteita tutkijan muistiinpanoista. Kirjeen aikana ei tapahdu mitään pahaa, mutta lukija saa käsityksen siitä, mitä voisi tapahtua ja aavistuksen siitä, kuinka sitten käy. Minua ilahdutti aiheen käsittelyssä nimenomaan tutkijan näkökulma; se oli uskottava, tuli sitten Kontron omista kokemuksista tai vahvan taustatyön kautta.

Juha Jyrkäs: Velesin kirja
Jyrkkään novelli sijoittuu melko arvattavasti raskaamman (tai oikeastaan hyvin raskaan) musiikin maailmaan. Tässä tekstissä on ehkä koko antologian tehokkain kauhufiilis, vaikka se ajoittain hukkuukin hajanaiseen kerrontaan. Kuitenkin, kun kauhu kiedotaan yhteen vahvan kansanperinnetuntemuksen kanssa, homma toimii ja pitää lukijan varpaillaan.

Tuomas Saloranta: Hopeameren musta linnoitus
Salorannan novelli on kerronaltaan letkeää konstailematonta seikkailua ja siinä mielessä hupaisa, että se summaa yhteen useimmat muista antologian novelleista. Lukiessani mietin, miksei novellia ollut sijoitettu kirjan viimeiseksi, mutta paikan tarkoitus selviää vasta lukemalla antologian päätösnovellin. Nämä kaksi keskustelevat keskenään.

Shimo Suntila: Kultainen tulevaisuus
Suntilan novelli on antologian ainoa selkeästi scifiin päin kallellaan oleva novelli. Siinä, missä muut tarinat ovat jonkinlaista vaihtoehtohistoriaa tai nykypäivän kauhua, tässä ollaan jokseenkin tulevaisuudessa avaruusalusten ja kumppanien kera. Kultainen tulevaisuus ei ole optimistinen tulevaisuus, mutta se sopii antologian lopetukseksi. Ei tässä optimistisia olla muutenkaan.

Paha säilyy, kulkee ja muuttuu. Olettaa sopii, etteivät Stepanin koodeksista kertovat kirjat jää viimeisiksi. Tässä on kokonainen hopeakaivoksellinen ammennettavaa.