Markus Ahonen - Kotipaikkani on rakkaus

Joskus alkuvuodesta varoitin, että luvasssa olisi omakustanteita Elisa Kirjan Kirjoita itse -palvelusta. Noh, vasta tänne saakka on venynyt (ensimmäisenhän luin jo aiemmin).

Tällä kertaa vuorossa oli Markus Ahosen Kotipaikkani on rakkaus -novellikokoelma. Lyhyitä novelleja, mainioita pätkiä ajanvietteeksi varttitunnin ruuhkajunamatkoilla. Kuten kirjan lopustakin käy ilmi, kokoelma on alunperin ilmestynyt englanniksi, kirjailija itse asuu Irlannissa.

Kokoelman kantavana teemana on haikaileva rakkaus. Miehen näkökulmasta. Maailma, jossa rakastutaan silmänräpäyksessä kuin nuorisohenkilö, oli ikä mikä tahansa. Useimmiten luvassa on myös saavuttamaton rakkaus, vaikka varsinaiselta katkeruudelta vältyttiinkin. Aihe ei ole millään tapaa uusi, mutta selkeä miesnäkökulma tuo siihen kuitenkin tietynlaista raikkautta.

Markus Ahonen - Kotipaikkani on rakkaus

Kirja oli oikein persumukavaa luettavaa. Suurimmilta omakustanteiden ongelmilta vältyttiin, ja selkeä teema piti kokoelman koossa. Toisteisuus oli kuitenkin myös sen heikko kohta. Samaa tarinaa kerrottiin uudestaan hieman eri variaatioin, eikä useimmissa ollut mitään varsinaista käännekohtaa. Paikoitellen toistuivat jopa sanasta sanaan samat ilmaukset ja raskaat lauserantenteet, joissa määritejonot seurasivat toisiaan.

"Ihan hyvien" novellien keskellä oli kuitenkin pari helmeäkin. Erityisesti pidin kokoelman lopettavasta novellista, ehkä sen takia, että siinä minä-näkökulman sijaan tarkasteltiin ympäristön tapahtumia. Miten pienet asiat voivatkaan sysätä elämää eteenpäin. Myös Aika Marinelan jälkeen oli kokoelmasta erottuvana pirteää vaihtelua. Se suorastaan flirttaili spefin kanssa: kuollut vaimo järjestelee suremaan jääneen miehensä asioita.

Marinelan kuolemasta oli kulunut kaksi viikkoa, kun näin kahvikupin ensimmäisen kerran siirtyvän itsekseen. Pidin sitä Marinelalle tyypillisenä vitsinä. Ehkä hänen lupauksensa pysyä yhteyksissä rajan takaa ei ollutkaan katteeton. Tästä oli sopiva aloittaa.

Kaiken kaikkiaan aivan luettava rakkausnovellikokoelma. Ei kyynikoille, eikä romantiikka-allergisille.

- - -
E-kirja saatu blogattavaksi Elisa Kirjalta.

Pirjo Rissanen - Kevätniemi

Tänään on wanhan kirjan päivä. Alias "kirjan elinikä ei ole puoli vuotta" -tempaus. Wanhalla tarkoitetaan tässä yhteydessä kaikkea, mitä ei enää juuri kirjakauppojen hyllyillä näy. Mikä siis voi olla parikin vuotta vanha kirja nykymaailmassa, jossa sesongit kulkevat puolivuosittain, ja sen puolen vuoden jälkeen kustantajat harmillisen usein unohtavat ne kirjansa, jotka eivät nousseetkaan myyntimenestyksiksi ja saaneet pokkaripainoksia.

Huomasin, että omasta hyllystäni täällä Ranskassa oli yllättävän vaikea löytää teemaan sopivaa suomalaista kirjaa. Joko olen jo blogannut kirjasta, se on vielä jokseenkin uutuudeksi laskettava, tai sitten ihan suoranainen klassikko. Lopulta päädyin oikomaan hieman mutkia, ja otin uusintalukuun Pirjo Rissasen Kevätniemi-trilogian. Tämäkin on aikanaan tainnut olla Gummerukselle ihan myyntimenestys, jos kerran kirjat on triplapokkariksi painettu, mutta menkööt.

Pirjo Rissanen - Kevätniemi
Gummerus,2010
Kansi: Gorilla/Karin Smeds

Kevätniemi sisältää kolme romaania: Onnen tyttäret (1995), Askelten taito (1996) ja Kotimme Kevätniemi (1997). Tarina kulkee Kevätniemen naisten mukana. Tytöt kasvavat aikuisiksi, aikuiset vanhenevat. Kaiken sysää liikkelle suvun kantava voima Anna, joka vanhoilla päivillään päättää järkyttää tytärtensä maailmaa löytämällä rakastajan ja laittamalla elämänsä uusiksi.

– Jos nuoret tietäisivät, miten hauskaa seksi on yli kuusikymppisenä, niin kyllä he olisivat kateellisia, Pauli sanoi, kun he makasivat Annan vuoteella. Hänen kätensä hyväili Annan lyhyttä niskatukkaa.
– Ai? Anna nauroi hieman hämmentyneenä. – Onko siinä muka jotain eroa?
– Totta kai, Pauli sanoi. – Etkö sitä tiedä? Vanhempana ei tarvitse esittää mitään, ei kokenutta eikä kykenevää, saa vain nauttia itsestä ja toisesta, leikkiä ja kokeilla. Ja aikaa on loputtomiin. Ennen kuin kuolema tulee.
Anna ei vastannut. Jos tytöt tietäisivät, hän ajatteli ja sai hysteerisen halun hihittää. Jos tytöt tietäisivät, he sulkisivat hänet varmaan johonkin laitokseen.

Muistan alunperin tarttuneeni kirjaan hienoisella epäilyksellä. Sysäten sen ennakkoajatuksissani jonnekin kovin höttöisen viihdekirjallisuuden sakkiin. Ja sitten viihdyinkin kirjan kanssa vallan hyvin. Kirja on toki pinnalta kevyt, mutta pohjalla on vakavampiakin ajatuksia ja tapahtumia. Lisäksi kirjassa on yksi suosikkejani kirjallisista naishenkilöistä: Marikka, joka ensimmäisessä kirjassa on nuorisohenkilö, suvun musta lammas. Marikka kasvaa vähitellen monitahoiseksi naiseksi, äidiksi ja viimeisen kirjan keskushenkilöksi, olematta kuitenkaan millään tavalla täydellinen. Mainiosti kirjoitettu.

Ja joka kerta tuntiessaan kiukkua tai raivoa Miskaa kohtaan hän tunsi samalla pistävää syyllisyyttä ja häpeää. Näin ei saanut tuntea, vaan piti sen sijaan olla ylpeä ja onnellinen.
Olisipa hän voinut kertoa jollekulle! Mutta ihmiset olisvat pitäneet häntä sekopäänä. Tai – mikä vielä pahempaa – kelvottomana äitinä.

Muita wanhoja (tai "vanhoja") kirjoja löytyy blogikaupalla vaikkapa Kotimaisten kirjablogien fb-sivun linkeistä.

Mä olen loputon yö. Mä olen kirjallisuus.

Oli satunnainen aamu. Varmaankin hyvin pitkälti sellainen, jollaisia monet aamut ovat. En edes muista milloin, mutta sen muistan, että elettiin oletettavasti jotakin muuta aikaa kuin tylsää arkea. Tylsäksi arjeksi lasketaan aamut, joina herättämisen hoitaa herätyskello.

Oli siis aamu, ja minä pitelin unen laidoista kiinni. Siitä hetkestä, johon ei enää ole paluuta. Mielen pohjalle jäi kuitenkin vaivaamaan unikuva. Tai ehkä ennemminkin ajatus, naisesta, sotilaasta ja etenkin tulesta suonissa. Sen kuvan ympärille rakentui pikkuhiljaa kujia, talon seiniä, nimiä. Samanlaisia on paljon syvällä aivojeni sopukoissa. Useimmista en koskaan kirjoita. Ei ollut aikomusta tästäkään.

Sitten, eräänä päivänä tein virheen ja totesin ääneen (tai virtuaalisesti ääneen: kirjoittaen), että olin uneksinut.

Minulle vastattiin: "Kerro lisää."

Kerroin, ja mielessä pyörivä kuva muuttui hapuileviksi lauseiksi. Hapuilevat lauseet novelliksi, kun oli tarpeen saada jotakin aikaiseksi Ursulaan. Vaan, kuten usein käy, tarina ei jättänytkään minua rauhaan. Se muuntui toiseksi novelliksi, jota kirjoitin henkilönluontitarkoituksessa. Tutkailin heitä, ihmisiä ja vähemmän ihmisiä, edestä ja takaa. Välillä itsekin yllättyen löydöistäni. Novelli kasvoi pelkästä hahmotutkielmasta jonkinlaiseksi juonenraakileeksi.

Hetkittäin kirjoitin kuin siinä kuuluisassa flowssa. Ensisanoista ensimmäiseen "valmiiseen" versioon meni reilun puoli vuotta. Käsikirjoitus sai koodivärikseen hyvin itsestäänselvän tulenpunaisen. Se on tarina, jollaisen halusin kirjoittaa, jollaisen ehkä olisin halunnut lukea. Kaikkea muuta kuin vakavaa proosaa, muttei aivan höttöisen vaaleanpunainenkaan. Uskollinen romanttisen viihdekirjallisuuden traditioille, mutta pinnalta fantasiaa.

Pian tarina on tahroja paperilla, kannet, selkämys ja nimi siinä päällä.

Sitten uskallan ehkä ujosti kutsua itseäni esikoiskirjailijaksi.

Palautejännän äärellä

Palautteen saaminen on kirjoittajalle aina vähintäänkin jännittävää. Pahimmillaan pahasti pureskeltuja kynsiä aiheuttavaa, riemastuttavaa tai vallan masentavaa. Vielä hiukan jännittävämpää se on, kun tekele on päästetty vapaaksi ihmisten luettavaksi, ja palautekin on julkista.

Nyt olen siis uteliaisuudella lueskellut blogikirjoituksia Ruumiittomista. Ja voi minkälaisia kommentteja niissä onkaan! Olen ollut positiivisen hämmästynyt siitä, kuinka novelliani on luettu, ja minkälaisia laatusanoja siitä on käytetty. En tiennyt kirjoittaneeni tuollaista. Mutta totuus ei ole kirjoittajan mietteissä, vaan lukijan kokemuksessa.

"Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni on varsin omaperäinen käsityöläispastissi. Novelli on hirtehinen ja makaaberi, ei mikään perinteinen kummitustarina. Tässä, kuten Välimäellä, kertojana on kummitus itse. Carole tuo vahvasti mieleen Clive Barkerin klassikkonovellit Veren kirjat -sarjassa. Tämä voidaan lukea kehuksi. " (Kannesta kanteen, sivuista sivuille)

Sanomattakin lienee selvää, että tämä sivistymätön ulkosavolainen googletti saman tien Clive Barkerin...

"Muutama novelli taas aiheutti suoranaista hämmennystä, hatunnosto kirjailijalle sellaisen aiheen keksimisestä. Tällainen oli muun muassa Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni, jossa henki jää kiinni tähän maailmaan melko mielenkiintoisella tavalla. Sen jälkeen oli pakko mennä kertomaan kaverille, että et ikinä arvaa, mitä minä juuri luin." (Todella vaiheessa)

Heh, minun fiilikseni olivat jossain vaiheessa "mitäköhän mä oikein kirjoitin?" Kerrottakoon, että antologian novelleiden ekat deadlinet olivat viime syksynä, ja olin vakaassa aikomuksessa kirjoittaa hapuilevan luonnoksen loppuun viikonlopun aikana, kun tapahtui odottamaton syntymä. Sinä viikonloppuna en kirjoittanut. Mutta jossain vaiheessa myöhemmin sitten näköjään kuitenkin. Muistikuvia tapahtuneesta ei ole. Ne alkavat vasta jostain editointiajalta.

Joka tapauksessa, Ruusunnuppuni, kaikkeni on novelli, jonka kirjoittamista yksinkertaisesti halusin kokeilla. Minulla oli mielessä tietynlainen tunnelma, joskaan en tiedä, sainko sen kirjoitettua. Sehän on yhäkin lukijan tulkittavana. Novelli on tavallaan hyppy mukavuusalueen ulkopuolelle... eikä sitten oikeastaan kovinkaan kauas. Lähinnä se syntyi tilanteessa, jossa annoin itseni kirjoittaa, vaikken ollut ihan varma siitä, kuinka (lapsille) suositeltava tarina siitä syntyisi. Joskus näinkin.

Nyt sitten vain odotan uteliaisuudella, onko joku muukin Ruumiittomat lukenut. Ja millaisten lasien lävitse.

Agatha Christie - And Then There Were None (Eikä yksikään pelastunut)

Toisaalla puhuttiin Agatha Christiesta ja pienistä neekeripojista. Totesin, että olen lukenut kirjan joskus viisitoista vuotta sitten, mutta murhaajasta ei ole enää aavistustakaan.

Hyvä niin. Luin uudestaan. Kaivoin käsiini e-kirjan otsikon mukaisesti nimettynä, ja heti ensisivuilla jouduin kysymään siellä toisaalla, jotta pettääkö muistini vai olenko ihan pihalla. Tapahtumapaikkana oli Indian Island ja pöydältä katosi yksi kerrallaan kymmenen pientä intiaanipoikaa. Ja minä kun olin ollut ihan varma, että aiemmin lukemassani oli neekeripoikapatsaita.

Noh, selvisi sekin. Amerikkalaisissa painoksissa on suunnilleen alusta alkaen ollut intiaaneja. Jos tarinan perusidea sattuu jollekulle olemaan vielä tuntematon, niin kerrottakoon, että salaperäinen miljonääri kutsuu eristyksissä olevalle saarelle kymmenen hyvin erilaista ihmistä "viettämään lomaa". Ensimmäisenä iltana kymmenikkö huomaa olevansa keskenään ja että jokaista syytetään murhasta, josta ei ole koskaan tullut tuomiota. Yksi kerrallaan kukin seurueesta saa surmansa, vanhan lastenlorun kuolemia mukaellen. Makaaberi lastenloru on se. Kuten jo kirjan nimi kertoo, kyse ei ole siitä pelastuuko joku. Vaan siitä, kuka kymmenestä oikein on murhaaja ja kuinka.

Agathe Christie - And then there were none
Agathe Christie - And Then There Were None
Alkup. julkaisija: the Collins Crime Club, 1939

Kirja oli nopeasti luettu. E-kirjaversiossa oli ainoastaan noin 115 sivua, ja dekkarikuningatar handlaa homman. Lukija pysyy jännityksessä loppuun saakka ja sivuja kääntelee melkein huomaamattaan, vaikka pitäisi jo nukkua. Kyllähän tämä on ns. suljetun huoneen mysteerin klassikoita. Ymmärrän oivasti, miksi tämä on klassikkostatuksensa ansainnut, vaikka jotenkin en saanutkaan tästä irti ihan niin paljon kuin kuin odotin. Tarina on hieno, mutta kirjalliset ansiot jäävät melko vaatimattomiksi. Toisaalta, ei kai Christieta luetakaan varsinaisen korkeakirjallisuuden tai kielellisen taituruuden hingussa.

Kohta pitää lukea jokin muukin Christie. Jokin Miss Marple luulen. Niissä on kiva tunnelma.

Ruumiittomat julkkarit kaikelle kansalle

Tulkaahan mukaan kummastelemaan kummituksia.

Ruumiittomat julkkarit

Ruumiittomien julkkareihin pääsee mukaan tämän FB-tapahtuman myötä.