Shimo Suntila - Sata kummaa kertomusta

Toissavuonna Shimo Suntila otti projektikseen kirjoittaa joka päivä. Tarkemmin ottaen, kirjoittaa joka päivä raapaleen. Päätös piti, ja ne 366 raapaleprojektin mikronovellia löytyvät Routakodosta. Parhaimmat pääsivät aivan hiljan kirjan kansien väliin.

Tämä oli kirja, jonka halusin aivan ehdottomasti luettavaksi. Alunperin suunnittelin maistelevani niitä hiljakseen, pari raapaletta kerrallaan. Noh, sitten menin avaamaan kirjan illalla, ja ahmaisin suunnilleen puolet raapaleista kerralla. Vaikka Nukkumasa seisoikin kädet puuskassa sängyn vieressä.

Kirjan aikana ehdin huvittumaan, liikuttumaan, säikkymään... satunnaisesti hekottamaan ääneen. (Sille Nukkumasa-raukallekin nauroin päin naamaa.) Erityisesti kirjoittajaelämää sivuavat raapaleet osuivat ja upposivat. Harvoin löytää kirjaa, jonka seurassa pystyy näin nopeasti siirtymään tunnetilasta toiseen. Selkeästi (avaruus)scifiä sivuavat raapaleet eivät olleet ihan minun juttuni, ja joudun tunnustamaan, että parin koukkua en tajunnut, mutta valikoima on niin laaja, jotta jokaiselle löytyy ihan varmasti jotain.

Suntila : Sata kummaa kertomusta
Shimo Suntila - Sata kummaa kertomusta
Kuoriaiskirjat, 2013
Kansi: Arren Zherbin

Horaisin sen puolikkaan kirjasta kerralla senkin takia, että halusin nähdä, onko raapaleprojektin ehdoton suosikkini päännyt mukaan. Olihan se siellä. Kehitysvamma on käsittämättömän hieno raapale. Kekseliäs, raadollinen mutta samalla lohdullinen, ja etenkin onnistuu sadassa sanassa kyseenalaistamaan normaaliuden ja vammaisuuden.

Kehitysvamma

“Pelkään pahoin, että lapsellanne on kehityshäiriö.” Lääkäri pyörittää ilmassa ultraäänihologrammia. “Siemennesteen teknogeeninen osa ei ole tarttunut. Munasolu on hedelmöittynyt puhtaasta siittiöstä.”

Vanhemmat istuvat toisiaan vasten painautuneina. “Mitä se merkitsee?” kysyy mies.

“Teknogeenin puuttuessa lapsi ei pysty kommunikoimaan kodin kanssa syntymän jälkeen. Hän on kykenemätön antamaan käskyjä avustaville roboteille omilla aivoillaan.”

“Voiko tilannetta korjata?” vaimo kysyy.

“Jälki-implantin asennus on mahdollista vasta myöhäisteini-iässä. Sen jälkeenkin neurolinkki ympäristöön on vajaakaistainen.”

“Miten sellaisesta elämästä selviäisi?” mies henkäisee.

“Alkuvuosina teidän täytyy osallistua hänen kasvamiseensa kokonaisvaltaisesti. Vaihtaa vaipat, syöttää, viihdyttää, leikkiä. Se on raskasta ja vaativaa. Harkitkaa, jaksatteko.”

“Jaksammeko?” Naisen ääni väräjää.

Miehen ote tiukkenee. “Yhdessä.”

Sata kummaa kertomusta on nopeasti luettu, mutta ei mitätön kokoelma. Lukekaa se. Tai lukekaa ainakin Routakotoa. Shimoa voi päättäväisyydessään pitää innostavana esimerkkinä meille kaikille oman elämämme prokrastinoijille. Kirjoittamalla oppii. Piste.

Milja Kaunisto - Kalmantanssi

Kun kerrankin tarjoutui tilaisuus lukea kiinnostava kirja ihan ensimmäisten joukossa, niin hyökkäsin kimppuun välittömästi. Tai ehkä se hyökkäsi kimppuuni, sähköisessä muodossa. Vaarallisia tuommoiset Kalmantanssit, varsinkin kun e-lukijassa on taustavalo, jonka avulla sitä voi lukea yömyöhään häiritsemättä edes (ruokailevaa) vauvaa.

Niin, Kalmantanssi on jatkoa Milja Kauniston esikoiskirjalle, Synnintekijälle. Esikoisesta kirjoitin aikanaan näin: Vaikka lukija aavisteleekin jotain, niin kirjan käänne on taidolla tehty. Siksipä olinkin hieman hämmentynyt siitä, kuinka se rikkoi jännitteen. Alkupuolen henkilöt ja tapahtumat olivat paljon mielenkiintoisempia kuin jälkipuolisko. Kun heidät "siivottiin pois tieltä", loppupuolisko sai jokseenkin jatko-osan pohjustamisen tuntua. Jatkoa tähän onkin tulossa, aivan pian. Kiitos.
Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin vallan onnistunut historiallinen romaani. Tyyliltään sellainen, jota ei tule usein vastaan. Jonkun verran pohdintaa naisen ja uskonnon paikasta elämässä, ei liikaa romantismia. Kirja, josta loppujen lopuksi on helppo pitää.

Kalmantanssissa jatketaan Synnintekijän tarinaa. Olavi Maununpoika päätyy kirkkoherraksi Kyrkioslaethiin. Epäonni naisseurassa lähettää kuitenkin Olavin takaisin Pariisiin ja Sorbonneen, katumaan syntejään ja jatkamaan opintojaan. Ranskassa riehuu rutto, Sorbonne on kovin tyhjä, eikä Olavi tiedä, onko rakas Miracle de Servières edes enää elossa. Ruttoakin olennaisemmin Olavin elämään kuitenkin vaikuttavat kiistat Ranskan kruunusta, ja eräs nuori nainen, jonka me nykylukijat paremmin tunnemme nimellä Jeanne D'Arc.

Milja Kaunisto - Kalmantanssi
Gummerus, 2014

Osasin toivoa ja odottaa kirjasta jotain varsin... räävitöntä. Varsinkaan alkupuoli ei odotuksia pettänyt. Tabuttomassa (Karmea sana) kirjoittamisessa Milja Kaunisto on siinä suorastaan kadehdittavien immeisten joukossa. Mäkinhaluaisinosata. Vähän saman sorttinen kuin Ronni Cooper, vaikka kirjoissa ei mitään samaa olekaan.

”Minä olen päättänyt kertoa teille matkamme päämäärän.” Beatrix sanoi ja katsahti palvelijoihinsa, jotka hidastivat vauhtiaan ja kuuntelivat suu avoinna kuin pöljät. ”Me emme ole matkalla luostariin vaikka munkinkaavuissa kuljemmekin. Tokihan te olette ymmärtäneet että me naiset tarvitsemme miehen vaatteita selviytyäksemme matkasta elävänä, tässä maassa on sota niin kuin Ranskan kuningaskunnassakin, eikä Hervisse kykenisi puolustamaan kahta naista.”

Hervissen poskille nousi kaksi punaista läiskää mutta hän painoi katseensa.

”Minä kerroin aviomiehelleni tekeväni pyhiinvaellusmatkan Valle Crucis’in sistersiaaniluostariin, joka sijaitsee Poewysin läänissä. Vaikka mieheni onkin kuvottava vuohipukki ja siemenlinko, hän ei sentään voinut vastustaa sitä suurta kunniaa, joka hänenkin osakseen lankeaisi syvästi hurskaan vaimon pyhiinvaelluksesta. Etenkin sistersiaaniluostariin, jonka sisaret kunnioittavat Herraansa kovalla ruumiillisella työllä.”

Olavin seikkailut ja historian kiemurat on kuvattu taidolla, tapaan, joka saa lukijan pitämään tarinaa lähes totuutena. Ehkä se onkin enemmän totuutta kuin vaihtoehtoista historiaa. Ei taida enää kukaan olla hengissä näitäkään todistamaan. Paljon kiemuroita tosin kuvattiin salakuunneltujen keskustelujen kautta, mikä toi mukaan aavistuksen verran infodumpin henkeä. Eli kaksi henkilöä keskustelee keskenään asioista, joista heidän ei oikeastaan tarvitsisi keskustella, koska molemmat tokikin asian tietävät. En nyt kuitenkaan osaa sanoa, miten varsin runsaan historiallisen informaation olisi paremmin lukijalle saanut kerrottua.

Asia, joka vähän tökkäsi silmään, oli ulkotarinallinen. Nimittäin nimien taivuttaminen. Ehkä siitäkin syystä, että oli jo vähään aikaan toinen kerta, kun luin kirjaa, jossa ranskalaisia nimiä taivutettiin virallisemmansorttisten kielisääntöjen vastaisesti. Kuolema on ikuista unta -kirjassa Marot taivutettiin Marotin (eikä Marot'n). Kalmantanssistakin löytyi ainakin Louisin (minä olisin kirjoittanut Louis'n) ja Valoisin (Valois'n).

Mutta bref. Kokonaisuutena Kalmantanssi oli selkeästi Synnintekijää parempi kirja. Tämä säilyi alusta loppuun saakka kiinnostavana ja monipuolisena pakettina, jota oli ilo seurata. Olavi oli saanut hahmoonsa lisää ulottuvuuksia. Maailma tai naiset, saati suuremmat synnit, eivät olleet Olaville enää niin mustavalkoisia. Historiallisen venkoilun ohella kirja olikin Olavin kasvutarina. Joskaan en ole aivan varma siitä, kasvaako hän yksinomaan hyveelliseen suuntaan. Parempi niin, jotain ainestahan sitä on oltava kolmattakin kirjaa varten.

Kohottelin kulmiani Johannekselle, joka naapuripöydän juoruista kiihdyksissään oli kallistunut epähienoon urkkijain asentoon. Läimäisin häntä kädelle, mistä pulska priori säikähtyi ja ymmärsi suoristaa selkänsä ja istua ryhdikkäänä säätyynsä kuuluvalla tavalla. Eipä tuo akkojen kuiskinta minua paljonkaan viisastuttanut, joten kallistin korvaani herrojen puoleen.

Tunnistin eräässä pöydässä ryhmän Sorbonnen tohtoreita. Nuo arvolliset herrat keskustelivat hillitymmin ja kiihkottomammin, niin kuin miehen pitääkin. Niin hillitysti he keskustelivat, että en ymmärtänyt heidän puheistaan juuri mitään. ”Kansankiihottaja”, joku lausui, mutta vilkuili heti ympärilleen ja madalsi äänensä kuulumattomiin. ”Kuninkaan neuvonantaja”, kuului, ja heti sen perään sarja suhinaa ja hyssyttelyä. Minä en tullut juuri hullua hurskaammaksi, ja inhottava tietämättömyyden olotila alkoi koetella sydänalaani.

- - -
E-kirja saatu blogattavaksi Gummerukselta.

Marcus Ahra - Peräkylän sankarit

Nyt on sitten lähiaikoina luvassa omakustanteiden ihmettelyä. Eli ainakin kaksi Elisa Kirjan Kirjoita itse -palvelusta noudettua kirjaa.

Aloitetaan Peräkylän sankareilla. Nimensä mukaisesti tarina seuraa viiden oman elämänsä sankarin kommenvenkkejä pohojalaasella peräkylällä. Ja vähän isommallakin kirkolla. Erkki, Matti, Anssi, Esko ja Rauno muodostavat viisikon, joita voisi aikaansaavuudessaan... tai siis -saamattomuudessaan nimittää kalikkajokelaisiksi pussikaljaromaanisankareiksi. Mikään ei mene ihan putkeen. Paitsi viina.

Ikävä onnettomuus saa kuitenkin toilailua tasoitettua ja joukon harhaanjohtaja, Erkki, alkaa puuhata kesätanssilavan pystyttämistä, jotta peräkylää saataisiin dynamisoitua.

Tarina on hauska. Oikeasti on. Hörähtelin useampaan otteeseen. Ilmaisuissa on värikkyyttä suorastaan liiallisuuteenkin saakka ja pohjalainen sananparsi on autenttista. Luulen. Sikäli kuin ulkosavolainen moista voi arvioida. Jos pidit Pussikaljaromaanista, tässäkin saattaa olla jotain, joka iskee. Vaikka Finlandia-ehdokkuustasolle ei päästäkään. Kirjoittajalla on tarinaniskennän lahjaa.

– Erkki, mitäs perskelestä tää ny meinaa?

Erkki työntää kädet taskuun ja muuttuu viattomaksi pikkupojaksi, joka välttelee vastuuta kolttosestaan.
– Tehrään ny mitä tehrään, elikkä seisotahan ja katsotahan ku muut teköö.

Muutama naurahdus purskahtaa väkijoukosta. Mauno vilkaisee tylysti joukkoa, joka hiljenee saman tien. Osa porukasta alkaa varovasti hajaantua tielleen.
– Ja saatana Erkki. Sullon täs hommas näppis pelis. Mä kuules sut tunnen ja tierän ku omat taskut.

Erkin huuma kylän isoimpana herran ei ota haihtuakseen.
– Ilmankos sää niin usein munias rapsutakki housun taskuusta käsin.

Muttamutta, ongelmia on kuitenkin kaksi: Ensinnäkin kirja tuntui täysin toimittamattomalta. Tiivistämisen lisäksi sille olisi pitänyt antaa perusteellinen kielenhuolto- ja oikolukukierros. Ehkä kolmekin. Nyt silmä tökkäsi parin sivun välein johonkin kielivirheeseen, eksyksissä huitelevaan aikamuotoon tai silkkaan kirjoitushäröön. Se aika tavalla katkoo lukunautintoa.

Toinen lukemista häiritsevä seikka oli ePubin hirveän tiukka taitto. Sanottakoon tämä nyt sekä ihan kustantajaihmisille että omakustanteita tekeville: ePubissa on mahdollisuus jättää riviväli sellaiseksi, että sitä saa lukija itse säätää. En tiedä kuinka, mutta on. Liian tiukka riviväli on tuskainen, sähkökirjassakin. Näitä turhan tiukkaan taitettuja näkyy isojenkin kustantajien sähkökirjoissa.

Joka tapauksessa olen noin yleisesti ottaen utelias oma- ja pienkustanteiden suhteen. Eikä tämä ollut kirjana huono. Kirjoittaja vain on hyvä ja oikoluetuttaa tekeleensä jollakulla, kiitos. Hiotaanhan niitä timanttejakin.

- - -

Tämä blogikirjoitus on toteutettu yhteistyössä Elisa Kirjan kanssa.

Vuosi

Tehdään nyt se retrokatsaus kuitenkin. Koska oma napa on kiva napa. Mitä siis tapahtui kirjallisella saralla vuonna 2013?

Varsin niukalti uuden kirjoittamista. Pääsyyllinen keskittymiskyvyttömyyteen ja väsymykseen sätkii nytkin tuossa vieressä. Että ei se nyt ihan kauheasti harmita. Lähinnä olen puuhannut kaikenlaista ulkokirjallista ja kierrättänyt vanhoja tekstejä ja ideoita.

Osuuskummassa on riittänyt hommaa ilman kirjoittamistakin. Olen taittanut kaksi kirjaa, oikolukenut yhtä, toimittanut ja taittanut kaksi Ursulaa. Viime kesänä päädyin Tampereelle lukemaan ääneen Osuuskumman ja Tukkateatterin yhteistyössä järjestämässä tilaisuudessa. En tosin lukenut omaa tekstiäni, vaan Siria Kohosen Patakuningatar-novellin Kumman rakas -antologiasta. Vaihtelua oli se.

Vanhemmista teksteistä raavin julkaisukelpoiseksi Tuuli kantaa tuutulaulua -novellin ihan hiljan ilmestyneeseen Kultakuoriainen #7 -lehteen. Taskusta kädestä löytyi myös uusiokäytetty novelli-idea, joka sai lopulta nimekseen Ruusunnuppuni, kaikkeni ja ilmestyy Ruumiittomat-antologiassa tässä tammikuun aikana. Ruumiittomat (mainio nimi muuten, en ota siitä kunniaa) on kokoelma suomalaisia aavetarinoita. Siinä on kyllä työllä ja vaivalla kasattu novelli. Elokuun lopulla eräänä perjantaina ajattelin, että "ihan kohta on kalmanlinja, tänä viikonloppuna pitää kirjoittaa se novelli valmiiksi". Noh, lauantaiaamuna kävi yllättävä syntymä, ja viikonlopun suunnitelmat pikkuisen muuttuivat.

Ainiin, ja Kummalinnun munia -raapalepalvelussakin taitaa olla pari raapaletta ulkosavolaiselta.

Lokakuun alussa vietin kaksi päivää Brysselin suomalaisella merimieskirkolla luovasti kirjoittamassa. Joskus on kivaa, että kohtuullisen läheltä löytyy niin suuri suomalaisyhteisö, että viitsivät järjestää luovan kirjoittamisen kursseja. Hauskaa oli se. Ja motivoivaa. Sain ihan oikean vinkinkin Vaaleanpunaisen työstämiseen. Että kiitokset vain Ranya Paasoselle, joka oli kurssia vetämässä ja tekstejä kommentoimassa.

Hän käyttää hyväkseen keskittymiskyvyttömyyden aiheuttajaa ja lavastaa blogikuvitusta.

Vaaleanpunainen jää kuitenkin nyt toistaiseksi tummemman punaisen jalkoihin. Kesällä nimittäin sain sähköpostia, jonka sisältö oli osapuilleen Osuuskumman toimitusneuvosto on päättänyt julkaista... Hyvä sähköposti oli se. Tulenpunainen muuttuu siis kässäristä ihan kirjaksi. Julkaisuajankohta on joulun 2014 alla. Että tiedättepähän, mitä voitte pyytää joululahjaksi. Nyt se on vielä iso kasa tekstitiedostoja, joissa on paljon virtuaalista punakynää. Toimittaja on motivoitunut, onneksi. Nimestäkään ei ole varmuutta. Kansi on luonnosasteella. Mutta voitte olla ihan varmoja, että höpötän asiasta enemmälti heti, kun jotain höpötettävää on. Kyllästymiseen saakka.

Vaan kun tässä blogissa on puhuttu luetuistakin, niin todettakoon, että Goodreadsin mukaan olen lukenut tänä vuonna 35 kirjaa. Minulle se on ihan hyvä määrä. Suurimmasta osasta olen blogannutkin, lyhyesti tai pidemmälti. Pari postausta on vielä odottamassa. Jos pitäisi listata vuoden kolme suosikkia, niin ne olisivat varmaankin Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, Helena Wariksen Pohjankontu-trilogia ja Miina Supisen Apatosauruksen maa. Toivoa sopii, että tänä vuonna lukisin vähintäänkin yhtä paljon.

Mutta, toivotaan toivotaan myös kaikkea muuta. Energiaa ja onnistumisia. Ja toivotan niitä myös kaikille uskollisille ja uskottomille lukijoilleni.

Kirjoitettua ja toimitettua. Valoa ja outoja maailmoja.

Ohimennen päivitys loppuvuodelle. En taida olla tarpeeksi viitseliäs, että alkaisin tekemään minkäänlaista retrokatsausta tähän vuoteen. Selvinnee tuota ilmankin. Mutta puhun siitä mistä on puute, eli kirjoitetuista.

Eli olen minä joskus kirjoittanut. Aloitin novellia muutaman lauseen verran muistaakseni joululomalla kaksi vuotta sitten. Hautasin sen syvälle virtuaaliseen pöytälaatikkoon. Palasin aloitukseen vajaata vuotta myöhemmin, kun tarvitsin jonkinlaisia tekstejä erääseen joulukalenteriin. Loikkasin kauas mukavuusalueeltani, niin aiheen kuin tyylinkin osalta.

Sitten URS kaipaili novelliehdokkaita Kultakuoriaisen seitsemänteen numeroon. Teemana oudot maailmat ja... miten se olikaan..? Aivojörnit. Älkää kysykö mitä se tarkoittaa, mutta ajattelin kuitenkin, että ehkä teksti menisi tuohon jälkimmäiseen lokeroon.

Siellä se siis on, Tuuli kantaa tuutulaulua ja vielä mainiossa seurassa. Wohoo, yksi julkaisu tällekin vuodelle! Käykää toki lukemassa tämä piakkoin ehkä keräilyharvinaisuudeksi päätyvä lehti. Kun väittävät, että olisi lajinsa toistaiseksi viimeinen kuoriainen.

Kultakuoriainen #7

Huomattavasti kepeämmin viihteelliseltä puolelta pitää toki mainita romanttinen lyhdynkantaja, jota jo edellisen joulukalenteripostauksen lopussa sivusin. Uusin Ursula on siis ilmestynyt. Siihen en ehkä kirjoittanut, mutta sen kanssa on noin muuten hikoiltu tässä syksyn aikana. Ja olen ylpeä kuin omasta lapsestani. Se on kiva, seksikäs ja hauska.

Ursulan voi ladata valoksi talvi-iltaan esimerkiksi Osuuskumman sivulta tai epub-muodossa Elisa Kirjasta.

Ursula 2/2013

Kirjabloggaajien joulukalenterin 17. luukku: Kirjallinen kalenteri ensi jouluksi

Ensi jouluksi Jerusalemiin, aasilla tai ilman, aion, aion...

Eiku.

Nyt on jo seitsemästoista päivä. Joulukalenterivinkit tälle vuotta ovat vähän myöhässä, mutta aina voi alkaa henkisesti valmistautua joulua 2014 varten. (Ainakin minunkaltaiselleni aikaansaamattomuudelle aikainen valmistautuminen on vain hyväksi.) Mikä olisikaan kirjatoukan jälkikasvulle parempi joulukalenteri kuin sellainen, jonka jokaisessa luukussa on... kirja.

Tarvitset:

24 eri kokoista kirjaa, tai vaikka dvd-levyjä siihen väliin. (Siinä onkin haastetta divarikäynneille. Mittanauha mukaan.)
Vihreää lahjapaperia. Myös kuviollinen sopii. Ja/tai vihreää kangasta.
Suikaleen jämäkkää pahvia tai palan rimaa.
Jonkin "kuusenjalaksi" sopivan asian.
Jotain, mistä saa leikeltyä suunnilleen uskottavan tähden. (Nohevammat kaivavat tähden joulukoristelaatikostaan, mutta kun meillä ei ole moisia.)
Teippiä, liimaa, sakset, mahdollisesti koristeita.

Toimi osapuilleen seuraavasti:

1) Pinoa kirjat kasaksi koon mukaan. Toivo, että kasa pysyy suunnilleen pystyssä.

2) Kiinnitä pahvisuikale jalkana toimivaan asiaan. Teipillä / liimalla / kiroamalla / miten kukakin parhaimmaksi näkee.

3) Paketoi kirjat. Mieluummin siistimmin kuin esimerkkikappaleeni tässä.

4) Pinoa kirjat joulukuusenjalan päälle, noh, kuuseksi, ja kiinnitä pahvisuikaleeseen taidokkaasti askartelemasi tähti. Tai, krhm, se joulukoristelaatikosta lainattu. Koristele maun mukaan. Voilà, joulukalenteri on valmis. Suosittelen aloittamaan luukkujen avaamisen latvasta.

Kirjabloggaajien joulukalenterissa on siis nähty jo 17 hienoa luukkua. Eilen aussi-joulunodotustaan raotti Pinon päällimmäinen ja huomenna vuorossa on Kulttuuri kukoistaa -blogi. Kaikki luukut löytää esim. *täältä*.

- - -

Ja loppuun vielä joulunodotusta sulostuttamaan se joululaulu, joka vakaisesti halusi olla korvamatona kalenterikuusta kasaan kootessa.

PS: Jos paketoitavana on jotain hankalamman mallista kuin kirja, niin sarjassamme "Stazzy-täti askartelee" on myös lahjapussi ja lahjarasia.

PPS: Koska reippaasti luit tänne saakka, niin lue nyt vielä vähän lisää. Käy lataamassa talvi-iltasi lämmikkeeksi tuore Ursula. Ilmaiseksi toki.