Joulukalentereita, joulukalentereita!

Harvemminhan tuo niin käy, että joulukuun ensimmäinen päivä on myös ensimmäinen adventti. Otetaan kaikki siis irti kaikilla mahdollisilla sanoilla, ja jaetaan heti saman tien kaksi hienoa joulu-/adventtikalenteria.

Osuuskummalla on tarjolla kummajaiskalenteri. Kustantamo-osuuskunnan kirjailijat ja puuhaajat jakavat palasia joulunodotuksestaan Osuuskumman blogissa. Tänään tarjolla joulunhengetär, huomenna jotain aivan muuta.

suklaakana

Kirjabloggaajat ovat myös virittäneet kasaan oman joulukalenterinsa, viimevuotiseen malliin. Sotkin minäkin nenäni mukaan, seitsemännentoista päivän kohdalle. Yksi luukku avautuu päivittäin, aina joulupäivään saakka, seuraavissa osoitteissa:

1.12. Luettua elämää
2.12. Kirjakko ruispellossa
3.12. Kaikkea kirjasta
4.12. Todella vaiheessa
5.12. Susa - Järjellä ja tunteella
6.12. Kirjallisena. Minna
7.12. Notko, se lukeva peikko
8.12. Tarukirja
9.12. La petite lectrice
10.12. Luen ja kirjoitan
11.12. Kulttuuripohdintoja
12.12. Luettua
13.12. Lurun luvut
14.12. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
15.12. Kirsin kirjanurkka
16.12. Pinon päällimmäinen
17.12. Calendula
18.12. Kulttuuri kukoistaa
19.12. Tea with Anna Karenina
20.12. Lukutoukan kulttuuriblogi
21.12. Anna minun lukea enemmän
22.12. Kolmas linja
23.12. P.S. Rakastan kirjoja
24.12. Orfeuksen kääntöpiiri
25.12. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Lyhytarvioita: India Knight / Camilla Läckberg

Olen kerrankin ollut ahkerampi lukija kuin bloggaaja, joten pari sanaa parista viimeisestä luetusta. Tällä kertaa tarjottimella on kaksi hyvin erilaista, mutta sinänsä vetävää kirjaa, joista molemmat kompastelivat kielen tasolla.

- - -

India Knight - Elämäni tarjottimella

Mieleni piristyy.Se kohoaa taivaisiin. Me jopa ajattelemme samalla tavoin. Me olemme toisillemme tarkoitetut. Olemme varsinaiset kaksi marjaa: paskanmarja ja hapanmarja.

Aion suudella Robertia, mutta hän suutelee minua ensin. Ja kun kerran kysytte, niin kyllä, rauhoittavasti.

Clairella on kaikki hyvin. Avioliitto, komea mies, kaksi pientä poikaa, ystäviä, työ ja omituinen mutta läheinen suku. Vaatekoko on ehkä 44 eikä varaa Gucciin kuten sisaruspuolilla, mutta kaikki on silti hyvin. Mistä siis kumpuaa tämä omituinen tyytymättömyys?

Elämäni tarjottimella on silkkaa chick littiä, ja pitkästä aikaa oikeasti hupaisaa sellaista. Onkin vähän harmi, että kirjan huolimaton viimeistely löi pienen varjon vetävän tarinan ja sinänsä ansiokkaan suomennoksen ylle. Eikä lukemani versio edes ollut ensipainos, vaan pokkariversio. Nyt nyt, Like, mites olisi oikoluku? Enkä edes puhu niistä lukuisista tekstiin jääneistä lyöntivirheistä. Mutta kun heti ensimmäisellä sivulla sekoitettiin "vaan" ja "vain" ja sivulla 120 silmiin hyppäsi yksi suosikki-inhokeistani: "[---] huomaan sen kuullostavan lattealta."

Mielenkiintoista kirjassa oli se, että painopiste ei oikeastaan ollut täydellisen rakkauden metsästyksessä, vaan jumiutuneen avioliiton setvimisessä. Knight on kirjoittanut loppuratkaisun, joka ei sinänsä ole yllättävä, mutta tapa jolla siihen päädytään on ihan piristävä. Henkilötkään eivät, kaikessa tsiklitmäisessä itsekkyydessään, ole suunnattoman ärsyttäviä. Ainoa outous olivat oikeastaan tarinan monet sivujuonteet (Claran ystävien tempaukset), joita ei viety millään tapaa loppuun.

Läckberg - Knight
India Knight - Elämäni tarjottimella, Like 2005
Camilla Läckberg - Enkalintekijä, Gummerus 2011

- - -

Camilla Läckberg - Enkelintekijä

"Ebba on pienestä saakka saanut joka vuosi syntymäpäiväkortin, johon on merkitty lähettäjäksi vain 'G.'. Hänen adoptiovanhempansa eivät ole koskaan onnistuneet selvittämään, keneltä kortit ovat tulleet. Ebba on saanut niitä vielä senkin jälkeen, kun muutti pois kotoa."

Fjällbacka-sarjan kahdeksas osa kutoo kasaan kokonaisen suvun poikkeuksellisen, ja traagisenkin historian. Vuonna 1974 Valön saarella sijaitsevasta lastensiirtolasta on kadonnut jäljettömiin perhe. Kesken pääsiäisaterian. Nimettömän vihjeen perusteella paikalle saapuneet poliisit löytävät ainoastaan perheen 1-vuotiaan Ebba-tyttären. Nyt aikuistunut Ebba palaa aviomiehensä kanssa Valöhön, mutta joutuu heti ensimmäisinä öinään tuhopolttoyrityksen uhriksi.

Luen vähänlaisesti dekkareita, mutta tämä tarttui lukemistoon ElisaKirjan kirjamessutarjouksista (kuten kaksi muutakin kirjaa, mm. aiemmin arvioitu Kosto ikuisessa kaupungissa, joka sekin pääsee harvinaiseen dekkarilukemistoon). Enkelintekijä on Valan kirjaa vakavampi teos, tietyllä tavalla hyvin ruotsalainen. Vetävä juoni ja kekseliäitä käänteitä. Tämän kanssa meni pitkälle aamuun. Noh, valvovalla vauvalla oli asiassa osansa, joten ajattelin, että voin vaikka lukea.

Mikä sitten tökki sinänsä viihdyttävässä romaanissa? Se kerronta. Se oli paikoitellen kuin suoraan kehnosta nuortenkirjasta. Toteavaa itsestäänselvyyksien kuvausta. Puhkiselitettyjä infodumppidialogeja, joiden aikana toisensa tuntevat ihmiset kertovat toisilleen asioita, jotka jo tietävät.

Mutta jos sen yli pääsee, niin Enkelintekijä on oikein maistuva välipala. Toimii ehkä paremmin jos on jo lukenut Fjällbacka-sarjan aiempia kirjoja, mutta satunnainenkaan lukija ei tipu kyydistä (siitä ainakin infodumppi pitää huolen).

Huonoja tunkioita ja tulevia asioita

Aah, sain sähköpostia. Minulle tarkoitettu sähköposti on melkein aina kivaa. ("Minulle tarkoitettu" noin niin kuin vastakkainasetteluna niille s-posteille, joissa vaikkapa pyydetään kertomaan sähköyhtiölle sähkö- ja kaasumittareiden lukemat.)

lyhty Vieläkin parempia sellaiset sähköpostit ovat, kun niissä on word-tiedosto, jossa on paljon virtuaalista punakynää. Hyvin pitkällisesti ja huolella harkittua sellaista. Ensimmäinen reaktio on lievä hengenahdistus: mäenikinä osaa korjata tätä kelvolliseksi. Sitten voi hengitellä vaikkapa kuumaa höyryä (tai yksinkertaisesti syödä vähän suklaata) ja todeta, että kyllä siitä vielä jotain tulee. Joskus. Kamalan urakan jälkeen.

Sen päälle huomioita alkaa katsella kriittisemmällä silmällä. Tuosta en ole samaa mieltä. Tuo oli mun mielestä ihan selkeä, olenko kirjoittanut sen epäselvästi, vai onko se luettu huolimattomasti? Tuo on totta. Ja tuokin. Seassa oli mm. huomioita koirasta ja huonoista tunkioista. Joskaan ei samassa kohdassa.

Tässäpä sitä sitten on talvipuhdetta. Viimeistään, kunhan saadaan aikaiseksi uusi Ursula. Joulukuussa se saapuu, viekoittelee mukaansa lyhdyn kanssa...

Mutta olen minä vähän lukenutkin. Ainakin sen yhden puhutuimmista kirjoista kirjablogimaailmassa. Sen jossa on kumiankkoja ja sadetta ja oudossa ilmansuunnassa sijaitseva hautuumaa. Se vain vaatii vähän sulattelua.

Ja sen päälle olen lueskellut chick littiä. Kirja on hauska, mutta sinänsä ansiokkaassa suomennoksessa on oikoluvulle vielä paljon tilaa. Kuullostaa. Hrrh.

Joten ehkä minä pidän bloginkin hengissä, hiljakseen.

Suunnitelmoija kohtaa unelmoijan

Lupasin itselleni, että saan hieman metakirjoittaa, jos sen päälle kirjoitan hetken oikeasti. Mikäli lapsi suo. Tirppana on tuossa vedellyt kohta kolme tuntia päiväunia (jeps, kello on puoli yhdeksän illalla, sillä on yhtä hämärä päivärytmi kuin minulla). Joten yöunille saaminen voi olla haastavaa.

Mutta siis, Katri Alatalon bloggaus suunnittelustrategioista sai minut miettimään omaa suunnitelmallisuuttani. Tai oikeammin sen puutetta. Olen kirjoittaessa monilta osin Katrin vastakohta... tai siltä ainakin tuntui tekstiä lukiessa. Kuinka minä oikeastaan kirjoitan?

Olen kirjoittanut kaksi sanamäärältään melko lyhyehköä romaanikässäriä hyvin pitkälti vain fiiliksen mukaan. Suunnitelmat ovat mahtuneet vihreän muistikirjani pikkusivuille, joilta niitä saa aina plärätä esiin ja miettiä, että "muistaakseni mulla oli tästä aiheesta jokin ohimenevä ajatus, vai oliko?" Tuon vihreän muistikirjan manttelinperijä on hyvin samannäköinen, mutta oranssi.

Molempien kässäreiden taustalla on kuitenkin jo lyhyempää tekstiä. Kaksikin novellia (per kässäri), joista olen sitten perusidean ja hahmoluonnosten lisäksi tuonut kässäreihin ihan silkkaa tekstiä. Novellikirjoittaminen toimii minulla ensisijassa hahmoluonnostarkoituksessa. En osaa tehdä pitkäjänteisiä suunnitelmia, vaan haluan idean päälle päästä "kirjoittamaan suoraan". Novelli, jos sen kirjoittaa vain "huvikseen", on mitaltaan sellainen, että sen voi naputella ilman kummallisempaa suunnitelmallisuutta ja antaa vain tekstin viedä. Katsella mihin se johtaa, ja jos johtaa umpikujaan, niin ei haittaa. Se on todennäköisesti kuitenkin täyttänyt tarkoituksensa.

père lachaise
Se unelmoijampi kirjoittaja kirjoittaa Père-Lachaisella

Novellien ohella kehitän päässäni tarinalle jonkinlaisen kehyksen. Haluan tietää, mistä lähden ja mihin olen menossa. Saara Henriksson sanoo kirjoittavansa "teema edellä", eli lähtevänsä liikkeelle tarinan teemasta. Minulle teema selkiää vasta tarinan kasvaessa, usein vasta sitten, kun homma alkaa olla valmis. Minä kirjoitan selkeästi "henkilöt edellä". Henkilöiden pitää olla tarkasti tiedossa tai jutusta ei tule mitään. Siinä, missä muutamilla (fantasia)kirjoittajilla on harrastuksena luoda maailmoja, minä yleensä tiedän henkilöideni elämänhistoriasta kaiken mahdollisen ja vähän enemmänkin. Miljöö ja juoni jäävät (valitettavasti?) kakkoseksi.

Yleensä tekstiä on siis jo kasassa useampi tuhat sanaa ennen kuin aloitan varsinaisen kirjoittamisen. Sen vaiheen, jossa teen Scriveneriin uuden tiedoston, siirrän novellit ja muut mahdolliset pohdinnat sinne materiaaliksi. Scrivenerissä on mahdollista luoda "fileja", ikäänkuin välilehtiä, joilla voi organisoida tekstimassaa. Luon yhden filen pohdinnoille ja muistiinpanoille. Toisen rakenneluonnokselle, joka tosin yleensä on hatarahko. Ja, kun henkilöt edellä kirjoitan, yhden filen kullekin näkökulmahenkilölle ja yhden muille henkilöille. Näihin kirjoitan pätkiä muistiin, jos jokin kohtaus hyökkää varoittamatta kimppuun.

Tästä pisteestä eteenpäin Vaaleanpunainen ja Tulenpunainen erosivat toisistaan. Vaaleanpunaiselle tein suoraan välilehdet kullekin luvulle ja nimesin ne. Tiesin niin selkeästi, mitä milloinkin tapahtuu, että kirjoitin luvun sieltä, toisen täältä. Paikkasin aukot siihen päälle lopuksi. Toki niitä sitten vielä siirreltiin, mutta noin pääosin suunnitelma oli selkeänä mielessä.

Tulenpunaista kirjoitin alusta loppuun (poislukien ne kimppuun hyökänneet kohtaukset). Yritin tehdä runkoa, ja totesin että ei. Se ei suostunut suunniteltavaksi. Siinä vaiheessa kun alunperin ajattelin ajattelin tulleeni loppuun, tajusin että "eihän tää toimikaan näin" ja kirjoitin kolmanneksen lisää.

Alkutekijöisään oleva Laventelinsininen ei suostu suunnitelmoitumaan senkään vertaa. Eikä novelleiksi. Tosin tunnen henkilöni jo. Kipuan kohtaus kerrallaan eteenpäin. Hitaasti kuin rampa maratonjuoksija. Ja jokaisen kohdalla joudun kysymään itseltäni, että mites tämä nyt mihinkään liittyy. Jopa juoni on niin hakusessa, että suuret käänteetkin ovat vielä löytymättä. Mutta ehkä se joskus kässäriksi muuntuu ja punainen lankakin löytyy.

Mutta nyt lähden kylvettämään Tirppanan, joka heräsi iltauniltaan, ja miettimään mitä polttaisin. Sen kuuluisi olla yksi niitä vielä hämärän varjoissa olevia käänteitä Laventelinsinisessä... Ja sitten yritän kirjoittaa sen.

Vera Vala - Kosto ikuisessa kaupungissa

Jahas. Kirjamessutarjoukset purivat nilkasta myös sellaista ihmistä, joka ei käynyt lähelläkään kirjamessuja. Mutta kun Elisa Kirja... ostin kolme kerralla. Joudutte siis kärsimään lukuhorinoistani vielä hetken.

Vera Valan esikoiskirja, Kuolema sypressin varjossa jätti miellyttävän viihdedekkarin jälkimaun, ja totesin, että tahdon lukea seuraavankin. Tämä on helppoa kirjallisuutta. Ei typerää höttöä, mutta helppoa, nopealukuista ja otteessaan pitävää.

Vera Vala - Kosto ikuisessa kaupungissa
Gummerus, 2013

Kirjan miljöö siirtyy rauhallisesta Tolfasta Rooman sykkeeseen. Päähenkilö, suomalais-italialainen Arianna de Bellis saa ykstyisetsivätoimistonsa kautta työnannon, jossa pyydetään seuraamaan yliopiston assyriologian (kirjoitinko oikein?) professoria Laura Lucarellia. Lauran sisar on huolissaan tämän kulkemisista, ja ennen kuin Arianna ehtii kunnolla aloittaakaan, Laura löytyykin puistosta murhattuna. Bref, perinteisen dekkarijuonen ohessa selvitellään Ariannan omaa elämää ja laitetaan paljon ruokaa.

Arianna oli niin mietteissään, että kun liikennevalot lähellä Terminiä vaihtuivat punaisesta vihreään, hän ei reagoinut roomalaiseen tapaan sekunnin sisällä.
– Ahó, bella! Ei tuo valo tuosta vihreämmäksi muutu!

Mitähän minä tästä sanoisin? Kuten todettua, Veralla on juonenrakennuksen taito hyppysissään, ja hän osaa kirjoittaa tekstiä, joka saa lukemaan vielä seuraavankin sivun. Nautin helposta kielestä, joka tuntui hiotummalta ja huolellisemmin kustannustoimitetulta kuin esikoisessa. Ja mikä ihanaa: tässä ei ollut turhaa infodumppia, vaikka toisinaan ympäristöä ja assyriologian kuvioita tarkasti kuvattiinkin. Muutmien kohtausten aikana jopa teki mieli lähteä itse Roomaan tarkistamaan, miltä juuri siinä paikassa omin silmin katsoen näyttäisi. Kirjana tämä siis oli mielestäni esikoista parempi, vaikka murhaajan pohjimmaiset motiivit jäivätkin minulle vähän hämäriksi. Ja jos kritiikkiä pitäisi antaa, niin kirjassa toistui useamman kerran kuvio, jota jostain syystä fiktiossa inhoan: se, kun ei saada asioita sanottua. Eli joku on juuri sanomaisillaan jotakin tärkeää kun ovikello soi / joku paukaisee koputtamatta huoneeseen / hälytys pärähtää / meteoriitti tippuu taivaalta / [insert sopiva keskeytys]. Voi turhauma kun sama tapahtuu kolmannen kerran.

Mutta siis kuitenkin. Rouva Vala jätti kirjansa cliffhangeriin, joten sai se on seuraavakin luettava. Ja ihan ilman vastaantaistelua luenkin. Kyllä Suomessa julkaistaan laadukasta viihdekirjallisuutta.

Muiden mietteitä kirjasta voi löytää vaikkapa Veran omassa blogissa olevasta linkkilistasta.

Lucilla Lin - Kuolema on ikuista unta

Olen tällä hetkellä rauhallisella tahdilla lueskelemassa Välskärin kertomuksia, joista otin lomaa ilman suurta omantunnontuskaa Lucilla Linin Kuolema on ikuista unta -kirjan parissa. Siksikin, että taisin eksyä Välskärin kertomusten sekaan bongattuani joskus taannoin kirjailijattaren suosituksen aiheesta. Jostain. Ehkä Facebookista. Lucilla mainitseekin kirjan jälkipuheessa Topeliuksen innoittajakseen.

Uuden pienkustantamon, Kuoriaiskirjojen ensimmäisten julkaisujen joukkoon kuuluva Kuolema on ikuista unta kiinnosti senkin takia, että pidin kovin Pimeyden reunalla -antologiassa olleen Pontianak-novellin tunnelmasta.

Kuolema on ikuista unta on kirja, jota en saanut suoraan sijoitettua mihinkään muotoon. Sitä nimitetään novellikokoelmaksi, mutta tarinat liittyvät toisiinsa varsin saumattomasti ja kulkevat ajassa eteenpäin pääosassa olevan suvun vaiheita mukaillen. Siinä mielessä kirjaa voisi pitää myös pienoisromaanina, reilun 80 sivun korkeudeltaan. Toisaalta, jos kirjaa lähtee lukemaan romaanina, sille saattaa käydä kuin Petteri Hannilan Kaukamoiselle, eli tietynlainen teosta koossa pitävä jännite ja punainen lanka jäävät löytämättä.

Lucilla Lin - Kuolema on ikuista unta
Lucilla Lin - Kuolema on ikuista unta
Kuoriaiskirjat, 2013
Kansi: Lucilla Lin

Kirja on perinteistä ammentavaa kauhua. Ei sellaista, jonka kanssa joutuisi nukkumaan viikon valot päällä ja säpsähtelemään rasahduksista, vaan hienovaraisempaa. Marot'n suvulla on esi-isä, kuolematon Jehan Marot, joka houkuttelee suvun nuoria miehiä seuraajakseen sukupolvi toisensa jälkeen. Usein historian mullistusten keskellä. Kaiken takana on kuitenkin voima ja valta, joka on paljon muinaisempi ja kauhistuttavampi kuin Jehan Marot.

Daniel valaisi soihdulla ympärilleen ja huomasi huoneen nurkassa rautahelaisen puuarkun, joka oli toukkien järsimänä niin laho, että hän sai potkaistua sen helposti rikki. Arkusta paljastui pussillinen hyvin vanhoja hopeakolikoita. Daniel keräsi kiireesti tuon aarteen taskuihinsa ja avasi toiveikkaasti muut huoneen nurkkiin pinotut arkut ja laatikot, jotka kaikki olivat hänen harmikseen tyhjiä.

Huoneen kauimmaisessa nurkassa hän näki kuitenkin jotain merkillistä. Kahleet ja rautaketjut oli kiedottu moneen kertaan ikivanhan puulaatikon ympärille, aivan kuin pitelemään sitä väkisin paikoillaan. Ne oli jopa lukittu kiinni toisiinsa, mutta itse laatikko oli aikojen saatossa lahonnut niin pahasti, ettei ketjuista ollut hyötyä. Daniel kiinnitti soihtunsa erääseen seinän kahlekoukuista ja repi ketjut irti paljain käsin.

Kirjailijalla on laaja historiantuntemuksen tausta, ja miljööt onkin rakennettu asiantuntevasti. Oli kyse sitten Ranskan vallankumouksen melskeistä tai 1800-luvun lopun ajoista. Miljöö olikin kirjan parasta antia, Valkoiseksi jumalaksi nimetyn Suuren Pahan rinnalla. Taustakertomus siis oli kekseliäs ja toimiva, ja tarinat kulkivat mainiosti eteenpäin. Kyllästymään ei 80 sivun aikana ehtinyt, edes silloin kun taustoitus kulki tarinan eteen. Mutta jäin kuitenkin kaipaamaan jonkinlaista... tarkoitusta. Miksi tällainen muoto? Olisin varmasti innostuneempi, jos tarinoita ja maailmaa olisi laajennettu, ja tehty ihan rehellinen romaani. Nyt mieskohtalot jäivät hieman raapaisuksi kaiken keskelle. Toinen asia jota kaipasin, olisi ollut luontevampi dialogi. Mutta tämä nyt on ihan makukysymys, ehkä osin tarkoituksellistakin.

Aivan ei Kuolema on ikuista unta päässyt tunnelmassaan Pontianakin rinnalle, mutta ainesta tässä on vaikka mihin. Ehkä (toivottavasti) kuulemme Lucillasta enemmänkin.