Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta

Olipas taas kumma kirja.

Sellainen, että olen tässä suunnitellut lukevani sen toiseen kertaan. Ehkä siitä avautuisi jotain aivan toisia tasoja toisella lukemisella. Harvemmin luen kirjoja uudestaan, ja vielä harvemmin halu iskee heti viimeisen sivun jälkeen. Siinä missä Harjukaupungin salakäytävät oli kirja josta olisin halunnut pitää enemmän, Lumikko ja yhdeksän muuta löi kovaa. Paistinpannulla. Arjen omituisuuksilla. Juonella joka kesti kasassa ja piti otteessaan luvusta toiseen. Istuin metrossa, edes takas metropolin läpi, ja luin kirjaa suu raollaan. Häkeltyneenä. Kateellisena. Ihastuneena.

Kaikkea tätä huolimatta siitä, että en ole ihan varma tajusinko. Minut vain kuljetettiin jonnekin jäniksenselkäläisille kylänraiteille, joilla kukaan ei oikeastaan kyseenalaista outouksien olemassaoloa. Niitä tapauksia, joita ihan varmasti tapahtuu todellisessakin elämässä, mutta joista kukaan ei kirjoita, koska ne olisivat liian epäuskottavia fiktiossa.

Pitäisikö kirja esitellä lyhyesti? Mahdollisesti. Jotenkin. On Ella Amanda Milana, joka palaa kotipuoleen Jäniksenselkään äidinkielenopettajan sijaiseksi ja törmää kirjaruttoon. On Laura Lumikko, maailmankuulu lastenkirjailija, joka on kouluttanut yhdeksästä lapsesta menestyskirjailijoita. Nyt Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuraan saadaan kymmenes jäsen. Tosin mikään ei suju aivan odotetusti, ja Ella kiskotaan Pelin pyörteisiin selvittämään haudattua menneisyyttä.

Lumikko ja yhdeksän muuta
Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena, 2006
Kansi: Kristian Jalava / Susanna Raunio

Olipas kimppuun käyvä kirja.

Olin lukenut vasta pari lukua, kun kirja hyökkäsi yöllä uniini. Unessa Ella Amanda (tosin nimi oli Anna Emilia) kasasi isänsä kirjeistä ja runoista parinkymmenen sentin pinkan, sitoi sen silkkinauhalla kiinni ja lähti kuljettamaan polkupyörällä jonnekin.
Uni ei auta mitenkään kirjan analysoinnissa. Kunhan kerroin. En analysoi. Kirjoitan mutuhuttua lukufiiliksistäni purkamatta niitä osaavaksi kritiikiksi. Ja uneksin.

Opuksessakin uneksitaan paljon. Onneksi ei tällä kertaa liikaa.

Jääskeläinen kirjoittaa kirjoittamisesta kauniisti ja inspiroivasti. Juuri niin, kuin voi toivoa kirjoittavan ihmisen, joka myös tietää mistä puhuu. Ja joka on todennäköisesti korjannut enemmän kuin yhden ainekirjoituskonseptin. Paikoitellen teki mieli kaivaa esiin lyijykynä ja alleviivata. Hillitsin itseni. Vaikka oma opuksenihan tuo on. Kai. En yhtään hämmästyisi, jos se yhtäkkiä päättäisi kuuluvansa jollekulle muulle.

Kirjan kieli on tarinaa tukevaa. Selkeää, kaunista, muttei yritä liikaa. Kuvaus keskittyy yksityiskohtiin jotka useimmille eivät edes tule mieleen. Kun kirjaa on jäljellä kolmannes, hypätään imperfektikerronnasta preesensiin. Tällekin oletettavasti on syy, joka ei minulle avautunut. Yksi niitä syitä, joiden takia kirja pitäisi lukea uudestaan.

Oli pehmeä tyyny, reisillä kuumat kastehelmet – unen riettaat jäljet. Silmät avautuivat hitaasti. Seinistä ja katosta heijastuva valo alkoi virrata, liikaa valoa.

Pimeyden ja valon välillä kelluivat puolivälin kuvat. Herääjä yritti tarttua kuviin, mutta ne oli kudottu hämärään, eivätkä ne kestäneet kosketusta.

Kaiken kaikkiaan, häkellyttävä kirjallinen kokemus. En sano, että haluaisin kyetä kirjoittamaan samanlaista itse, sillä ihailen juuri sitä, että Jääskeläinen tekee ihan täysin omaan juttuaan. Mutta toivoisin kykeneväni jumiuttamaan jonkun metron penkille, suu auki.

Osuuskummallinen kesä

Sitten taas mainostuspuolelle, kun tarjolla on vaikka ja mitä ja kaikkea. Osuuskummajaiset ovat olleet ahkeria niin kirjoittajina kuin kääntäjinäkin, joten kesän kattaus kirjoja on vähintäänkin ilahduttava.

Aliette de Bodard on tämänvuotisen Finnconin kunniavieras, ja Osuuskummalla on kunnia julkaista ensimmäinen suomennettu novellikokoelma. Perhonen ja jaguaari sisältää kuusi tieteisnovellia: "Kokoelman ensimmäisen puoliskon tarinat sijoittuvat vaihtoehtohistorialliseen tarinamaailmaan, jossa kiinalaiset ovat valloittaneet Meksikon ennen Eurooppaa. Siinä maailmassa Amerikan mantereelle ovat kehittyneet valtiot Xuya, Suur-Mexica ja hiukan erilainen Yhdysvaltojen alue. Toinen puolisko vie lukijansa kaukaisille avaruusasemille. Viides valtakunta on kehittynyt Viidenneksi imperiumiksi, jossa vallitsee kiinalais-vietnamilainen kulttuuri ja Mielet, suuret tekoälyt."
Lonkeropiirakka on jo ehtinyt julkaisemaan kokoelmasta oivallisen arvion.

Luin jostain, että päivätyökseen Aliette de Bodard (joka sivumennen sanoen on vietnamilaistaustainen englanniksi kirjoittava ranskalainen) työskentelee automaattimetrojen parissa. Mainio ammatti spefikirjailijalle. Onkohan rouvalla näppinsä pelissä täällä Lillen metrossakin?

De bodard - Perhonen ja jaguaari
Kansi: Teemu Helenius

Oman maan kamaralta erottuvat kesällä edukseen herrasmieskirjailijat Samuli Antila ja Jussi Katajala.

Antilan esikoisromaani Kirveenkantajat sijoittuu kivikauden loppupuolen Suomeen, ja "yhdistää taitavasti historiallista faktaa ja seikkailufantasian elementtejä. Hän ei romantisoi kivikauden karuja oloja, vaan tarjoilee lukijalleen autenttista tunnelmaa luteineen päivineen. Ihminen on kuitenkin sielultaan muuttumaton, osoittaa Antila ja Kirveenkantajien teemoina ovat nykyihmisellekin tutut ahneus, kateus, oman perheen suojelu – ja rakkaus."

Kirveenkantajat, kansi: J.S. Meresmaa
Leonardon rasia, kansi: Jarno Kantelinen

Katajalan novellikokoelma Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita sisältää kaikkiaan kaksitoista menneisyyteen sijoittuvaa, enemmän tai vähemmän spekulatiivista kertomusta. "Historialliset novellit vievät lukijansa niin antiikin Kreikan jylhiin maisemiin, viikinkien kauppalaivoille kuin melkein autiolle saarellekin. Kokoelman kantavia teemoja ovat kekseliäisyys, kostaminen ja sodankäynti. Mukaan mahtuu höysteeksi hienoinen aavistus romantiikkaakin. Katajala tekee huolellista taustatutkimusta novelleihinsa ja saa historian taianomaisesti herämään henkiin. Asiantuntevalla otteellaan hän kuljettaa lukijansa menneisyyteen halki palatsien ja majatalojen aina meren syvyyksiin asti."

Eli ei tässä luettava lopu kesän aikana...

Ja, ainiin, vielä ihan satunnaisena vinkkinä, että uusin Ursula löytyy nyt myös ElisaKirjan virtuaalisista varastoista. Saa sen ladata sieltäkin. Yli sata sivua romantiikkaa - maksutta.

TTT - Mies kävelee kohti kameraa

Jahas, on tiistai. Tähän päivään sopii siis Top Ten Tuesday -horina. Tällä kertaa puhun kirjankansista.

Kaikki sai alkunsa siitä, kun bongasin Risingshadow'lta Kohti ikiyötä -kirjan arvion, ja toisaalla totesin, että olen allerginen noille amerikkalaismuovisille valkokuvakirjankansille. Ne saavat aina aikaan jonkinlaisen vastareaktion, ja kirja jää helposti hyllyyn.

Minulle sitten vastattiin, että "Tuo kansihan on ihan kuin Call of Duty - Modern Warfare -pelin kansi. Sellainen, jossa mies kävelee dramaattisesti kameraa kohden."

Joten, voilà, yögooglaamiseni tuloksena kymmenen kirjankantta joissa mies (tai nainen, ei olla syrjiviä) kävelee kohti kameraa. Tai piirtäjää, tunnustettakoon.

1. Veronica Rossi: Halki ikiyön

2. Veera Laitinen: Surunsyöjät

3. Lisa Smedman: Hävitys (R. A. Salvatoren Lukkikuningattaren sota, #4)

4. Maggie Shayne: Siniset varjot

5. Gena Showalter: Kodittomat sielut

6. Ruthann Aron: Hit Man - A Technical Manual for Independent Contractors

7. Peter W. Brett: The Painted Man

8. Richard Dalby (toim.): Kuollut koskettaa keveästi

9. Kate Saunders: Lumottu lukukausi

10. Robert J. Viersema: Walk Like a Man

Varsinaisesta liikkeestä voidaan tietysti muutamien kansien kohdalla olla montaa mieltä. Ja kuvia selatessa tuli mieleen, että olisi ollut melkein hedelmällisempää listata kansia, joissa kävellään poispäin. Mutta ehkä se sitten ensi tiistaina. Maailma tarvitsee kaikkea tällaista äärimmäisen tarpeellista tietoa.

Pia Heikkilä - Operaatio Lipstick

Korruptiokirja.

Nyt kun viime viikoina on paljon puhuttu kirjabloggaajien yhteyksistä kustantamoihin, niin voipi ulkosavolainen ihan rauhassa todeta, että näin pienilevikkeisen blogin kanssa ei ole pelkoa, että kiinnostaisi kustantamoja. Moiset linkit ovat siis olemattomia... jos nyt ei Osuuskummaa lasketa, mutta se on ihan toinen asia.

En ole koskaan saanut arvostelukappaletta kustantajalta. Pari on tullut arvostelukappaleena kirjailijalta itseltään (yksi vielä lukematta), ja pari kommentoimaani kirjaa ovat jonkinlaisia kaverilahjoja. Ei kai tuota voi paremminkaan määritellä.

Operaatio Lipstickin tämä kappale sen sijaan on alunperin arvostelukappale... tosin ei minulle lähetetty. Vaan jollekulle, joka totesi, että saattaisi miellyttää minua enemmän. Kiitän. Ja Otavalle on valitettavasti sanottava, että tällä tekstillä on lukijoita paljon vähemmän kuin olisi ollut kirjan alkuperäisen omistajan bloggauksella. Aina ei voi onnistua. [Tähän vissiin pitäisi laittaa jonkinsortin hymiö.]

Operaatio Lipstick

Haluatko ajaa taksilla bileisiin kaupungin toiselle puolen? Matkan varrella joudut useaan tarkastuspisteeseen, joissa on aseistetut vartijat, etkä voi olla ihan varma, kenen puolella he ovat. Haluatko vetää kunnon kännit baarissa? Mikäs siinä, mutta kesken tulisen tequilan saatat räjähtää kappaleiksi, jos paikka on viime aikoina ollut kapinallisten ykköskohde.

Mahtava meininki, jos minulta kysytään.

Operaatio Lipstick on omituinen sekoitus. Se on omakohtaisia kokemuksia Afganistanin sota-alueilta, sotakirjeenvaihtajan työstä. Siinä on jännitysjuoni. Ja toisaalta se on myös chick lit -kirja, jossa treffaillaan, metsästetään miestä ja harrastetaan seksiä.

Niin paljon kuin kanakirjallisuudesta pidänkin, nyt täytyy sanoa, että viimeinen oli kirjan heikoin osa. Periaatteessa pidin siitä, että Afganistania ja vakavia aiheita oli käsitelty kevyen kirjallisuuden kautta. Näyttäen, että vaikka kuolema ja itsemurhapommitukset ovat arkea, elämä jatkuu. Näyttäen myös, mikä ero on länsimaisten ja paikallisten elämässä Kaboulissa. Päähenkilö Anna S. kaipaa poikaystävää ja seksiä ihan yhtä kipeästi kuin kaipaisi Lontoossakin. Mutta kirjan pidemmät seksikohtaukset ovat kumman irtonaisia. Eräänkin kohdalla oletin, että sillä olisi merkitystä myöhemmässä juonessa, mutta ei. Se vain oli.

Samoin loppuratkaisu sai minut vähän nostelemaan kulmiani. Jännärijuoni pysyi niin kivasti kasassa sinne asti, ja sitten se oli vähän kuin ilmapallosta olisi laskettu ilma pois. Jäljellä tyhjä lärpäke.

Edelläolevasta huolimatta on sanottava, että tavallaan pidin kirjan omituisesta sekoituksesta ja epäkonventionaalisista tapahtumapaikoista. Suosittelisinkin lukemaan sen nimenomaan kevyenä kirjana sotatantereilta, eikä suinkaan romanttisena viihteenä. Silloin odotukset todennäköisesti palkitaan paremmin.

Operaatio Lipstick ja kanakirjallisuus ovat herättäneet keskustelua varsinkin Kirsin kirjanurkassa, Kirjasfäärissä ja Minnan Kirjallisena-blogissa. Eli siinä tämä opus ainakin on onnistunut: herättämään tunteita puolesta ja vastaan.

Ainiin, ja se piti todeta, että lukumusiikkilistalle pitää varmaankin laittaa Manhattan-Kaboul, vaikkei laulu kevyt viisu olekaan.

Hilja Valtonen - Vaimoke

Joudun tunnustamaan, että vaikka olenkin lukenut nuorempana runsaahkosti niin viime vuosisadan alkupuoliskon tyttökirjoja kuin romantillista kirjallisuuttakin, Hilja Valtonen oli jäänyt vieraaksi. Hän olkoon siis Koe 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteen kolmastoista kirjailija.

Vuonna 1933 ilmestynyt Vaimoke yllätti ulkosavolaisen lukijan moderniudellaan ja pettämättömällä omaa nilkkaa näykkivällä huumorillaan. Jos tämä ilmestyisi vuonna 2013, kustantaja markkinoisi tätä chick littinä. Itsenäisyyspyrkimyksiä, flirttailevia nuoria miehiä, kylän Casanova, rahan rankumista Ameriikoissa asuvalta isosiskolta, yksi kappale draamakunigattaren elkein eläviä äiti-ihmisiä ja lauma rasittavia mutta avuliaita siskoja. Hörähtelin tasaisin väliajoin ääneen.

Päähenkilö Kirsti purkaa elämäänsä kirjemuodossa amerikan-sisarelleen. Kirsti lopettaa koulunkäynnin, kun parikymppisenä huomaa istuvansa koulunpenkillä viittä vuotta nuorempien seassa. Mutta kotona vahvatahtoinen tyttö on painonsa arvoinen kultaa, vaikkei sitä kukaan myönnäkään. Kirsti huomaa joutuneensa puolittain huijatuksi avioliittoon kylän Casanovan, agronomi Esko Latvan kanssa. Esko on vuorollaan hurmannut ja jättänyt kaikki Kirstin vanhemmat siskot, ja siksipä nuori nainen päättää heittäytyä näennäisvaimoksi, vaimokkeeksi. Ja tehdä Eskon elämän mahdollisimman hankalaksi, jotta tämä ottaisi hänestä avioeron ja Kirsti saisi puolet omaisuudesta.

Vaimoke

Päähenkilö ei itsenäisyydessään ole tyypillinen 30-luvun nainen, vaikka kirjasta käykin oivasti ilmi yhteiskunnan jako miehiin ja naisiin. Miesten ja naisten töihin. Kirsi hoitaa osansa taidolla ja itsepäisyydellä, jota nykynaisen käy miltei kateeksi. Valtosen kielenkäyttö on napakkaa ja sivut täynnä huumoria, josta jokaisen kirjoittajan kannattaisi ottaa opiksi. Sinänsähän lukija tietää alusta alkaen, kuinka romanttinen tarina päättyy, mutta tällä kertaa tuo ei haittaa tippaakaan.

Seuraavalla lomalla sitten välipalalukemiseksi jokin muu Valtonen.

Lyhytarvioissa suomalaista fantasiaa

Olen lukenut läpi kesäkirjapinoa. Koska lienen laiska, enkä varmaan saa aikaiseksi kokonaista blogipostausta jokaisesta, päätin koota pinossa olevat fantasiakirjat yhteen ja samaan, lyhyemmiksi arvioiksi.

Luvassa siis huomioita seuraavista:
Helena Waris - Sudenlapset / Talviverinen
J.S. Meresmaa - Mifongin perintö
Päivi Honkapää - Viides tuuli
Anne Leinonen ja Ismo Loivamaa (toim.) - Ihmeen tuntua

- - -

Helena Waris - Sudenlapset ja Talviverinen

Sudenlapset ja Talviverinen ovat kiitellyn Pohjankontu-trilogian toinen ja kolmas kirja. Ensimmäisen, Uniin piirretty polku, luin tammikuussa. Silloin totesin, että kyseessä oli ilahduttava, semmoinen neljän tähden fantasiakirja.

Sudenlapset jatkaa itsenäisenä teoksena ensimmäisen kirjan tarinaa, parikymmentä vuotta myöhemmin. Voidaan siis oikeutetusti olettaa, että päähenkilöiden joukossa on eritoten Uniin piirretyn polun henkilöiden jälkeläisiä. Tapahtumapaikat pysyvät pitkälti entisellään, ja siksi seassa navigoiminen on miellyttävämpää, jos on lukenut ensimmäisen osan. Sinänsähän tämä kyllä pysyy omilla jaloillaan.

Kirjana Sudenlapset on tietyllä tapaa kypsempi, siitä puuttuu ensiromaanin tuntu. Toisaalta se vie jotain pois spontaaniudesta, toisaalta hävittää myös niitä piirteitä, jotka saattoivat Uniin piirretyssä polussa ärsyttää. En tiedä kummasta pidin enemmän, mutta se on sanottava, että tätä luin välillä aamukahteen saakka, koko kirjan läpi reilussa vuorokaudessa.

Talviveriseen ei mennyt juuri sen kauemmin. Ajallisesti kirja sijoittuu kahden edellisen lomaan. Siinä paikoitellen kerrataan ensimmäisen ja toisen tapahtumia, tällä kertaa erään trilogian keskushenkilön, Troin, näkökulmasta. Se siis nivoo trilogian kasaan, ja sulkee tapahtumat, jotka Sudenlapsissa jäivät hieman auki. Talviverinen oli lukukokemuksena mielestäni trilogian paras osa, mutta jäin hieman miettimään syytä, miksi se oli irrotettu erilliseksi kirjaksi. Tavallaan olisin halunnut nähdä sen lukuina edellisissä osissa. Ja sitten kuitenkin... toimi se näinkin.

Parasta: Lampaat voivat olla fataaleja eläimiä suurille sotureillekin.

Sudenlapset Talviverinen Mifongin perintö

- - -

J.S. Meresmaa - Mifongin perintö

Puoleentoista kertaan luettu kirja. Ensimmäisen kerran aloitin viime syksyn Suomenlomalla, ja sitten loma otti ja loppui auttamatta kesken. Nyt päätin organisoida itseni paremmin, ja lukea tämän "nuoren tekijän voimannäytön" ihan viimeiselle sivulle saakka. (Krhm, minulla on oikeus kutsua kaikkia itseäni nuorempia "nuoriksi", joten hän olkoon sellainen.)

Kirja on lajiltaan sen sorttista fantasiaa, joka on jäänyt minulta vähiin. Se ammentaa häpeämättä anglo-saksisesta fantasiaperinteestä, jossa luodaan selkeästi omanlaisensa maailma syntymäkertomuksineen ja historioineen, tehdään kartat, eletään jossain hivenen keskiaikaisessa ympäristössä ja matkustetaan paljon. Sellaisena se aivan varmasti miellyttää käännösfantasiasta nauttivia.

Mifongin perintö on vauhdikas lukuromaani, jossa käänteitä riittää. Juonittelun lomaan uppoavat tarinan keskushenkilöt, puuman kanssa kulkeva Dante Rondestani ja Merontesin nuori prinsessa Ardis. Enimmäkseen pidin kirjasta, vaikka sitä vaivasivatkin paikoitellen kysymystauti ja liian helppojen yhteensattumien kautta ratkeavat kuviot. En myöskään osannut pitää juonta varsinaisesti yllättävänä. En sitten tiedä, olinko jo useita arvioita luettuani spoilautunut liiaksi tapahtumista. (Sanottakoon muuten, että trilogian kakkososan, Mifongin ajan, takakansiteksti spoilaa mielestäni tätä ensimmäistä kirjaa turhan paljon.)

Kirjan jälkipuoli pysyi kasassa paremmin ja kiinnosti paljon enemmän kuin alkuosa. Hahmot alkoivat viimein saada syvyyttä ja jalansijaa tarinassa, eivätkä vain haikailleet ja ajautuneet tilanteesta toiseen. Ja vaikka pelkäsinkin avointa loppua, niin eihän tuo pahasti avoimeksi jäänyt.

Parasta: Linn. Fantasiaan tarvitaan merirosvoja, joilla on mu... miekkaa.

- - -

Päivi Honkapää - Viides tuuli

Ymmärsin kuinka pinnallista ja häilyväistä kiinnostukseni Tiehen ja Gaiamiin oli. Ne olivat vain tausta jolla aioin maalata tarinani. Olin halunnut Tielle, koska olin kuvitellut sen olevan tarinoista suurin. Olin kuitenkin löytänyt tositarinan, sellaisen joka on olemassa omasta voimastaan eikä välttämättä tarvitse edes kuulijoita ympärilleen.

Viides tuuli on, kuten näköjään fantasian pitää, trilogian avausosa sekin.

En meinannut millään saada otetta tästä kirjasta. Tilanteeseen vaikutti ehkä se, etten ollut tarpeeksi keskittynyt lukiessani, sormeni lipsuivat. Tipuin kyydistä tasaisin väliajoin, enkä enää tiennyt missä oltiin ja kenestä puhuttiin. Henkilöitä on hurja liuta.

Viides tuuli kertoo tarinaa reolaisen lammaspaimenen Sawanan äänellä. Tarinaa mistä? Niin. Sawanan etsimisestä kai. Hänen kulkijan verestään, hänen harhailuistaan tuulen ja tarinoiden perässä. Päähenkilöt eivät tiedä minne ovat menossa ja mitä kaipaavat, ja tavoitteen puute leimasi koko kirjaa. Onneksi tämäkin kasaa itsensä ja tuulensa selkeämpään nippuun loppua kohden.

Kieli on kaunista ja mietittyä, kielikuvat onnistuneita ja herkkiä. Kirja on varmasti paljon osuvampi lukijalle, joka ei kaipaa varsinaisen yksisuuntaista juonta, vaan viihtyy tuulen, tarinankerronnan, mietiskelyn ja sisäisen kamppailun parissa. Tai ehkä minullekin, jonain toisena hetkenä.

Parasta: Liikkumattomat puut ja purjevarastot.

Viides tuuli Ihmeen tuntua

- - -

Anne Leinonen ja Ismo Loivamaa (toim.) - Ihmeen tuntua: Näkökulmia nuorten ja lasten fantasiakirjallisuuteen

Lykätäänpäs tämäkin mukaan listaan, vaikka kyseessä ei olekaan romaani, vaan vuonna 2006 ilmestynyt kokoelma artikkeleja fantasiakirjallisuuden ympäriltä. Muutenkin kuin vain lapsia ja nuoria koskien, vaikka kirjan nimessä nämä kohderyhmät mainitaankin. Usean kirjoittajan kokoelma esittää määritelmiä siitä, mitä oikeastaan on fantasia ja millaisiin lajityyppeihin se sitten jakautuu. Näkökulmia on niin kirjoittajien kuin kustantamojen puolelta, ja näin seitsemän vuotta myöhemmin oli mielenkiintoista lukea, mihin suuntaan nuorten fantasiakirjallisuuden ennustettiin liikahtelevan. Helppoa ei ennustaminen näköjään ollut, paranormaali romantiikka puuttuu mietinnöistä täysin.

Luin kiinnostuneena, vaikken ihan ymmärtänytkään Boris Hurtan Sata vuotta pohjoista fantasiaa ja Liisa Rantalaihon Fantasia Leena Krohnin lasten- ja nuortenkirjoissa -tekstien paikkaa kokoelmassa, joka muuten tarkasteli genreä varsin yleisesti.

- - -

Ja loppuun vielä sananen kummastelua kirjastojen hyllytyslogiikasta.

Joroisten kirjastossa (tai Toenperän kirjastossa, kuten nimi nykyään kuuluu) Helena Wariksen teokset olivat aikuisten fantasiahyllyssä ja Mifonki-sarja nuorten osastolla. Eniten hämmennystä aiheutti kuitenkin Viides tuuli: se oli sijoitettu lasten fantasiahyllyyn, vaikka minä en parhaalla tahdollanikaan saanut ajateltua lastenkirjana teosta, jonka ensimmäisellä sivulla on mm. lause: [---] mitään ei ollut tehtävissä historian vyöryessä kohti hetkeä jolloin minä seisoin tuhoutuneen kaupungin verta ja vettä valuvilla raunioilla enkä itkenyt kyyneltäkään.