Muotopuoli hylsy

Pohdimme toisaalla hylkäyskirjeiden sanamuotoja. Siis niiden sellaisten, joiden olennaisin sisältö on "kiitos mutta ei kiitos". Minulla sellaisia on sähköpostissa tai paperinkeräykseen päätyneenä kahdeksan. Plus yksi lausunnollinen, mutta se ei kuulu tähän. Paria vielä odotan, joskin niiden osalta olen jokseenkin jo luovuttanut. Ovat kadonneet käsikirjoituksia syövään mustaan aukkoon. Sinne rinnakkaistodellisuuteen, jossa siitä olisi tullut menestysromaani. Mutta jossa ulkosavolainen kirjoittaja ei tällä hetkellä ole.

Mitä siis tarkoittaa "ei sovi kustannusohjelmaan"? Tarkoittaako se sitä, että kirja on väärää genreä? Vai ehkä sitä, että se vain osui paikalle väärään aikaan? Yritti tunkea hissiin, jossa oli jo viisi ylipainoista romaanintekelettä.

Jollain tapaa lohduttavampaa olisi, kun olisi edes aavistus siitä, missä meni metsään. Yritinkö kässärillä, joka ei nyt vain mahtunut tähän kahden vuosittaisen tämän genren opuksen julkaisuohjelmaanne? Oliko se yksinkertaisesti surkea? Mitä siinä oli liian vähän? Tai ehkä tekstistä puuttui sitä kuuluisaa kaupallista potentiaalia?

Mihin se asettui akselilla Hyvä, mutta jotain puuttuu --- Polta se ja rupea mieluummin virkkaamaan?

Alunperin pohdinta lähti liikkeelle tästä artikkelista, jossa WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson kertoo, että WSOY saa joka vuosi noin 1000 käsikirjoitusta. On ymmärrettävää, että kaikille on mahdoton vastata... noh, yhtään mitään yksilöityä. Jos työpäiviä on vuodessa noin 250, niin se tarkoittaa neljää käsiteltävää käsikirjoitusta päivälle. Useimmilla kustantamoilla määrä on pienempi. Mutta niin ovat resurssitkin.

Kirjoittajan kannalta tilanne on kuitenkin hankala. Siinä on aikalailla tyhjän päällä. Hylättyä tekstiä voi työstää eteenpäin, hankkia lisää mielipiteitä. Tai siirtyä johonkin toiseen tekstiin. Ja silti käsikirjoituksen lähettäminen on pitkälti hakuammuntaa. Olisiko se nyt juuri sen sorttinen kuin mitä etsitään?

Taktikointi on vaikeaa. Hyvien nuortendystopioiden parissa puuhailleet ovat saaneet tekstinsä viime aikoina julki todennäköisemmin kuin moni muu. Mutta jos nyt alkaa kirjoittamaan dystopiaa, siinä vaiheessa kun teksti olisi kelvollinen, kustantamot ovat ehkä jo siirtyneet eteenpäin. Toisenlaisesta lajityypistä Carlson otti esimerkiksi 50 Shades of Grey -sarjan innoittamina kustantamoihin saapuneet eroottiset käsikirjoitukset: "Suomalaisetkin päättivät ilmeisesti pysytellä trendin harjalla ja lähettivät paljon genreen sovitettuja käsikirjoituksia, mutta eivät ne oikein toimineet. Tarinat olivat aika vaivaannuttavia, Carlson kertoo."

Hymähdin kommentille itsekseni. Olisi hauska ihan uteliaisuudesta lukea muutama näistä tarjotuista. Sillä käännöskirjallisuutta genressä on. Ja sen perusteella, mitä olen esimerkkilukuja lukenut mm. Sylvia Dayn teoksista, niin vaivaantuminen oli lähellä. Eikä sen takia, että seksi olisi jotenkin pelottavaa.

Joka tapauksessa, teksti kuin teksti, satunnainen kirjoittaja osuu usein vähän hukkaan. Paljon enemmän annetaan anteeksi silloin, kuin kyseessä on etabloitunut kirjailija. (Hrrh tuota ilmaisua.) Sellaisia kirjoja olen elämässäni lukenut, että olen miettinyt, jotta "tää ei olisi ikinä mennyt läpi esikoisseulasta". Joten ei kai siinä auta muu kuin purra hammasta / huulta / jotain muuta sopivaa aluetta, ja kirjoittaa vähän lisää. Väittäväthän ne, että joku voittaa lotossakin.

Milja Kaunisto - Synnintekijä

Ensi kertoja kuulin huhuja Synnintekijästä varmaan jo ennen sen ilmestymistä. En muista varsinaisesti mistä, mutta oletettavasti ainakin Miljan itsensä blogista. Minulla kun on jostain kumman syystä taipumuksena toisinaan harhailla ranskansuomalaisten blogeja lukemassa.

Olin siis varovaisen kiinnostunut kirjasta. Historiallisille pohjille kirjoitetut kirjat ovat usein mielenkiintoisia, joten tämäkin pääsi "kunhan joskus joudan suomalaiseen kirjastoon" -listalle. Kävi kuitenkin niin, että e-kirjatarjous puri nilkasta, ja opus saapui virtuaalisia teitä aina tänne Pohjois-Ranskan kylmän keskelle saakka.

Eletään 1400-lukua. Olavi Maununpoika, vastavihitty pappi, saapuu Pariisiin tarkoituksenaan opiskella Sorbonnen yliopistossa. Olavi on säntillinen ja hyveellinen, uskoo hievahtamatta juuri niin, kuin hänelle on opetettu. Ainakin siihen saakka, kunnes tapaa opiskelutoverinsa, älykkään, kiehtovan ja hyväsukuisen Miracle de Servièresin.

Kaunisto - Synnintekijä
Milja Kaunisto - Synnintekijä
Gummerus, 2013
Kansi: Tuomo Parikka

Minä en voinut huonovointisuudeltani edes sulkea silmiäni, kun porton rietas nauru kaikui taas päässäni ja hänen reitensä ja naisenaukkonsa tukkivat tieni.

”Minä”, vedin syvään henkeä, ”en aio koskaan yhtyä naiseen. Naisen katala suonsilmäke on painajainen. Kuka tietää mitä sen kätköissä odottaa? Miksi se on niin kätkettynä eikä rehdisti esillä kuten miehinen elin? Se on kuin nainen itse, lymyävä, valheellinen, vaarallinen ansa. Siihen ei voi luottaa.” Huohotin pelon saadessa vihdoin minusta kokonaan otteen. ”Luoja tietää, että voisin vannoa siveysvalani vaikka tässä ja nyt ja olla sille uskollinen, kunnes olen niin vanha, että siittimeni kuivuu ja putoaa havisten pois. Vannon, kansojen Jumala, että en koskaan koske naiseen, vannon, vannon!”

Kaunisto kirjoittaa hurmaavan aistivoimaista kieltä, kaukana kaikenlaisista tabuista. Pariisin reunat ovat löyhkääviä, kansa köyhää, sairasta ja irstasta, kaukana hyveellisistä ja Jumalan ohjaamista piireistä. Eloon heräävät myös Etelä-Ranskan maaseutu ja punaisesta kivestä rakennetut linnat. Kieli ja ilmaisut ovat puistattaneet muutamia, mutta minusta on aina ilo, että joku kirjoittaa juuri kuten haluaa. Jostain syystä adjektiivien ja adverbien runsaus ei puuduttanut, yleensä olen sellaisille melko arka. Tässä ne sopivat tyyliin.

Vaikka tarina onkin ensisijassa Olavin, se alkaa muutamia vuosia aikaisemmin, Etelä-Ranskasta, Villecomtalin seuduilta. Kirjan ensimmäinen osa kertoo Beatrix de Tour d'Auvergnen tarinaa, joka myöhemmin kietoutuu Olavin kokemuksiin.

Tämä Maredudd Owaininpoika ei ollutkaan Bonifacen kuvailema mies, puhdas, synnitön olio joka ei pysty millään vastustamaan naisesta versovaa saastaa ja siksi kompuroi sokeasti syntiin. Ei, tämä mies johdatteli hänet siihen silmät auki ja järjen valon loistaessa. Ja mies halusi itse tulla johdatelluksi. Ja Beatrix halusi jatkaa. Niin taivaallisen hyvä teko kuin tämä synti jota mies häneen paraikaa kielellään hieroi, oliko se edes syntiä vai pikemminkin tie Taivaaseen? Missä oli Saatana tanssimassa Kyöpelinkokon ympärillä kaksipäinen kalu sojottaen, missä olivat harpyijat, satapäiset hirviöt ja ypnaalit, missä irstaat inkubukset, saastaiset sukkubukset, Babylonin portot ja peukaloruuvit? Jos tämä tosiaan oli tie Helvettiin niin kuin piispa väitti, niin haluaisinpa nähdä itse Helvetin, mietti Beatrix.

Henkilöt on kuvattu viimeistä karvaansa ja ajatustaan myöten aidosti, lukija pääsee sisälle heidän mieleensä. Tarina kulkee jouhevasti eteenpäin, eikä tylsistyminen uhkaa. Kirja onkin siis varsin nopealukuinen.
Minua ei häirinnyt edes runsas paikannimien, ranskan ja latinan viljely. Yllättäen ranska sujuu, latinaa hallitsen muutaman hassun perusasian verran ja maantietokin on suunnilleen hyppysissä. Ne toivat kuvaukseen paikallisväriä, mutta ymmärrän, että saattoivat saada muutamien lukijoiden lukukokemusta ontumaan. Ehkä pieni sanasto lopussa olisi ollut omiaan?

Vaikka lukija aavisteleekin jotain, niin kirjan käänne on taidolla tehty. Siksipä olinkin hieman hämmentynyt siitä, kuinka se rikkoi jännitteen. Alkupuolen henkilöt ja tapahtumat olivat paljon mielenkiintoisempia kuin jälkipuolisko. Kun heidät "siivottiin pois tieltä", loppupuolisko sai jokseenkin jatko-osan pohjustamisen tuntua. Jatkoa tähän onkin tulossa, aivan pian. Kiitos.

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin vallan onnistunut historiallinen romaani. Tyyliltään sellainen, jota ei tule usein vastaan. Jonkun verran pohdintaa naisen ja uskonnon paikasta elämässä, ei liikaa romantismia. Kirja, josta loppujen lopuksi on helppo pitää.

- - -
Se vain on, ihan varsinaiseen opukseen liittymättä, sanottava, että Jacques de Servières toi heti alusta alkaen mieleeni erään nykypäivän surullisenkuuluisan melkein-kaiman. Oli vaikea päästä irti mielikuvasta, varsinkin kun oikeusjutusta puhutaan paljon radiossa tällä hetkellä...

Jotain yhtätoista vieläkin

Vaarna haastoi minut jo ikuisuus sitten kertomaan 11 asiaa itsestäni. Olen joskus jo vastannut haasteeseen, joten rupean laiskaksi ja vastaan tällä kertaa vain kysymyksiin. Perusohjeet ovat kuitenkin seuraavat:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Hänen pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

1. Mitä mieltä olet runoudesta? Kiinnostavatko runot?

Periaatteessa kiinnostavat, mutta mitään en ymmärrä. Olen joskus itsekin tehnyt satunnaisia osallistumisia Runotorstaihin. Mutta tosiaan, jos kirjallisuuden arviointi menee mutuhuttuna, niin runoutta en edes yritä arvioida.

2. Mikä on tärkein saavutuksesi tähän mennessä?

Elämässä vai kirjallisessa elämässä? Jos kirjoittamisesta puhutaan, niin olin aikoinaan Vaaleanpunaisen kasaankursimisesta ihan typerän ylpeä. Kokonainen lyhyehkö romaani! Kirjoittamisen ulkopuolella ehkä se, että olen melko ennakkoluulottomasti uskaltanut pakata laukkuni ja lähteä. Useaan kertaan.

3. Kahvia vai teetä?

Molempia. Valitettavasti. Ehkä kuitenkin ennemminkin kahvia, vaikka juuri nyt yritän rajoittaa sen litkimistä. Pidän myös rooibosista.

4. Oletko genreuskollinen lukija tai kirjoittaja?

Juu ja en. Lukijana on vain pari lajia, joita väistelen. Kirjoittajana olen rajoittuneempi, ja kirjoitan paria omaa juttuani. Molemmilla saroilla tekisi hyvää hypätä useammin mukavuusalueen ulkopuolelle. Siitä saattaa syntyä vaikka ...romaanikässäri (sanoo hän, joka joskus vannoi, ettei koskaan kirjoittaisi spefiä).

5. Mikä on suosikkielokuvasi?

En osaa sanoa yhtä ainoaa (vai lasketaanko BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo elokuvaksi?), mutta ihan salaa tykkää sarjakuvapohjaisista pläjäyksistä.

6. Mitä pelkäät?

Kaikkea mikä on ihmisen rakentamaa ja korkealla. En ole koskaan käynyt Eiffel-tornissa. Niin kauan kuin jalat ovat maassa, ei huimaa, eli vuorenrinteet eivät kuulu tähän sorttiin.

7. Auto vai julkiset kulkuneuvot?

Käytännössä ja vähän periaatteestakin julkiset. En omista autoa. Enää. Silloin kun omistin, se oli sekä kiro että siunaus. Hyödyllinen tietyissä elämäntilanteissa, mutta just nyt ei ole ollenkaan ikävä.

8. Osaatko muita kieliä? Mitä?

Kyllä tuo ranska taipuu ihan kelvollisesti. Ja englantiakin luen sujuvasti, puhun jos keskustelukumppani ei juuri välitä siitä, kuinka kaukana kieliopin ulkopuolella huitelen.

9. Mikä on paheesi?

Seitsemästä kuolemansynnistä selkeästi laiskuus.

10. Mitä ajattelet kirjallisuuden tulevaisuudesta?

Sata vuotta sitten ennustivat, että kotimainen kirjallisuus kuolee. Kymmenen vuotta sitten taisivat ennustaa samaa. Ei se, tai kirjallisuus ylipäätään, mihinkään kuole. Kunhan muuttaa muotoaan. Tietysti on niitä, joiden mielestä kaikenlainen muutos on pahasta. Uudet julkaisukeinot vievät voin edellisen sukupolven leivän päältä ja vielä öljyn nivelistäkin. Mutta kunhan homma vertyy, niin ihmetellään, että miksi tätä taas kauhisteltiin.

11. Onko kesäsuunnitelmia? Millaisia?

Suomi. Gradu. Tarpeeksi?

- - -

Olen lukenut viime aikoina niin vähän blogeja, että pelkään "jokaisen" tehneen tämän haasteen jo. Joten jääköön haastamatta seuraava. Suosittelen silti vilkaisemaan sivupalkissani listattuja bloggaajia. Helmiä on joukossa, helmiä.

Ja pähkinä!

Päivän spekulatiivisuutta: Jos kuvitellaan, että ois niiku jatko-osa. Sellainen jatko-osa, jota on olemassa 1800 sanaa. Ei suunnitelmia. Ja jos kuvitellaan, että siitä vielä joskus kehittyisi ihan tarinakin. Niin sitten voidaan siinä sivussa kuvitella, että se olisi itsenäinen ja omilla jaloillaan seisova jatko-osa. Sellainen jonka voisi lukea lukematta sitä ensimmäistä tekelettä. Tai tämä ainakin olisi tavoitteena.

Niin tässä vaiheessa kirjoittajalla on ongelma: Kuinka löytää tasapaino henkilöiden, paikkojen ja tilanteiden selittämisen kohdalla? Siis niin, etteivät ensimmäisen osan lukeneet kyllästyisi kuoliaiksi toistoon, ja toisaalta, etteivät ne, jotka eivät sitä ensimmäistä olisi lukeneet, tippuisi kärryiltä.

Mäh.

Eivät nämä mitään kässäreitä ole. Nämä ovat silkkaa jatkuvaa ongelmanratkaisua.

[Jos lukija luuli, että otsikko viittaa ongelmaa, niin ähä. Ei se viittaa oikeastaan mihinkään muuhun kuin alla oleviin mainoksiin. Ja siihen, että meillä on ihan luokattomasti M&M'seja kaapissa... saattoi olla taas että anoppi kävi kylässä.]

Pyhäpäiväin aikaa

Ranskassa on pyhäpäiviä. Useampi peräjälkeen ja sitten taas uusiksi. Toukokuut ovat aina tämmöisiä, vuoden tuottamattomin kuukausi. Ei tuossa, olenkin kaivannut vähän hengitystilaa työpaikalta. Tehnyt itselleni henkisiä post-it lappusia:
Taita se, taita tämä. Lue romantillisia novelleja. Toimita Ursulaa. Tee viimeinkin jonkinlainen suunnitelma gradua varten. Se voisi olla aika olennaista. Pidä langat käsissä. Editoi se mikä pitää. Nuku. Toimi vierasemäntänä kun on anoppia ja milloin ketäkin nukkumassa sohvalla.

Onneksi pian on kesäkuu ja loma. Tai ensin loma ja sitten "loma". Ts. kesän olennaisin aikaansaannos pitäisi olla gradu. Mutta ainakin olen ensin Suomessa ja sitten kotosalla. En istu päivittäin junassa ja tekemässä työtä, jolla noin periaatteessa on tarkoitus, mutta joista nyt vain kaipaan silkkaa taukoa.

Että asiakirjoittamista. Koska pitäisi asiakirjoittaa ja "pitäisi" miettiä olisiko mitään osuuskummallista novellia mielessä (ei, pakkoaiheistus ei nyt toimi), olen viimeinkin saanut virtuaaliselle paperille muutaman sanan. Pitkän tauon jälkeen. Arvatkaa vain onko se mitään varsinaisen hyödyllistä tekstiä? Ei. Se on pätkiä itsenäistä jatko-osaa Tulenpunaiseen, ja sai jo koodivärinkin: Laventelinsininen. Kun Tulenpunaisen jatkosijoituspaikasta ei ole aavistustakaan ja Vaaleanpunainen on toistaiseksi haudattu syvälle pöytälaatikon unholaan, ei kai se auta kuin harppoa eteenpäin.

Olo ei varsinaisesti ole kevyempi, mutta ainakin ajatukset liikkuvat johonkin suuntaan. Kesää odottaessa.

Kesää odottaessa voisi myös tehdä ennakkomainoksen:
Kesäkuisen Annikki -runofestivaalin ympärille kehittyneessä Annikki OFF -tapahtumassa mm. luetaan ääneen Fantastisia tarinoita. Tukkateatterin lavalla. Minä myös. Tulkaa kuikuilemaan.

Mari Siliämaa - Napanuoralla

Sain taannoin (kirjailijan ystävällisellä avustuksella) käsiini oranssin ja kovakantisen kirjan, johon tartuin innolla. Suomalaista kanakirjallisuutta ei ole liikaa, ja koska olen jo tovin seurannut uteliaisuudella Marin blogia, tämä oli sillä Ihan Ehdottomasti Luettavien listalla.

Kirjan takaliepeessä kirjailija määrittelee lajityypikseen "ilakoivan chick litin, jonka perusväri on karamellinpunaisen sijasta oranssi elämänmaku".

Luin kirjan jo tovi sitten, mutten ole vielä saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä, osin laiskuuttani, osin senkin takia, että kirja jätti loppujen lopuksi melko paljon purtavaa.

Kirjan päähenkilö, minä-kertoja Kirsi on kolmikymppinen kaupunkilainen, kuten kuvaan hyvin sopii. Kirsi on perustanut yhdessä parhaan ystävänsä Paulan kanssa Lurexin, mainonnan haarakonttorin. Elämä on drinkkejä, punkkua ja miehiä. Paulan kanssa puhutaan kaikesta... paitsi Paulan miehestä Jukasta... josta ei puhuta.

Vähitellen Kirsi huomaa Paulassa jotain outoa, ja saa selville, että outouden voi selittää pahemmansortisella vauvakuumeella. Mutta kuten elämässä usein käy, raskaaksi tuleekin se, jolla ei ole minkäänlaisia aikomuksia lisääntyä. Siinä tilanteessa yksi ajattelematon teko on kaapata toisen raskaus.

Kirja koostuu hyvin lyhyistä luvuista, silmäyksistä tapahtumiin, ja on sen takia varsin nopealukuinen. Tai ehkä siksi, että tarina pitää otteessaan. Tarina onkin ennemminkin perheiden, sukujen ja menetyksen tarina, kuin varsinainen kertomus raskaudesta tai raskaudettomuudesta. Jokaisella on omat salaisuutensa, ja navan alle ilmestynyt ihmisenalku pakottaa Kirsinkin vähitellen kääntämään katseen pois omasta navastaan. Tämä ei myöskään ole romanttista viihdettä. Pieni romanssinpoikanen siellä on seassa, mutta se on häivytetty taustalle. Olennaisempia ovat ystävät, työtoverit ja perhe.

Kirja on paikoitellen terävä ja hauska, huomiot mainosmaailmasta on kirjoitettu omista kokemuksista. Kirjailija tietää mistä puhuu. Lisäksi henkilökavalkadi omituisuuksineen on huolella tehty. Minun ei ainakaan tehnyt mieli läimiä ketään kasvoille, ei edes Paulaa, ja sitä voi pitää hyvänä merkkinä kun puhutaan kirjasta, joka julistaa olevansa chick littiä.

Paula lehahtaa huoneeseen kuin poutapilvi. Hän on tullut sisään ulko-ovesta tavallista hiljempaa. Edes kengät eivät ole kopisseet parkettia vasten. Automaattisesti katsahdan, mitkä piikkarit ovat niin vaimeat.

Mutta ei Paulalla ole piikkareita, Paulalla on – herran jumala – voimistelutossut! Oikeat vanhanaikaiset voimistelutossut. Punaiset ja kuminauhaa jalkapöydän ympärillä. Kouluaikaiset painajaiset, joiden pohjassa oli kissankokoisin kirjaimin oma nimi.

Saan ruusunmarjat väärään kurkkuun, kun pidätän kirkaisua.
– Voi kamalaa, minulta silti pääsee.

Paula osaa seurata katsettani. Hän hymyilee niin kuin tv-juontaja ennen kuin alkaa holokaustista kertova dokumentti.

Mutta kuplivan kerroksen alla kirja on oikeastaan ja eritoten melko vakava. Kirsin pitää päästä sopimukseen menneisyytensä haamujen kanssa, ennen kuin hän voi kuvitella olevansa äiti.

Viihdyin kirjan kanssa oikein hyvin. Koska se on kerrottu ensimmäisessä persoonassa, paikoitellen pinnalle pääsi se, jota joku kirjabloggaaja nimitti "kysymystaudiksi". Eli päähenkilö pui tilannetta toistuvien kysymysten muodossa. Mutta eipä tuo suunnattomasti haitannut lukunautintoa. Napanuoralla on kirja, jonka soisi saavan enemmänkin huomiota. Ei mitään höyhenenkevyttä naisviihdettä, vaikka kai sen saa sellaisenakin lukea halutessaan.

Ulkosavolaisblogin ohella kirja on luettu ainakin Kirjasfääri-blogissa ja Kertomus.fi-sivustolla.