Marguerite Yourcenarin jalanjäljillä

Tälläkin seudulla on joskus elänyt nimekkäitä kirjailijattaria. Yksi sellaisista oli Marguerite Yourcenar, Marguerite Cleenewerck de Crayencourina 1900-luvun alussa syntynyt (Yourcenar on anagrammi Crayencourista). Kuten jo nimestä päätellä voi, Marguerite syntyi aatelisperheeseen, ja saattoi jo nuorella iällä keskittyä kirjoittamaan. Teoksista parhaiten tunnettu lienee Hadrianuksen muistelmat (1951).

Elämä vei Yourcenarin sotien alla Yhdysvaltoihin, ja loppuelämänsä hän jakoikin kirjoittamisen ja matkustamisen välillä. Olennainen tieto lienee kuitenkin, että vuonna 1980 Yourcenar valittiin ensimmäisenä naisena Ranskan akatemiaan.

Miten tämä kaikki blogiini liittyy? Noh, ei yhtään mitenkään ihan suoraan. Paitsi, että nuori Marguerite asui välillä Lillessä, ja välillä sukulinnassaan Lillestä nelisekymmentä kilometriä metsään päin, Mont Noir'n korkeuksilla. Aivan Belgian rajalla. Linna pommitettiin raunioiksi toisen maailmansodan aikana, ja Yourcenar rakennutti raunioille huvilan, joka on nimetty Villa Marguerite Yourcenariksi. 80-luvulla départementti (département du Nord) osti Villan ja ympärillä olevan noin 36 hehtaarin puiston, alunperin tehdäkseen siitä luonnonpuiston.

Villa Yourcenar

Suunnitelman muokkautuivat hieman matkan varrella. Nykyään Villa Yourcenar on Le Centre Départemental de résidence d'écrivains européens, eli départementin ylläpitämä eurooppalainen kirjailijaresidenssi, jossa järjestetään ympäri vuoden erinäisiä kirjallisuustapahtumia. Kuuluisimpia lienevät kesäiset sunnuntaibrunssitapaamiset residenssiin osallistuvien kesken.

Villa Yourcenar

Blogiini vahingossa eksyviä kirjailijaihmisiä tieto saattaa kiinnostaa siinä mielessä, että residenssipaikat ovat tosiaan jaossa eurooppalaisille julkaisseille kirjailijoille. Hakemuksia tulee vuosittain noin 60, viittätoista jaossa olevaa paikkaa kohden. Hakuaika on joka vuosi tammikuun loppuun mennessä. Lisätietoja löytyy Conseil Général du Nordin sivuilta. Esittely on vain ranskaksi, mutta hakupaketin ja siinä olevaa infoa saa siitä alareunasta ladattua englanniksikin.

Osuuskummallisempia ilmoituksia

Tästä tulee mainostuspostaus, mutta mikäs tuossa. Epäkiinnostuneet voivat hypätä ylitse (tai vaihtoehtoisesti kiinnostua). Vaikken olekaan itse kokoelmassa mukana, niin pitäähän tästä mainita.

Tarjolla on ihan kohta uunituoretta novellikirjallisuutta, ekoscifiantologian muodossa. Kokoelma on pitkälti Maan ystävien taannoisen ekoscifi-kirjoituskilpailun peruja. Varoituksia ja valoja, saarnaamatta.

”Me myydään maailmalle dataratkaisuita ja ostetaan viihdesyöttöö. Se vähä, mitä tarvitaan elektroniikkakomponentteihin tantaalia ja muuta, se me saadaan kyllä eteläiseltä pallonpuoliskolta. Mutta ei, ei nää tajunnu. Ne kysy vaan, että miks sitten ruokakin on kalliimpaa kun ennen eikä kitaraan saa uusia kieliä?”

”Huomenna tuulet voimistuvat” tarttuu ajankohtaisiin ekologisiin kysymyksiin science fictionin keinoin. Novellit käsittelevät monipuolisesti ihmiskunnan tulevaisuutta, ruoan ja luonnonvarojen riittävyyttä, yhtiöiden valtaa ja ihmisen luontosuhdetta. Teos varoittaa edessämme olevista ongelmista, mutta ei hylkää myöskään toivoa valoisammasta tulevaisuudesta.

Kaunis kansi on Mira Heijan käsialaa.

Sopivan luontoystävällisesti julkkarit järjestetään virtuaalisesti, Facebookissa Maan päivänä 22. huhtikuuta. Kaikki ovat tervetulleita mukaan! Ekoscifin jälkeen sitten luvassa onkin mm. palkittua käännöskirjallisuutta ja juhannustaikoja kesä-Ursulan muodossa...

Hah, siitäkin on vinkkaistava, kuinka allekirjoittanut ulkosavolainen on ihan saanut julkisesti "kirjailija" -nimikkeen. Kyllä tässä nyt kelpaa paistatella, niin vaatimaton kuin julkaisulista vielä toistaiseksi onkin.

Kyösti Wilkuna - Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa

Takaisin lukemisten pariin. Tämän seurassa meni kauan. Ei siksi, että kirja olisi vaikea, vaan koska olen ollut jollakin tapaa saturaatiossa kaiken lukemisen kanssa. Mutta olkoon Kyösti Wilkuna kahdeksan kolmestatoista uudesta kotimaisesta tuttavuudesta. (Kyllä, kahdeksas. Seitsemäs oli Enni Mustosen Yllätysperintö, josta en oikein osannut blogata kun ei ollut erityistä sanottavaa. Kiva ja suloinen, muttei jäänyt muistijälkeä.)

Elisa Kirjan ilmaisten klassikoiden seasta löytynyt Wilkunan teos oli minun lukemistoani ajatellen melko yllättävä valinta. Wikipedia kertoo kirjailijasta seuraavaa: "Kustaa (Kyösti) Felix Wilkuna (4. toukokuuta 1879 Nivala – 12. joulukuuta 1922 Lapua) oli suomalainen kirjailija. Poliittisesti hän oli valkoinen aktivisti, suojeluskuntaorganisaattori ja heimosoturi." Suupieleni hieman nytkähtivät "heimosoturin" kohdalla, mutta mikäs siinä.

Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa on muistelmateos, joka kertoo juuri siitä mihin nimi viittaa. Wilkunan viettämistä kahdeksasta kuukaudesta Pietarin pahamaineisessa vankilassa. Tapahtumat sijoittuvat vuosille 1916 ja 1917, jolloin Venäjän maaliskuun vallankumouksen aikana kirjaimellisesti hajoavat vankilan muuritkin, ja vangit löytävät vapautensa.

Ulkona on paahtava kuumuus, niin että sen tuntee sisällä kopissakin, missä entisen huligaanivangin jäliltä on surkean ummehtunut ja raskas ilma. Heti Enehjelmin poistuttua siirrettiin minut tänne ylempään kerrokseen ja täällä minä nyt loikoilen kovalla vuoteella ja vegeteeraan.

Päälläni on karkea pellavapaita ja jaloissani hamppukankaiset, sinirantuiset housut, yhdellä viilekkeellä olan yli kiinnitetyt ja niin avarat, että minä huoleti sopisin liikkumaan yhdessäkin lahkeessa. Työni – historiallinen näytelmä, jonka edellisviikkoina hyvällä vauhdilla panin alkuun – on eilisen Enehjelm-kohtauksen johdosta kokonaan pysähtynyt. Koetan lukea "Bragelonnen varakreiviä", mutta yhä uudelleen painuu kirja rinnalle ja ajatukset takertuvat kuin liimaan. Minä loikoilen ja vegeteeraan...

Kyösti Wilkuna - Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa

Wilkunalle siirtyminen Oulun lääninvankilan miltei majatalomaisista oloista Shpalernajaan, jossa saa kohdata nälän, kylmän ja torakat, on melkoinen kulttuurishokki. Kielimuureista puhumattakaan.

Eihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut toistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään ylellisyyksillä pilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin... voisiko suomalainen kirjailija toivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari apulaisineen, vankilan monimiehinen päällystö ja suurilukuinen vartiakunta sekä senkin seitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen riittävät kyllä kiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin korkea kruunu tuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta jokapäiväisen leivän. Tarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä kirjailija!

Tämä ajatuskäänne murheellisten tarkastelujeni lopuksi saa minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Nousen rivakasti jaloilleni aikeissa ryhtyä peseytymään. Mutta mitäs, eihän täällä ole minkäänlaista pesuastiaa, saippuasta ja pyyheliinasta puhumattakaan. Suomalaisen vankikopin kalustoon kuului siisti emaljinen pesuastia, moitteeton pellavainen pyyheliina, saippuanpala erikoisessa astiassa sekä metallinen kampa. Mutta mitämaks, nythän eletäänkin tsaarivallan pääkaupungissa eikä puhtaus ole koskaan ollut löydettävissä venäläisten hyveiden joukosta.

Aikanaan Wilkuna saa venäläisen sellitoverin, vangit löytävät kommunikointikeinot, ja kirjailijamme saa vertaistukea huomatessaan, ettei ole ollenkaan Shpalernajan ainoa suomalaisvanki.

Teksti on enimmäkseen vetävää, kieliasu on ilahduttavasti pidetty alkuperäisenä. Huomiot osaavat olla teräviä, ironisiakin, joskin tarve kertoa aivan kaikki puuduttaa välillä. Suomalaisista vangeista puhutaan usein pelkillä nimikirjaimilla, enkä minä ainakaan pysynyt koko aikaa mukana.

Lisäksi Wilkuna ei tunnu arvostavan yhtäkään kansakuntaa. Miltei periaatteellinen venäläisinho on puolusteltavissa, mutta osansa saavat myös Ranska ja Englanti, ja paikoitellen suomalaisetkin. Kirjailija kertoo hyvin mielellään omat käsityksensä kustakin kansanluonteesta.

Itselleni vallan oudosta teemasta huolimatta viihdyin juttujen kanssa oikein mukavasti. Romaanihan tämä ei ole, silkkaa muistelua ja vielä varsin suojeluskuntavärittynyttä sellaista, mutta välillä on hauska lukea historiaa tässäkin muodossa.

Myöhäinen

Olen jossitellut paljon viime aikoina. Muutenkin kuin haastemuodossa. Miksi en ruvannut kirjoittamaan nuorempana? Mihin olisinkaan ehtinyt nyt, kolmikymppisenä, jos olisin tajunnut vähän aiemmin, että ihminen voi kirjoittaa (muutakin kuin hämäriä huomioita blogiinsa)? Miksi ihmeessä tunnen olevani kaikessa niin myöhässä? Tämä nyt liittyy muuhunkin elämään. Teen satunnaisesti vahingossa vertailuja vieruskavereihini, tuttaviin. Ranskassa tunnen itseni kamalan vanhaksi. Maisterit ovat kaksivitosia, ja minun ikäiselläni pitäisi olla jo takana viisi vuotta tiivistä työkokemusta, auto ja asuntolaina. Minulla on opintolainaa, työharjoittelupaikka, suunnitelman asteella oleva gradu ja vuokrakaksio ghettokaupunginosassa.

Mitä ihmettä minä olen puuhannut viimeiset kymmenen vuotta elämästäni? Piti ihan olla kadonnutta aikaa etsimässä. Olen ollut au pairina, hengannut yliopistossa, vaihtanut maata, hengannut toisessa yliopistossa, muuttanut vuoden välein. Ollut välillä ihan porvarillisesti töissäkin. Silloin kun en maannut auringossa meren rannalla tai istunut terassilla kavereiden kanssa. Hengannut... tuota, opiskelijauran neljännessä yliopistossa.

Ehkä minusta vielä joskus tulee aikuinen. Löydän niitä Oikeita Töitä, joiden takia olen viimeiset kaksi vuotta herännyt masentavan usein lauantaiaamuisinkin luennolle. Saan tehtyä muitakin aikuisten asioita. Julkaistua kirjan, vaikka "nuoreksi esikoiskirjailijaksi" tässä ei enää ole mahdollisuuksia.

Mutta ihan vielä ei ole hirveä kiire. Kesän kirjoitan. Gradua ja jotain muuta, toivottavasti. Talven tultuakaan en varmaan hyökkää ihan heti uraputkeen. Suunnitelmat ovat toiset.

Nyt vain yritän pyörittää Tulenpunaista haluamakseni ja lukea meleko monta romanttista spefinovellia, jotka odottavat sähköpostissa. Tätä se teettää, kun Facebookin "työ" -kohdassa lukee "Osuuskumma-kustannus".

Ja ehkä joku päivä kirjoitankin jotain. Lähipäivinä en vielä lupaa, edes itselleni.

Puhuu lainoin

Sanotaan, että pitäisi kirjoittaa.

Tai että kirjoittaminen on ihanaa ja juttuja vain tulee ja voi kuinka ihanaa kun saa kirjoittaa tarinoita itsestään ulos. Kirjoita kirjoita kirjoita, muuten olet huono ja sitten et ainakaan pääse blokistasi ylitse.

En ole kirjoittanut. Sanaakaan. Viikkoihin. Muutaman lauseen editointia ei lasketa.

Voisi olla sanottavaa, mutta pää ei anna periksi. Sanoja on ihan turha houkutella paperille. Nukun mieluummin silloin kun voin nukkua. Yritän pysyä kouluhommissa perässä. Ja silti taustalla kaikuu se pieni syyttävä ääni: sinusta ei koskaan tule mitään jos et kirjoita, nytheti, olet kuitenkin huonompi kuin muut, joten jätä suosiolla kirjoittamatta. Se on ristiriitainen itsensäkin kanssa.

Kuukausia olen ollut aivan samaa mieltä William Styronin kanssa.

Melkoisen homo kirjakauppa

Mots à la bouche, façade

Käytiin Pariisissa Litin kanssa. Ja koska neiti ottaa kuitenkin paljon parempia kuvia kuin minä, jätin valokuvaamisen hänen ja hänen kameransa harteille. Omalla puhelimellani saan aikaiseksi lähinnä rakeista ja suttuista. Sellaisia ovat tämänkin postauksen kuvat.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut erinäisistä kirjakaupoista Pariisissa. Nyt sitten on luvassa eräs kolmas, jonka esittely tuli mieleeni Kirjavan kammarin Karoliinan melkoisen homokirjallisesta postauksesta (ilmaisu sallittakoon) taannoisena tasa-arvon päivänä.

vitre
Vitre

Les mots à la bouche sijaitsee keskellä kirjavinta Marais'n kaupunginosaa, juuri siellä, missä kukaan ei katso kahdesti kummallisempaakaan kulkijaa. Pieni, mutta täysi kirjkauppa on hauska sekoitus hblt-kirjallisuutta ja ihan tavanomaisempia opuksia. Siinä ovat hyllyssä allekkain Arto Paasilinnan Le Potager des malfaiteurs ayant échappé à la pendaison ja jotain niin hämmentävää sarjakuvaa, etten taida jättää verkkokalvoillenne mitään leijumaan... Sanottakoon vain, että sen rinnalla Ralf König on konservatiivi.

49 nuances de loulou
Bienvenue à Tchernobyl
Take me there

Yläkerrassa on siis sekalaisesti kertomakirjallisuutta ja oppaita, kapeiden kierreportaiden takana alakerrassa siirrytään kuvakirjallisemmalle puolelle. Siellä ovat sulassa sovussa niin Tom of Finland kuin Gallen-Kallelakin.

Steampunk, the art of Victorian futurism

Itselle ei tällä kertaa tarttunut mitää luettavaa mukaan. Olen ollut viime aikoina hirvittävän laiska lukemaan ranskaksi, ja englanninkielisten pokkareiden seasta ei löytynyt mitään tarpeeksi mielenkiintoista. Viime kerrallahan luettavaksi saakka päätyi mainio After My Own Heart.

Mutta teemoista kiinnostuneelle turistille suosittelen ehdottomasti pistäytymistä ahtaissa hyllyväleissä. Kauppa on auki sunnuntaisinkin ja iltamyöhäiseen saakka.

Les mots à la bouche,
6 Rue Sainte Croix de la Bretonnerie, Paris 4ème
métro: Saint-Paul / Hôtel de Ville