Jos

Irrottaakseni pikkuisen tekstiä pahan blokin alta, päätin jossitella. Kuten monet muutkin viime aikoina. Tämän tietenkin pitää tapahtua vihkoon, vähän liian tylsällä lyijykynällä, ajattelematta.

pencil sculpture

Jos olisin mustetta, olisin tahrana sormissasi.

Jos olisin tahra, tarttuisin kiinni lahkeeseesi, enkä enää irtoaisi.

Jos olisin irtonainen, kiertäisin koko maailman, näkyen ja kuuluen.

Jos olisin maailma, ottaisin syliini vain ne, jotka sen ansaitsevat.

Jos olisin syli, olisinko se, joka hellisi ja rauhoittaisi, täyttyisi syksyn lehdistä?

Jos olisin lehti, väistäisinkö kankien pohjia maatessani polulla?

Jos olisin polku, johtaisin harhaan, jotta kulkijat löytäisivät uutta.

Jos olisin löydetty, odottaisin nimilappua, merkintää "tämä on minun".

Jos olisin merkintä, piirtäisin kaiken syvinä uurteina ihoosi.

Jos olisin uurre, johtaisin veden pois, että edes joskus olisi kuivaa.

Jos olisin vettä, kantaisinko halukkaat vai upottaisinko kaiken mustan vaahdon syvyyksiin?

- - -
[Kuva: DrJohnBullas, CC by-nc-nd 2.0]

Viikon linkkejä

On aina jotain ja sitä ja tätä, jota tekee mieli linkittää, mutta sitten ei saa aikaiseksi kirjoittaa sen fiksummin asiasta. Ja ne jäävät. Joten kasataanpas nyt muutamia hyvin sekalaisia linkkejä parin viimeisen viikon varrelta.

Tekstin genrestä on puhuttu muuallakin, mm. Margaret Pennyn muistikirjassa ja Kananlihalla-blogissa.

Eräs tuttavani sai rankkaa palautetta kirjastaan ammatti-ihmiseltä, ts. kriitikolta. Kun hän tiedusteli tältä, miksi ihmeessä kirja oli arvioitu niin kuin oli, eikä osana omaa kirjallista genreään (viihdettä, yllätys, yllätys), kriitikko vastasi: Kriitikoilla (kuten minullakin) on perinteisesti taiteentutkimuksellinen koulutus ja kritiikit tehdään siitä näkökulmasta.
Kananlihalla

Jos tekstin vaikutus lukijaan on kovin erilainen kuin sen on itse tarkoittanut, on kaksi mahdollisuutta: vaihtaa näkökulmaa (tai genreä) siihen, jota on lukijan mielestä tullut kirjoittaneeksi, tai harjoitella, harjoitella kunnes teksti toimii sellaisena kuin sen on mielessään kuvitellut. Ratkaisu riippuu omasta motivaatiosta.
Margaret Pennyn muistikirja

Mainospuolelta todettakoon, että Osuuskummalta ilmestyy Maan päivänä 22. maaliskuuta Huomenna tuulet voimistuvat -antologia. Yksitoista hienoa novellia tulevaisuutta ja ekoscifiä.

Erinäköisia kilpailuehdokkuusastteluja on liikkeellä. Toisaalla bongattiin, että Aliette de Borard on kaksinkertaisena ehdokkaana Science Fiction and Fantasy Writers of American Nebula -palkinnon saajaksi. Miten se liittyy mihinkään, tai Osuuskummaan, se selviää keväämmällä...

Kotimaan kamaralla on Atorox. Aikaa äänestää vuonna 2012 ilmestyneitä suomalaisia spefinovelleja varsinaiselle ehdokaslistalle vielä 10.3. saakka. Saa äänestää esim. jotain näistä. En kiellä.

Petteri Hannila - Kaukamoinen

Kaukamoinen on fantasiatarina, jonka juuret ovat syvällä muinaisessa Suomessa. Törmäsin kirjaan ensi kertaa kai Facebook-mainintana, ja luin kirjan nettisivulta näytteen alusta. Vaikka se ei ihan liekkeihin sytyttänytkään, kiinnosti kuitenkin tarpeeksi, että hankin e-kirjan heti, kun se tuli tarjolle.

Kaukamoinen on käsittääkseni* julkaistu alunperin englanniksi, nimellä Fargoer, ja sarja onkin melko mukavasti sijoittunut Goodreadsin Can't Wait Scifi & Fantasy 2013 -listalla. Pohjoinen eksoottisuus varmaan uppoaakin englanninkielisiin lukijoihin. Suomalaisesta se tuntui jollain tapaa kovin kotoisalta.

Kirjan päähenkilö Vierra on Kaukamoinen, kohtalon kulkemaan määräämä. Kainun kansaa, jossa naiset hallitsevat ja miehet kelpaavat lähinnä siittäjiksi ja avuksi. Kohtaloa vastaan taistelu ja viikingit, vainolaiset, vievät Vierran kauas kotikonnuiltaan, sinne missä naisia ei kumarreta.

Petteri Hannila: Kaukamoinen
omakustanne, 2013

Jos ensimmäisen veneen miehet olivat kovaa tammipuuta, oli toisen miehistö pehmeämmästä puusta veistetty. Hermostuneet silmät katselivat veneestä ympäröivää sumua, aivan kuin se millä hetkellä tahansa pystyisi karkaamaan heidän kimppuunsa. Kokemattomia talonpoikia oli heistä suurin osa, ja vain muutama oli nähnyt merta ja retkiä riittävästi kutsuakseen itseään viikingiksi. Mukanaan heillä oli vieläpä kaksi naista, asia joka kovasti veneessä olevia miehiä häiritsi. Useat heistä siksi pelkäsivät veden haltijoiden kostoa ja tuon tuostakin heittivät leivänmurusia veteen niitä lepyttääkseen.

Vierra on mukavan itsepäinen päähenkilö. Ei mikään nöyristelijä. Uskoo henkiin ja kohtalon olemassaoloon, mutta päättää myös olla välittämättä niistä. Kirjassa riittää käänteitä ja yllätyksiäkin, joten se piti otteessaan lukemisen ajan. Varsinkin alkupuolella pidin kirjasta huimasti. Miljöötä rakentaessaan Hannila tietää mistä puhuu, muinaiset tavat piirretään elävästi esiin.

Kaukamoinen on oikeastaan ennemminkin kokoelma toisiinsa linkittyviä tarinoita kuin varsinainen romaani. Se paljastuikin loppupuolella kirjan heikkoudeksi. Odotin jonkinlaista selkeämpää punaista lankaa, selkeämpää käännekohtaa. Vierran seikkailuja oli mielenkiintoista seurata, mutta se jokin, joka olisi nivonut kaikkea tapahtunutta yhteen, jäi vielä puuttumaan. Ehkä jatko-osa tuo draaman kaaren esille.

Hannilan kieli on selkeää ja tarinaa rytmittävät Kalevalaishenkiset laulunpätkät, loitsut. Paikoitellen kielessä kuitenkin huomasi kirjan omakustanteisuuden. Sitä olisi voinut toimittaa terävämmin, ottaa pois löysyyttä ja toistuvia omituisia sanajärjestyksiä, vaikka ne sinänsä miljööseen sopivatkin.

Ilahduttavan toimiva ja ihanasti metsäntuoksuinen fantasiatarina oli se, vaikka jäinkin lopussa kaipaamaan... jotakin.

Kaukamoinen on luettu ainakin Kirjojen salainen puutarha -blogissa ja Kuuttaren lukupäiväkirjassa.

* Vai julkaistaanko nämä molemmat nyt samaan aikaan? (Muoks: selvisi sekin. Lyhyttarinoita on julkaistu englanniksi aiemmin, varsinainen kirja vasta nyt.)

Rantavedessä

Välimerellä on myös kivisiä rantoja. Niitä sellaisia, joissa on meren pyöristämiä kiviä, joista tarttuu ohutta tomua vaatteisiin. Rannat ovat kivisiä, meri suolainen ja lämmin ja sieltä on vaikea päästä pois. Suosittelin aina ihmisille uimakenkien ostamista. Muuten vihloo jalkapohjia, nilkkoja, kivet pettävät alta, tasaista rantaa joutuu kiipeämään ottaen käsistään tukea ja silti löytää itsensä takaisin merestä.

Kirjoittaminen on ollut juuri tällaista. Kai jo viikkoja, kuukausia. Otan askeleen eteenpäin, horjahdan, olen takaisin siellä meressä, joka maistuu pahalta vaikka onkin lämmin. Suutun ja turhaudun aikaansaamattomuudestani ja turhuudestani, edes kalmanlinjat eivät meinaa motivoida. Katselen kateellisena muiden aikaansaannoksia, vaikka väitetäänkin, että ihmisen ei pitäisi olla kateellinen. Suutun itselleni, kun suutun aikaansaamattomuudestani, syytän kiirettä, 70 tunnin työviikkoja, sunnuntaina yhdeksältä kotiin ja maanantaina takaisin sovittamaan possuavaimenperässä roikkuvaa avainta työhuoneen oveen.

Juuri sinä päivänä, kun menee surkeimmin, kasvoille lyödään erikseen parin rivin persoonaton hylsy. Ah, kuinka arvasittekaan, että juuri tätä kaipasin tänään?

Siinä minä sitten istun rantavedessä, aurinko polttaa karrelle nenänpään ja päänahan jakauksen kohdalta. Ideoita ei ole, eikä ainakaan tarinoita. Gradun tutkimussuunnitelmasta ei kannata puhuakaan. Kaipaan kipeästi lomaa, mutta tänään ei vielä voi luovuttaa. Ehkä huomenna sitten.

Laura Honkasalo - Tyttökerho

Suomalaisiin kirjailijoihin tutustumiseni jatkuu. Tällä kertaa lukuun päätyi ranskansuomalaisten kirjavaihtareista bongattu Tyttökerho, jonka voisi sanoa kuuluvan löyhästi chick lit -kategoriaan. Tai sitten ei. Väliäkö tuolla.

Kirjan keskushenkilö, Katri, on miltei-kolmikymppinen helsinkiläinen, työskentelee sisustuslehdessä ja etsii rakkautta. Omat sisustussuunnittelun opinnot ovat pahasti jäissä, ja elämä tuntuu kuluvan kahviloissa, väärien miesten kainalossa tai humalassa yökerhossa. Ja etenkin vanhan tyttökerhon, parhaiden ystävien seurassa. Tuuli suorittaa, tekee ympäripyöreitä päiviä töissä ja on päättänyt viihtyä yksin. Nuppu pukeutuu valkoisiin vinyylisaappaisiin ja vaihtaa miestä joka ilta.

Summa summarum, Tyttökerho kertoo kolmikymppisistä kaupunkilaisnaisista, jotka etsivät suhdetta, kituvat yksinäisyydessään ja karvaassa tiedossa siitä, että jos Sitä Oikeaa ei pian osu kohdalle, munasolut vain vähenevät vuosi vuodelta.

Honkasalo - Tyttökerho
Laura Honkasalo - Tyttökerho
Otava, 2005

Huolimatta siitä, että Tyttökerho on aikalailla yhden asian ympärillä pyörivä kirja, se yllätti minut positiivisesti. Pidin paljon Honkasalon kielestä, lauseista jotka valuvat kynnyksettä nykyisyydestä menneisyyteen, kahvilan pöydän äärestä lapsuuteen. Isoäidin luokse, jonne Katri kaipaa vieläkin. Pidin myös siitä, kuinka Katrin ajatusmaailmaa valotetaan lukujen alussa olevilla kohtauksilla, joissa hän kiertää lehden kuvaajan kanssa haastateltavien koteja. Valoisaa perheasuntoa merinäköalalla, täydellisiä lapsia, designhuonekaluja, kierrätyslamppuja, punaiseksi maalattuja seiniä. Katri tekee omat päätelmänsä tapaamistaan miehistä pitkälti heidän asuntojensa perusteella. Myös tunnelmat, keskeneräisyys, ajatukset siitä ettei ole oikein saavuttanut mitään vaikka on jo kolmenkymmenen, ovat pistävän tuttuja.

Se, mistä pidin kirjassa vähemmän, olivat itse henkilöt. Oikeastaan kaikki olivat rasittavan itsekeskeisiä, jokainen omalla tavallaan lapsellinen ja kateellinen muiden elämästä. Naiset pisteliäitä, miehet keskenkasvuisia. En kyennyt samaistumaan edes Katriin, vaikka kolmikymppisenä naisihmisenä oletankin kuuluvani kirjan kohderyhmään. Mutta kunhan sain sivuutettua ärsytykseni, kirja oli genressään oikein helppoa ja oivaa luettavaa. Loppupuolella jopa näykkäisin hieman yöunista, ettei tarvitsisi odottaa seuraavan aamun junamatkaa tietääkseen, miten tässä nyt lopulta käy.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Luru ja Mari A.

Huolissaan suomalaisen nykykirjallisuuden tilasta

Kyllä siitä paraneekin olla huolissaan.

Lähinnä sen takia, etten ole tainnut vielä tähän päivään mennessä löytää kirjaa, joka olisi miellyttänyt minua viimeistä sanaa myöten. Kaikissa on ollut jotain tylsää. Saattaa olla, että kirjailija oli ammatiltaan tylsä. Esimerkiksi en ikinä voisi olla hammashoitaja. Joten hammashoitajat ovat tylsiä. Jos olet kirjailija JA hammashoitaja, tunnusta! Että osaan varoa kirjojasi, koska hammashoitajan kirjoittamat kirjat ovat varmasti vähintäänkin... noh, opitte jo adjektiivin.

Tai jos kirjat eivät ole tylsiä, ne ovat kummia. Niihin on uskallettu mahduttaa kaikkea mahdotonta, mitä ei voi olla olemassa. Kuvitelkaa nyt! Salakäytävät Jyväskylässä. Onko kukaan muka koskaan todistanut, että Jyväskylässä olisi salakäytäviä joissa aika kulkee oudosti? Joten ei sellaista ideaa kannata ainakaan paperille pistää, ei sitä kukaan halua lukea.

Jos kirjassa ei ole salakäytäviä, eikä sitä ole kirjoittanut hammashoitaja, joku kirjailija kuitenkin uskaltautuu kirjoittamaan tarinaansa puuman. Enkä nyt tarkoita niitä naisia, jotka etsivät nuorta mieslihaa, vaan ihan oikeita mustia eläimiä. Mitä se semmoinen on? Eihän se nyt ole millään tapaa mahdollista.

Saati sitten ne kirjat, jotka suomalaiset kirjailijat uskaltavat sijoitta ulkomaille. Sehän se nyt vasta halpamaista onkin. Miten minä voin nauttia kirjasta joka tapahtuu New Yorkissa, kun en ole koskaan käynyt New Yorkissa? Enkä voi olla varma, onko kirjailijakaan käynyt. Sellaisiin pitäisi vähintään laittaa vastuuvapauslauseke. New York saattaa olla joiltain osin fiktiivinen.

Joten, ollaksesi minulle mieluinen kirjailija, pysy tarinoissasi kymmenen kilometrin sisällä kotitalostasi, maan pinnalla ja ilman kummia eläimiä. Äläkä ainakaan ole hammashoitaja. Sellainen on tylsää.

Nonnih, piti minunkin päästä sanomaan. Vielä itseäni huolestuneemmille voi kertoa, etten kuulu yhdenkään kirjallisuuspalkinnon raatiin.