11 asiaa minusta ja kirjoittamisesta

Sain Luen ja kirjoitan -blogin Paulalta haasteen. Joskin olen ihan varma, että olen jo vastannut tähän jossakin muodossa... hmm. *Penkoo blogiarkistojaan.* Kyllä, oikein muistin. Mutta vastataan silti, omasta navasta on aina hyvä puhua.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Hänen pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa

1. En pidä kylmästä. En etenkään silloin kun se on kosteaa ja jäätää kadut luistelukentiksi.

2. En toisaalta pidä liian kuumastakaan. Olen tasaisten plus kahdenkahden ihminen.

3. Edelliseen voidaan tehdä poikkeus jos se on sauna tai paratiisisaari, joita molempia pääsen kokemaan turhan harvoin.

4. Tai noh, paratiisisaaria ei vielä koskaan. Ulkomaanasukiksi olen siitä eksoottinen tapaus, etten ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella.

5. Tästäkin huolimatta olen lentänyt parhaimmillaan 13 kertaa vuodessa. Enkä edes mitään työmatkoja. Kun asui etelässä, kaukana kaikesta ja ison lentokentän tuntumassa, kaikki kotimaan(kin)matkustus oli helpointa lentämällä.

6. Kuten kaikki toista blogiani lukeneet tietävät, heikkouteni ovat lampaat. Meillä on kotona paljon lampaita. Paljon. Kymmeniä? Satoja?

7. Blogi onkin saanut nimensä siitä. Ja kyvystäni nukkua paljon. Tämän blogin nimi sen sijaan... en tiedä edes itse. Joskus nimillä ja nimimerkeillä on vain taipumuksena tarttua ja jäädä kiinni. Ja sitten niistä ei pääse eroon edes ravistamalla.

8. Tällä hetkellä listojen tekeminen tuntuu ylivoimaiselta, sillä aivotoimintani on vakavasti hidastunutta. Onneksi pidän työstäni, muuten tällaiset 70 tunnin työviikot saattaisivat olla vielä tuskastuttavampia.

9. Niskan se ainakin on jumiuttanut täysin. Ja huomenna jatkuu...

10. Vuosi on alkanut melko raskaana, ja jatkuu sellaisena vielä ainakin pari-kolme kuukautta. Sitten on luvassa kaikenlaisia isoja muutoksia ja ties mitä muuta. Joskus saattaisin kaivata ennalta-arvattavuutta ja rauhallisuutta.

11. ...mutten kuitenkaan niin paljoa, että erehtyisin ostamaan asunnon tai talon. Pois minusta omistusasujuus.

Goals

11 kysymystä kirjoittamisesta

1. Kirjoittamisesi inspiraatio?
En minä tiedä mistä ne ajatukset tulevat. Yksittäisistä kohtauksista, unista, sanoista, joskus musiikistakin.

2. Kuka on kirjoittamiseesi itsesi jälkeen eniten vaikuttanut henkilö?
Isä. En olisi varmaan koskaan ruvennut kirjoittamaan aikuisiällä, jos hää ei olisi toistellut, että "kirjoita nyt muutakin kuin blogia".

3. Mahdollinen kohdeyleisösi?
Jokainen, joka haluaa minua lukea. Sanoisin kuitenkin, että monien kirjojen kohdeyleisö olisi se semmoinen "nuori aikuinen (tyttö)". Hieman itseäni yllättäen tekstini ovat kuitenkin uponneet niihinkin, joita en olisi millään kohdeyleisöön hahmottanut.

4. Minkälaista tukea ja apua olet kirjoittamiseen saanut?
Internetin kirjoittajavertaistuki lienee olennaisinta. Osaavat sekä potkia takamukselle, että pitää pinnalla silloin kun on pakko. Sitä kautta ovat löytyneet myös ensilukijat.

5. Minkälaista tukea vielä tarvitsisit?
Kuten joskus haikailin, olisi kiva päästä ihan fyysisesti jollekin kirjoittajakurssille. Ei se nyt ole mikään sellainen Ehdoton Tarve, mutta silti olisi kiva. Ulkosuomalaisuudessa on harminsa.

6. Mikä kirjoittamisessa on hankalinta?
Juoni. Tai jos juonittelua ei lasketa, niin sitten se, että pitäisi uskoa siihen hommaansa ihan pirusti. Käyttää kuukausia, vuosia elämästään johonkin, josta ei välttämättä saa vastineeksi kuin ailahtelevia tunteita ja parhaimmillaan tyytyväisyyttä onnistumisesta. Hyvin vähän mitään konkreettista. Olen minä joskus miettinyt, että jos sittenkin rupeaisin vaikka nypläämään pitsiä.

7. Mikä sinua estää kirjoittamasta?
"Miksi edes yritän kun en kuitenkaan osaa?"
Pahimmillaan väsyneenä ja sähköpostiin tippuneiden kahden rivin hylsyjen jälkeen.

8. Miten olet päässyt yli kohdissa 6 ja 7 mainitsemistasi kynnyksistä?
Kirjoittamalla. Sitten suljetaan aivot siltä, mikä on mahdollista ja etenkin siltä, mitä muut mahdollisesti tekevät. Ja kirjoitetaan. Apinanraivolla. Sillä se lähtee millä on tullutkin (pieniä määriä valkoviiniä tai hyvää olutta saatetan myös käyttää apuna).

9. Kirjallinen esikuvasi - keneltä ehkä olet saanut vaikutteita tai kenen tavalla haluaisit pystyä kirjoittamaan?
En kykene sanomaan yhtä ainoaa kirjailijaa. Monien hyvien kohdalla on tullut sellaisia "oi kun osaisin noin" -hetkiä. Ken Follett kirjoittaa nautittavia pahiksia. Ronni Cooperin chick litissä on sitä jotain räävitömyyttä, mitä genreen kaipaan. Charlaine Harris osaa cliffhangerit. Katherina Hagena rakensi kokonaisen hienon kirjan takaumille. Ja niin edespäin ja niin edespäin...

10. Lempikirjasi, yksi tai useampi?
Onhan noita. Taivaan pilareista aina täällä moneen kertaan mainittuun Pikku prinsessaan. En yleensä tykkää listata lempi-sitä-tai-tätä.

11. Tähän mennessä upein hetki, pieni tai suuri, kirjoittajaelämässäsi?
Mikähän olisi? Se, kun sain ensimmäisen, kamalan raa'an version Vaaleanpunaisesta valmiiksi. En olisi ikinä uskonut kirjoittavani romaanimittaista tekstiä. Tai se, kun ensimmäisen kerran huomasi, että joku jopa piti jostain kirjoittamastani pätkästä. Moni pieni sana on ollut paljon.

En varmaankaan saa taaskaan aikaiseksi haastaa yhtätoista henkeä (aivoni eivät veny niin pitkälle, että surffaisin ja katselisin kuka tätä ei ole saanut). Mutta tämän linkin takana oleviin 11 vaikeaan kysymykseen saavat halutessaan vastata esim. Kananlihalla -blogin Mari ja Simpukka Vierailla poluilla.

- - -
[Kuva: Candie_N, CC by 2.0]

Haluanko olla kirjailija?

Jäin miettimään ammatti-identiteettejä. Lähinnä Marin kommenttien pohjalta tässä taannoisessa tekstissä Stiiknafuuliasta. Ja sen pohjalta, mitä olen tullut lukeneeksi erinäisiltä foorumeilta kirjailijuudesta.

Kirjailijuus kun ei tunnu olevan mitenkään selvä käsite. Varsin laajalti hyväksytyn käsityksen mukaan kirjailija on kirjailija, kun on julkaissut kaksi kirjaa. Ihan Oikean Kustantajan kautta. Yhden kirjan julkaissut on esikoiskirjailija. Ilmeisesti tämä erottelu perustuu jonkinlaiseen joskus sokea kanakin löytää jyvän, mutta toisen jyvän nappaaminen onkin jo vaikeampaa -ajatteluun. Toisinaan kuulee jopa sanottavan, että kirjailija on oikea kirjailija silloin, kun on Kirjailijaliiton jäsen. Se nyt menee miltei naurettavaksi. Siinähän antaa kouralliselle ihmisiä mahdollisuuden sanella oman identiteettinsä. Varsinkin kun Kirjailijaliiton valintakriteerit ovat toisinaan hieman obskuureja. Mutta se ei ole nyt tämän tekstin aihe.

Itse olen ensimmäisen määritelmän linjoilla, joskin en tekisi suurta eroa omakustanteiden, puolikustanteiden, pienkustantamojen ja suurten talojen välille. Olennaista mielestäni kirjailijuudessa on määrätietoinen kirjoittaminen, julkaiseminen, se että itse kokee olevansa kirjailija.

Pohjustuksesta päästään vähitellen ihan asiaan. Harvapa Suomessa elää pelkästään kirjoistaan saamillaan tuloilla ja apurahoilla. Muutamat, mutta harvat, niin että voisivat sanoa elävänsä kirjailijuudella. Proosallinen päivätyö kummittelee usein siellä jossain takana. Mutta missä vaiheessa ihmisen pääasiallinen ammatti-identiteetti muuttuu jostain-muusta kirjailijaksi?

Itsellä kaikenlainen kirjailijuus on vasta haaveissa, mutta silti en ole koskaan vakavissani kuvitellut tilannetta, jossa heittäytyisin päätoimiseksi kirjailijaksi. Syitä on kaksi: Ensinnäkin se on valitettavasti melko utopistista. Toisekseen, minulla on varsin vahva ammatti-identiteetti päivätyöni osalta. Siihen ei liity (valitettavasti vai onneksi?) kirjoittamista millään tapaa. Voisin ajatella olevani kirjailija, sivutyönä. Mutta jos minulta kysyttäisiin "mikä sinä olet ammatiltasi", vastaisin [tähän se ammattinimike jota on pirun hankala kääntää suomeksi ja joka ei kerro useimmille mitään ranskaksikaan].

Se ei tarkoita, ettenkö kirjoittaisi tavoitteellisesti. Etteikö julkaisukelpoisen tekstin tuottaminen olisi tällä hetkellä toisinaan paljon vahvemmin mielessä kuin erinäisten riskien hallinta. Mutta kirjailija, vain ja ainoastaan kirjailija? Tuntuisi oudolta.

...paitsi jos saisin jostain tarpeeksi rahaa mukavaan elämiseen, että voisin muuttaa Alpeille muutaman lampaan seuraksi ja vain kirjoittaa miettimättä toimeentuloa, mutta se nyt on lottovoittohaave sinänsä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät

Olen jo pitkään halunnut lukea Harjukapungin salakäytävät. Joten kun se sopivasti osui tielle, nappasin lukemistooni. Kirjaa on kehuttu ja palkittu paljon, tuntuvatpa Jyväskylässä järjestävän opastettuja kävelyretkiäkin sen puitteissa. Tämä on minulle jo alkuvuoden toinen Kuvastaja-palkittu kirja. Eivätpä voisi juuri enemmän toisistaan erota.

Kustantaja Olli Suominen (onhan tämäkin elokuvaviite, jooko?) elää perusporvallista elämää omakotitalossa Mäki-Matissa, opettajavaimon ja pienen pojan kanssa. Facebookiin liittyminen tuo Ollin kannoille menneisyyden: Viisikon mukaan nimetyt Blombergin sisarukset, lapsuuden kesät joina Tourulan Viisikko mittaili Jyväskylää ja sen salakäytäviä, ja etenkin kirjailijana menestyneen Kerttu Karan, joka oli Ollin nuoruudenrakkaus. Siinä vaiheessa, kun Elokuvallisen elämänoppaan julkaissut Kerttu haluaakin julkaista seuraavan kirjansa Ollin kustantamon kautta, Ollin elämässä alkaa tapahtua liikaakin.

Jossain alkupuolella kirjaa totesin, että "onpas kumma kirja". Toteamuksen saa ymmärtää miten haluaa, ja todennäköisesti ymmärtää oikein. Kirja alkaa hitaasti, kolmanneksen luettuani en ollut ollenkaan varma, jatkanko loppuun. Lopulta tarinaan saadaan lisää vauhtia, ja loppupuolella todella kummallisia nyrjäytyksiä. Tarina siis oli vallan kiva, sitä ei käy kieltäminen.

Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät
Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät
Atena, 2010

Tämä oli kirja, josta olisin halunnut pitää enemmän. Paikoitellen ihastuin, ja sitten muutamissa kohdin melkein tylsistyin. Kerronta, jossa nykyaika on imperfektissä ja unet ja takaumat preesensissä, on erikoinen ratkaisu (ja horjatelee tarinan lopussa. Tosin en ole varma, liekö se tarkoituksellistakin.) Se periaatteessa toimii, mutta uniin jäätiin välillä vellomaan turhan pitkäksi aikaa, enkä aina erityisesti välittänyt myöskään Elokuvallisesta elämänoppaasta otetuista lainauksista. Ne pysäyttivät tarinankulun. Pitäisikö sitä sitten kutsua hitaaksi jatkumohakuisuudeksi..?

Lisäksi, mikä nyt on vain omaa rajoittuneisuuttani, en ole Facebookin tai vastaavien nettipalvelujen kirjallisen käytön suuri ihailija. Tämä nyt on vain minun mielipiteeni, joku muu saattaa pitää juttua hauskana. Facebook nimittäin, englanninkielisine ilmoituksineen, on varsin suuressa roolissa kirjassa.

Jyväskylän tarkka ja terävä kuvaus lämmitti. En tiedä avautuuko se samalla tavalla henkilölle, joka ei kaupunkia tunne, mutta itse ainakin saatoin kuvitella käveleväni heidän perässään. Ja se on kyllä sanottava, kuten toisaalla todettiin, Jääskeläiselle pitää antaa pisteet siitä, että hän tekee ihan omaa juttuaan, välittämättä tippaakaan muista. Kyllä tällaista mahtuu Suomeen, ja vaikka en vilpittömästi ihastunutkaan, kokeilen ehkä Lumikkoa vielä joskus.

Kävelykatuun laatoitetun Kompassin kohdalla Ollin sormet hipaisevat Kertun käsivartta ja kädet liittyvät toisiinsa, kuten ohjeissa käskettiin. Lämpimällä kadulla on hyvä kävellä. Askel on kevyt ja Kerttukin kulkee mukana sulavasti kuin uni, pikemminkin liukuen kuin kävellen.

Kirja jakaa mielipiteitä aika lailla. Ainakin Kirsi ja Sonja pitivät kovasti, Sinisen linnan Maria taas oli enemmän minun linjoillani.

Fantasia ja ihmissuhteet vs. aikuiset

Eilen palaillessani räntäsateessa kotiin, aivoni hyökkäsivät taas kimppuuni. Huomasin miettiväni Erittäin Olennaisia Asioita.

Kuvitelkaa semmoinen geneerinen ihmissuhdetarina. Nainen tapaa miehen. Tapahtuu jotain, muutama mutka, sitten nainen saa miehen. Piste. Tuhansia kertoja nähty.

Laitetaan tarina historialliseen kehykseen. Kaikki tapahtuu vaikkapa 1700-luvulla.
Tulos: Aikuisten kaunokirjallisuutta.

Laitetaan tarina nykyaikaiseen kehykseen.
Tulos: Aikuisten kaunokirjallisuutta.

Kolmas vaihtoehto. Pidetään sama tarina, mutta fantasiamiljöössä.
Tulos: Yhtäkkiä kustantaja päättääkin markkinoida sitä nuortenkirjallisuutena.

Onko tässä yhtälössä nyt jotain mitä minä en tajunnut? Mikä tekee ns. perinteisestä fantasiasta selkeästi nuorille suunnattua?

Ja etenkin: joutuvatko kirjailijat tullakseen julkaistuiksi siloittelemaan fantasiakirjojensa tapahtumia sellaisiksi, että ne sopivat nuorillekin?

Trubaduuri

Hän istuu ikkunassa ja odottaa. Se on hänen tehtävänsä, jokaisena iltana. Ikkuna aukeaa sisään, rapistuneet kitisevät luukut ulos. Ikkunalaudalle mahtuu mukavasti. Hän istuu illan painuessa lämpimäksi yöksi, siihen saakka, että kaskaat vaikenevat. Joka ilta hän kuulee askelten sävelen katukiveyksellä. Ranskalaiset korot. Mutta ne eivät kuulu hänen prinssilleen. Hän kuvittelee prinssilleen mahdollisimman järkevän parin kumipohjaisia jalkineita.

Eräänä niistä illoista, juuri kun tyttö on saanut teekupillisensa juotua, alas kadulle pysähtyy poika. Kumipohjaiset tossut ja nahkatakki. Poika pitää käsissään ukulelea, selvittää kurkkuaan ja rämpäyttää soittimesta esiin hieman epävireisen soinnun.

«Mariiiaaa, I just met a girl named Mariiiaaa…»

Tyttö nostaa kätensä pysäyttääkseen laulun. «En minä ole Maria.»

«Kukas sinä sitten olet?»

«Kyllähän sinun pitäisi se tietää. Väärä laulu.»

Poika kaivaa povitaskustaan rypistyneen nipun papereita ja selaa niitä hetken. «Käsikirjoituksessa sanotaan, että minun pitäisi olla juuri tässä, juuri tänä iltana ja laulukin on oikea.»

«Siinä tapauksessa käsikirjoituksessasi on virhe.»

Ukulele valahtaa, osuu melkein maahan. Poika huokaisee. «Kirjoittaja. Hän tietenkin taas hukannut muistikirjansa, eikä ole varma siitä kuinka tämä pitikään mennä.»

Tyttö koettaa etsiä myötätuntoisen hymyn. Se ei ole helppoa. Myötätuntoinen on valju adjektiivi. Hän ehdottaa pojalle, että ehkä tämän pitäisi palata seuraavana iltana. Poika nyökkää lyhyesti, tunkee käsikirjoituksen takaisin takin uumeniin ja kääntyy poistuakseen samaan suuntaan kuin mistä tulikin.

Tyttö pysäyttää tämän vielä: «En ole asiantuntija Broadway-musikaalien kohdalla, mutta jotenkin minusta tuntuu, että ukulele ei ole sopiva soitin viisikymmenluvun jengiromanssien keskelle.»

Poika arvioi soitintaan hetken, kohauttaa harteitaan ja jatkaa matkaa. Tyttö kurkottelee nähdäkseen mahdollisimman kauas, meinaa tippua ikkunalta ja vetäytyy pois. Tasoittaa säikähdystään tovin. Tämä ei ilmeisestikään ole tragedia. Hän vetää ikkunaluukut kiinni ja kaivautuu peiton alle.


Loputon yö, kuu korkealla, päivä jonka minuutit laahaavat, kunnes hän voi taas kiivetä ikkunalaudalle istumaan. Jostain kantautuu tuoreen leivän tuoksu. Outo aika, illalla.

Poika tulee samaan aikaan kuin edellispäivänäkin. Sama soitin, yksinkertaisempi asu. Selvittää taas kurkkuaan. «Mua viihdyttää, mieltä lämmittää, eräs herttainen kiharapää. Kuin on kutrisi tulta, niin sydämesikin, punatukkainen tyttöni mun.»

Tyttö avaa hiuksiaan kiinni pitävän huivin ja antaa kiharoiden valua ryöppynä selkää pitkin. Laulu katkeaa kesken sanan. Kiharat ovat sellaiset, joita aloitteleva romanssikirjoittaja kuvaisi sanalla korpinmusta. Hän pitäisi enemmän ebenpuusta, mutta se kuulostaa liiaksi Lumikilta ja tähän tarinaan ei kuulemma mahdu yhtään myrkytettyä omenaa.

«Kirjoittaja ei näköjään ole vieläkään löytänyt muistikirjaansa», poika sanoo. Lannistuminen tihkuu hartioiden lysystä asennosta. «Eikä edes muista miltä sinun kuuluisi näyttää. Hatara pää.»

«Ehkä sinun pitäisi auttaa häntä löytämään se», tyttö ehdottaa. «Kahvinkeittimen takana? Vessan hyllyssä? Tyynyn alla? Junassa?»

Pojan silmät rävähtävät suuriksi, alaleuka tipahtaa ja tämä henkäisee kauhistuneena. Tytön mielestä kirjoittaja liioittelee ilmeissä. Vähemmälläkin olisi ymmärtänyt. Mutta muuten pojasta on luonnosteltu melko mukavannäköinen. Laihanpuoleinen, mutta kiva pysty nenä.

«Jos hän on jättänyt sen junaan, niin tästä tulee tarina vailla loppua! Minä en pidä avoimeksi jäävistä tarinoista. Ne ovat kauniimpi ilmaus keskeneräisyydelle.»

Tilanne alkaa tosiaankin olla huolestuttava. Keskeneräisten tarinoiden hautausmaalla on tylsää. Tyttö pyytää poikaa tulemaan seuraavana iltana uudestaan, laskeutuu alas ikkunalta ja vetää luukut kiinni. Ehkä kolmas kerta sanoo toden.


Hän on viettänyt tavallista kauemmin aikaa peilin edessä ennen ikkunalaudalle kiipeämistä. Poika saapuu silloin kun pitääkin. Hatarapäinen kirjoittaja on ainakin täsmällinen. Katukissat vilistävät tulijaa pakoon talojen varjoihin ja penkkien alle. Kissoja on paljon tänä iltana.

«Kirjoittajan mielestä jokaisessa tarinassa kuuluu olla yksi juoneen liittymätön kumma eläin», poika selittää asetellessaan ukulelea paremmin syliinsä.

Risainen farkkutakki ja sifonkihuivit eivät lupaa hyvää, mutta tyttö seuraa silti uteliaisuudella.
Ukulele värähtää, ääni on aiempaa karheampi. «Joku hullu on keksinyt ikuisuuden, olin yksi heistä siihen turvautuen. Et enää reppuselkääni tuu ja autiotalon kukat lakastuu. Ja käsi – »

«Ei ei ei! Ei se nyt mene oikein, mitä siinä käsikirjoituksessa lukee? Lukeeko siinä, että ”onnellinen loppu”? »

Poika etsii paperipinkan takkinsa uumenista ja selaa sitä aina viimeiselle aukeamalle saakka. «Juuh, kyllä siinä niin lukee. Mutta ennen sitä on paljon tyhjää. Sivutolkulla tyhjää. Ei tästä nyt tule mitään. Minä jään iäksi tähän laulamaan väärin.»

Tyttö koettaa sanoa jotakin lohduttavaa. Kaikki lauseet ovat kliseisiä ja hangataan kerta toisensa jälkeen pois. Suussa maistuu pyyhekumi. Lopulta hän tyytyy olemaan hiljaa. Ehkä taas huomenna. Joskushan sen muistikirjan on löydyttävä.


Neljäntenä iltana hän saa odottaa kokonaisten kolmen teemukillisen ajan. Olettamukset täsmällisyydestä menivät pieleen. Jostain kaukaa kuuluu ilakointia ja musiikkia, ranskalaiset korot, mutta niitä ei ole tarkoitettu hänelle. Viimein poika saapuu, pukeutuneena violettiin baskeriin ja kirjavaan neuleeseen.

Ennen kuin tämä ehtii edes avata suutaan, tyttö keskeyttää: «Tarkista ensin, mitä siellä käsikirjoituksessa määrätään.»

Poika plärää esiin oikean kohdan. «Taiteilijaelämää. Minä, Meller ja Morrison.»

«Jahas. Kirjoittaja siis yrittää upottaa muistikirjan katoamisahdistusta punaviiniin tai viskiin. Tämä alkaa nyt mennä ihan naurettavaksi. Jätä laulamatta ja tule tänne.»

Poika ei liikahdakaan, baskeri valuu vinoon. «En tiedä onko se soveliasta.»

«Miksei olisi? Minä luulin, että on muotia kirjoittaa moderneja naisia. Vai meinasitko sinä kosia heti sopivan laulun löydettyäsi?»

«En. Kai...»

«Noh, loihdi sitten jostain pullo samppanjaa ja tule tänne. Samppanja selvittää kaiken. Ja sano sille kirjoittajallesi, että valitsee seuraavan kerran jonkin muun soittimen kuin ukulelen. Pidän kovin esimerkiksi saksofoneista.»

# # # #

ukulele

Tämä sormiharjoitus kaikkine mahdollisine ensilukua kaipaavine kömpelyyksineen syntyi Hukan lanseeraaman novellihelmikuun myötä. Genrenä romantiikka ja ideoissa taisi vilahtaa mm. kadonnut muistikirja.

[Kuva: uketeecee, CC by-nc-nd 2.0]

TTT - suositeltavia ranskalaisia

Luin loppuun kirjan, jonka sulattelemisessa menee hetki. Joten annan sen hautua, että tiedän mitä sanoa, ja listaan vaihteen vuoksi ranskalaista kirjallisuutta. Luru listasi taannoin bestsellereitä, ja tekstin kommenttilaatikossa totesin lukevani hävettävän vähän ranskaksi. Syy on todennäköisesti siinä, että nyt on riittänyt luettavaa myös suomeksi ja englanniksi. Luen mielelläni kirjat alkukielellä, jos se vain taipuu, ja siksi olen vältellyt englanninkielisten kirjojen ranskannoksia. Suomalaisista kirjoista puhumattakaan! Joskin joudun tunnustamaan, että kirjahyllyssä on yksi ranskankielinen Paasilinna...

Mutta niin, olen minä vuosien varrella ennättänyt lukea tällä mongerruksellakin. Listaan muutaman suosituksen, katsotaan tuleeko kymmentä. Montakaan ei ole taidettu suomentaa, mutta noh. Opetelkaa ranskaa, désolée.

1. Eric Ollivier - L'arrière-saison
Tämä on hyvänmielenkirja sitä parasta laatua. Kolme iäkästä sisarusta, yksi leski, yksi eronnut ja kolmas ikisinkku, muuttavat Normandiaan vanhaan sukutaloon asumaan yhdessä. Siellä he hiljakseen alkavat elää vanhojen aikojen tahtiin. Kuitenkaan luopumatta ihan kaikista nykyajan kotkotuksista. Tämä ei ole ääneennaurettavan hauska, mutta hymyilyttää koko ajan.

2. Eric-Emmanuel Schmitt - Ulysse from Bagdad
Bagdadin Odysseia on nimeään myöten inspiroitunut kreikkalaisklassikosta. Päähenkilö, nuori Saad, kokee niin haaksirikot, seireenit kuin kykloopitkin, reaalimaailmaan siirrettyinä. Kyseessä on siis tarina pakolaisuudesta, Irakista pakenemisesta, laittomasta Eurooppaan tulemisesta ja kaikesta siitä mitä se tuo mukanaan. Schmitt on saanut poimittua raskaasta aiheesta esiin tragikoomisuuden, joten kirjasta jää optimistinen, ihmisyyteen uskova jälkimaku.

3. Marie-Monique Robin - Le monde selon Monsanto
(The World According to Monsanto) Jos edellinen nosti uskoa ihmisyyteen, tämä tietokirja hankaa sen pois. Robin käytti vuosia tutkien Monsantoa, geenimuuntelua, valheita ja ihmisten terveyden tuhoamista. Teki aiheesta kirjan ja siinä sivussa dokumentin. Jokaisen pitäisi tutustua jompaankumpaan. Jokaisen.

4. Alexandre Dumas - Monte Criston kreivi
Etkö ole lukenut Monte Criston kreiviä? Lue se. Nyt, heti, välittömästi. On ehkä yksi lempikirjojani kautta aikojen. Luen harvoin kirjoja uudestaan, mutta tämän olen lukenut useaan kertaan, seikkailu vain on niin käsittämättömän kiehtova. Seuraavaksi sitten se Kolme muskettisoturia, joka jo odottaa e-lukijahärpäkkeessä.

5. J.M.G. Le Clézio - Mondo et autres histoires
Tämä tuli vastaan ensi kerran opiskeluaikoina Jyväskylässä, pakkolukemistona. On avautunut ihmeen paljon paremmin sittemmin, kun osaa kieltä kunnolla. Nobel-voittajan novellikokoelma on kummaa. Silkkaa kummaa. Sellaista, että lukiessa joutui miettimään, mitä ihmistä vahvempia aineita sitä kirjoittaessa oli käytetty. Wikipedian mukaan suunnilleen tämän kokoelman julkaisemisen (1978) jälkeen Le Clézio vaihtoi tyyliään radikaalisti, realistisempaan. Joitain on suomennettukin.

6. Samuel Beckett - Godot – huomenna hän tulee
Menköön tämäkin nyt ranskalaiseksi, vaikka kirjailija olikin irlantilainen. Ja myöskin nobelisti. En attendant Godot julkaistiin kuitenkin alunperin ranskaksi (huimia tuollaiset ihmiset, jotka kykenevät kirjoittamaan usealla kielellä). Godot lienee näytelmänä ei-tapahdu-mitään -taiteen esi-isä. Esim. Pussikaljaromaani on paljosta velkaa Beckettille.

Jahas. Kuusi. Olkoon tälläinen sopiva puolitusinainen luku. Lisään jos tulee jotain muuta yllättäen mieleen.