Ronni Cooper - Manhattan

Joku ehkä muistaa, että pidin kovin Rock Chicksista?

Halusin ehdottomasti lukea kirjailijan seuraavankin kirjan, ja kun tuo e-kirjanlukija toi sen niin helposti käsiini, tartuin hommaan hartaudella.

Kun on ensimmäisen kirjan lukenut, tätä ei voi kirjoittaa vertaamatta siihen. Sen verran samanlainen on jo lähtöasetelma: päähenkilöinä kolme nuorta naista, seksiä, huumeita, pahuudenpesiä ja kasarirockia.

Juoni on yllättävän hankala tiivistää mihinkään fiksuun esittelyyn, mutta kokeillaan.
Raine kasvaa Brooklynissa, poliisipäällikön tyttärenä, pinnalta katsoen ydinperheessä. Mei-Lin varttuu Shanghain lähettyvillä maaseudulla ja päätyy viisitoistakesäisenä ilotaloon ensin Shanghaissa ja sitten New Yorkissa. Stevie on yksinhuoltajaäidin tytär, joka haluaa vain laulaa ja osaa laulaa, jopa sen verran, että paikallinen levytyssopimusta haisteleva tyttöbändi haluaa hänet riveihinsä.

Nuorten naisten tiet yhdistyvät New Yorkin yökerhossa, jossa jokainen hautoo kostoa, piilottelee salaisuuksia ja kaipaa menestystä. Se tulee eteen, mutta menestyksellä on myös hintansa.

Ronni Cooper - Manhattan

Tässä, kuten genren kirjoissa usein, on selkeää intertekstuaalisuutta Rock Chicksin kanssa. Kaikki tapahtuu samassa maailmassa. Itse asiassa Stavien bändi esiintyy samalla keikalla kuin Rock Chiksin bändi Steel Spikes, ja aiemman kirjan Suurella Pahalla Antagonistillakin on osansa juonessa. (Dee, kyllä, myös Coco vilahtaa mukana.)

Manhattan ei ole varsinaisesti kasvutarina. Se on selviytymistarina, jossa ei ole juuri mitään kaunista. Julmuutta, rikollisuutta, huumeita, huoria, ihmiskauppaa. Siitäkin huolimatta tarina onnistuu olemaan paikoitellen ääneennaurettavan hauska. Dialogi on terävää, juuri sellaista kuin chick litissä pitää ollakin.

Tämän kirjan heikkoudet sijaitsivat alkupuoliskossa. Tarina pääsi vauhtiin hitaasti, ja vaikka pohjustuksella olikin tarkoituksensa, en vielä puolessavälissä kirjaa ollut ollenkaan varma, pidänkö opuksesta. Sitten kun se pääsi vauhtiin, tarina vyöryi alan kuin lumi Alppien huipuilta. Oli niitä hetkiä, joina muistin, miksi pidän Cooperista. Luoja, satunnaisesti ajattelin, että "voi kun osaisin uskaltaisin kirjoittaa chick litiä juuri näin." Ilman tabuja, kiskoen huumorin sieltä missä se kovimmin sattuu.

Päähenkilöihin en ihan varauksetta ihastunut. Ne olivat samaistuttavia ja sympaattisia... liiankin sympaattisia. Tyylilaji olisi kaivannut vähän enemmän särmää ja silkkaa liioittelua päähenkilöihin. Sivurooleihin Cooper sen sijaan oli luonut kokonaisen eläintarhallisen mitä ihmeellisempiä sekopäitä, jotka meinasivat varastaa shown paikoitellen.

‘I’m a photographer. They’re models.’

Ah, good explanation. Although she had no idea why that revelation pleased her. This guy was nothing to her. It wouldn’t matter if he was screwing the whole of Tribeca. OK, so she was a bit stumped for words now. Come on, God, a smart reply. Just one. Gimme something to make up for earlier and we’ll call it quits.

‘Cool.’

Mother of frigging God! Cool? Buddhism was looking better by the minute.

She wondered if he was telling her the truth or just spinning her a line. There had been a couple of ‘photographers’ in here before, giving her the chat about how they’d love to photograph her and telling her that they could see real potential. Yeah, right. Maybe she had the height for it, but that’s where the model comparisons began and ended. What those jerks really meant was that if she took her clothes off they might be able to get her a couple of pages in a porno mag. They soon got the message when their pizza was accidentally dropped on the erections they tried to conceal under the tables.

Shay swallowed his first bite and washed it down with some water. Nice hands. Soft. Clean. Do not stare. Do not stare. Oh shit, she was staring.

He didn’t seem to mind.

‘Listen, I know I don’t know anything about you and I could be some kind of mass murderer…’

‘A mass-murdering photographer?’

‘Yep. There’s one of those in Hill Street Blues every week.’

Kyllä, tämä oli ehdottomasti niiden muutaman sijoitetun euron arvoinen, vaikkei vielä ihan päässytkään Rock Chicksien rinnalle minun listallani.

Tasalukuja ja tilkkutäkkejä

Katsokaa mitä bannerissa lukee.
"Kirjoittaminen, mikä ihana tekosyy vältellä tiskaamista."

Eilen ei auttanut edes se. Pakko tiskata. Lupasin. Siitäkin huolimatta, että otin ja löysin jalkani alle yhden niistä lukemattomista umpijäisistä lätäköistä. Eli olkavarsi ja polvi ovat tukossa.

Ja menee jaaritteluksi, joka kuuluisi tuonne toisen blogin puolelle. Jaariteltakoon sitten, jokainen saa päättää itse lukeeko.

Tulenpunaisessa on hassuja tasalukuja. Tai ainakin melkein. 22 lukua. Puuttuu 10 sanaa, että olisi 55 555 sanaa. Mutta tasan 419 000 merkkiä. Jos ajatellaan, että siinä on melkein puoli miljoonaa merkkiä, kuinka monta kertaa olenkaan painanut näppäimistöä? Kun mukaan lasketaan välilyönnit ja kaikki mahdolliset poistamiset ja korjaamiset.

Huimaa.

Eilisiltana myös katsoin tekstiä vähän eteenpäin. Jaoin loppupuolen tapahtumia lukuihin. En vieläkään ole varma siitä, mikä on lopullinen määrä. Tajusin, että olen koostanut tätä tekstiä melkolailla eri tavalla kuin Vaaleanpunaista. Sitä minä kirjoitin ihan selkeästi tilkkutäkkimenetelmällä. Tiesin montako lukua, mitä tapahtuu missäkin. Ne oli jaettu jo valmiiksi. Jos jokin kohta tökkäsi, hyppäsin seuraavaan lukuun ja palasin myöhemmin takaisin. Se teksti on loppujen lopuksi rakenteeltaan aika suoraviivainen. Kaksi näkökulmahenkilöä, kummallakin omat lukunsa. Melko selkeä kerronta, ei paljoakaan päällekkäisiä aikatasoja. Jokainen luku on jollakin tapaa oma pakettinsa, joten kun uudelleenkirjoittamisen uudelleenkirjoittamiskierroksella pistin kolmanneksen... uusiksi, lukuja oli helppo siirrellä paikasta toiseen.

tilkkutyökirja

Tulenpunaista on ollut pakko kirjoittaa alusta loppuun, kulkematta lähtöruudun kautta. Se ei antaudu muuten. Neljä näkökulmahenkilöä, vaihtuvat toisinaan – useinkin – kesken luvun. Ruojat ovat milloin missäkin. Pohjoisessa, etelässä, metsässä, kaupungissa. Olen minä muutamaan kertaan miettinyt, että mikä kumma saa ihmisen ryhtymään puuhaan, jonka langat sojottavat joka suuntaan? Varsinkin kun tietää, että mahdollisuus siirtää tämä pois pöytälaatikosta ihmisten luettavaksi on sen lottovoiton suuruusluokkaa...

Kirjoittaminen on vielä suurempaa hulluutta kuin tiskaaminen.

Vähintäänkin koheloksi tunsin itseni silloin, kun yritin selvittää itselleni oman tekstini nimistön etymologiaa. Siellä on paikannimi, joka vain tuli jostain. Eikä suostu vaihtumaan.

Mutta niin, älkää luulko, että hylkäsin tilkkutäkkini kokonaan. Tiedoston muistiinpano-osiossa on enemmän kuin paljon yksittäisiä kirjoitettuja kohtauksia, joita sitten liimailen niille kuuluviin paikkoihin. Loppuratkaisusta on menossa jo neljäs versio, katsotaan kuinka monta vielä syntyy.

- - -

Ainiinjoo, vähän asian vierestä. Tekstin kanssa kieriskelemisen ohessa olen saanut käskeä kirjailijaa etsimään musiikkia ja lempilainauksiaan. Sen päälle leikin videoeditorilla viikonloppuna. Tuloksena kirjatraileri hienosta kirjasta, jota uskaltaa mainostaa. Lisätietoa Linnunpainosta Saaran blogissa.

- - -
[tilkkukirjan kuva: Smallest Forest, CC by-nc 2.0]

Rohkeutta

Pitäisikö joskus kirjoittaa kirjoittamisestakin?

Vaikka siitä, kuinka yritän muuttaa todellisuutta uskomalla ihan hirveästi. Paljon. Noin niin kuin deepak-choprasti ja dr-wayne-dyeristi paljon. Kirjoittaessa ja kirjoittamisen ulkopuolella. Toistaiseksi tulokset ovat olleet jotenkin puolittain riiputettua lihaa.

Vaaleanpunainen tuli joulun alla takaisin eräästä kustantamosta paksussa kirjakuoressa. Teki mieleni todeta, että olisitte nyt laittaneet sen silppuriin, kyllä minä jo tiedän mitä siinä lukee. Mukana oli katkeransuloinen kirje. Oli se luettu, oli sen hyviä ja huonoja puolia jopa kommentoitu. Se "niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana" oli vain niin... Seitsemän oikein, mutta toissaviikon rivillä. Osaan kirjeen melkein ulkoa. En tiedä onko moinen terveellistä.

Tulenpunainen ylitti 50K sanaa. Se venyy ja venyy ja venyy. Nyt siellä on punaista hiekkaa ja kuusikulmaisia katukiviä. Perhana. Ei tästä tule koskaan valmista. Ei, vaikka joskus erehdynkin niin kuvittelemaan.

dreams

Pitäisi kirjoittaa novelleja. Pitäisi, mutta kun ideat antavat odottaa itseään. Ovat palasina siellä täällä. Tekstinalkuina, jotka toimivat mutta jumahtavat sitten täysin siinä vaiheessa kun ollaan sohvalla. Sanoina, joilla on jostain syystä väri. Ei mitään mihin tarttua, eikä etenkään rohkeutta.

Prkl. Ehkä mä vain luen Rock Chicks'in tekijän toista kirjaa, jossa siinäkin tuntuu olevan kolme naista ja kasarirockia.

"Mä en tykkää lukea suomalaista kirjallisuutta"

Erinäiset variaatiot otsikon kommentista ovat osuneet eteeni monilla tahoilla, useaan otteeseen ja jo vuosien ajan.

Joka ikinen kerta kyseinen toteamus jättää minut yhtä hölmistyneeksi. Miten voidaan laittaa johonkin yhteen laatikkoon "suomalainen kirjallisuus" ja sitten todeta, ettei pidä siitä? Vielä jotenkin ymmärrän, että kieltäytyy lukemasta jotain tiettyä genreä. En minäkään juuri kauhuun tai vaikkapa scifiin koske. Mutta se, että ei lue juuri ollenkaan omalla äidinkielellään kirjoitettuja kirjoja, joista löytyy valikoimaa ihan laidasta laitaan. Sitä en ole koskaan tajunnut.

Tätä näkee vieläpä yllättävän paljon runsaasti lukevienkin ihmisten keskuudessa (tai jopa niiden, jotka itse kirjoittavat, sanoi Lukuhoukka *tämän tekstin kommenteissa*).

Koivukylän kirjaston lastenosasto

Kerran sitten toisaalla intterwebsissä avasin virtuaalisen suuni ja kysyin, että "Miksi ihmeessä?"

Sain seuraavanlaisen vastauksen:

"Mun mielestä suomalaisessa kirjallisuudessa on ihan erilainen tunnelma verrattuna ulkomaalaiseen kirjallisuuteen. Sitä on vaikea selittää; jotenkin tuntuu, että suomalainen kirjallisuus arvostaa liikaa esimerkiksi näitä perisuomalaisia luonteenpiirteitä, melankoliaa, sisua, karskiutta, kateutta... ja kirjailijat tuntuvat korostavan lähes poikkeuksetta tiettyjä teemoja ja piirteitä, esimerkiksi luontoa, maaseutua, historiaa ja kulttuuria.
Vaikka niitä ei varsinaisesti pystyisi lukemaan muuta kuin rivien välistä, hahmot ja tunnelma suomalaisissa kirjoissa on mulle aina samanlainen. Suomalaiset eivät osaa luoda oikeasti onnellisia loppuja, ja tän takia mulle jää lähes poikkeuksetta ristiriitainen olo kirjan loputtua. Pätee myös tuohon ylempänä mainitsemaani Puhdistukseen, se oli todella hienosti kirjoitettu, mutta tunnelma oli edelleen kauhean suomalainen. Tämä siis mun mielipiteeni, tietysti myönnän etten ole lukenut kaikkia mahdollisia suomalaisia kirjoja, mutta tällainen yleinen fiilis mulle on niistä jäänyt."

Tätä samaa komppasi pari muutakin keskustelijaa. Tietysti kannattaa suhteuttaa kommentit siihen, että sanojat ovat melko nuoria, parikymppisiä ja sen alle, mutta perusongelma kävi hyvin ilmi. Synkkyyttä ja melankoliaa, niistä on suomalainen kaunokirjallisuus tehty.

Olen lukenut niin paljon hienoa ja ei-melankolista suomalaiskirjallisuutta, etten osaa olla samaa mieltä, mutta kieltämättä moinen kommentti herätti miettimään mielikuvia, joita (nuorilla) suomalaisesta kirjallisuudesta on. Hahmot ja tunnelma aina samanlainen - - - eivät osaa luoda oikeasti onnellisia loppuja. Niin. Osin on totta sekin, että selkeästi positiivisia ja yksinkertaisen onnellisesti loppuvia tarinoita ei ehkä sittenkään kirjoiteta kovin paljoa. Tai ne koetaan kuuluvaksi lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Aikuisille suunnatulla romaanilla tulee olla Sanoma, eikä loppuratkaisu saa ainakaan olla liian helppo. Kirjan pitää herätellä ja jäädä mieleen. Jos se vain viihdyttää ja jättää päällimmäiseksi tunteeksi höttöisen hyvän olon, jokin on pielessä. Ainakaan kirjaa ei voi ottaa kovin vakavasti.

Noh, keittiöpsykologia sikseen. Vilkaisin netistä tämän hetken myydyintä kotimaista kaunokirjallisuutta. Esim. Bookplus-kaupan 14 myydyimmän listalla on yhdeksän tuohon jokseenkin vakavamieliseen kategoriaan menevää. Kuudessa niistä on tapahtumien keskustassa tai taustalla sota.

Tuo on toki vain nopea katsaus myydyimpiin. Mutta toisaalta myydyimmistä myös puhutaan eniten. Ei minua tuolta pohjalta ihan hirveästi ihmetytä, miksi nuori ihminen kokee suomalaisen kirjallisuuden olevan synkkää, melankolista ja perisuomalaisia luonteenpiirteitä korostavaa.

Itse tykkään lukea kevyttä ja optimistista kirjallisuutta. Elämä on liian lyhyt siihen, että koko lukuaika pitäisi jotenkin optimoida ja suorittaa. En siis tarkoita, että "vakavien" kirjojen lukeminen olisi suorittamista muiden kuin itseni kohdalla. Mutta kun päivät ovat pitkiä ja aina vaan sataa, niin nautin kirjallisuuteni mielelläni helpossa ja hyvän fiiliksen jättävässä muodossa. Eikä sen tarvitse tarkoittaa aivotonta höttöä.

Kommenttilaatikossa saa kertoa, niin minulle kuin muillekin, ehdotuksia suomalaisista kirjoista, jotka onnistuivat olemaan positiivisia ja jättivät mukavan jälkimaun.



- - -
[Kuva: Koivukylän kirjaston lastenosasto, HelMet-kirjasto, CC by 2.0]

Helena Waris - Uniin piirretty polku

Sain joskus tuossa viime kesänä tai syksyllä kummallisen päähänpinttymän. Se taisi tulla sieltä, kun joku totesi tekstistäni, että "tästä tuli jotenkin mieleen Helena Waris". Otin sen ensin kehuna (tietenkin) ja vasta sitten aloin miettiä, että "Jaa, mikäs se tämä tämmöinen Waris on?"

Noh, Google kertoi.

Päähänpinttymäni muuttui lukuhaluksi, ja kun nyt viimeinkin sain vaaleanpunaisen e-lukijahärpäkkeen, ostin ensimmäisenä itselleni Uniin piirretty polku -kirjan.

EBook reader

Kirjan päähenkilöinä on kolme sisarusta, Aile, Troi ja Arni, jotka ovat lapsina joutuneet erilleen toisistaan suuren palon ja aallon vieminä ja unohtaneet menneen ja toisensa. Aile Kamomilla on kasvanut Mataramuorin ottolapsena, mustatukkaisena ja noidaksi haukuttuna. Troi Talviyö on pelätty ja ihailtu sotilas. Perheen vanhin, Arni odottaa kaukana Pohjankonnussa ikuisen talven keskellä ja on ainoa joka kantaa muistoja.

Tarina kuljettaa sisaruksia paitsi etsimään toisiaan, myös mennyttä... ja rakkautta.

Helena Waris - Uniin piirretty polku
Kansi: Tuuli Juusela
Otava, 2009

Waris on kutonut kasaan kiehtovan fantasiatarinan, jota on vaikea päästää käsistään. Niitä kirjoja, joiden kanssa miltei harmittelee, että työmatkat ovat liian lyhyitä. Parissa päivässä minä tämän luinkin. Kirja on sekoitus silkkaa mielikuvitusta ja vanhoja myyttejä ja uskomuksia. Miljöö tuoksuu osin muinaiselta Suomelta, metsineen ja tapoineen, mutta on silti varsin ajaton ja paikaton. Tarina kulkee eteenpäin jouhevasti ja vaikka henkilögalleria on laaja ja nimiä paljon (jokaisella keskeisellä henkilöllä useampi), lukija pysyy mukana.

Voisin sanoa, että tämä oli semmoinen neljän tähden fantasiakirja. Pidin hurjasti, mutta viides jäisi saamatta oikeastaan siksi, että muutamat käänteet olivat melko helppoja ja ennalta arvattavia. Etenkin tarinan alkupuolella. Sellaisia, että jonkin aiemmin tehdyn pohjalta saattoi olettaa, jotta näinhän tässä käy. Tavallaan mentiin todella helposti juuri siihen suuntaan kuin lukija toivoikin, eli yllätyksellisyyttä ei ollut valtavasti. Samoin oikeastaan olisin kaivannut sivuhenkilöihin vähän enemmän säröä. Nyt kaikki olivat jotenkin kummallisen miellyttäviä, henkilöiden tielle tulleet esteet johtuivat aivan muusta kuin henkilökemioista. Ei siinä, en minä mitään Hirveitä Antagonisteja kaipaa, mutta joissain tilanteissa olisi ollut draaman aineksia enemmänkin.

Kyllä tämä pakottaa minut lukemaan trilogian seuraavankin osan. En ole mikään sarjalukija, joten onneksi Uniin piirretty polku oli ihan omilla jaloillaan seisova teos, mitään ei jäänyt pahasti kesken.

Ainiin, löysinkö yhtäläisyyksiä omaan tekstiini? Suurilta linjoilta en tokikaan, mutta kyllä siinä hassuja yksityiskohtia oli. Ehkä etenkin... tuoksu.

Johannes Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta

Lapsi sai uuden lelun.

Minä aika selkeästi sanoin ja vielä toistinkin, että "musta tai harmaa, ei mitään kummallisen värisiä".
Mies taas tapansa mukaan ei tarkistanut paketin kylkeä.

Tulos:

Kobo Glo rose

Oivasti laitteen kanssa yhteensopivat glitterkynnet taas ovat Veran inspiroimat. Kyllä noilla kelpaisi kirjoittaa, kun taas pääsisi pahimmasta koulutyöruuhkasta yli.

Kirjoittamisen sijaan luin, uutuuslaitehurmiossa ja kuluttaakseni aikaa junassa paluumatkalla Strasbourgista. Johannes Linnankoski olkoon siis Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteen nro 2. Kirja on peräisin Elisa Kirjan ilmaisten klassikkojen listalta.

"Päähenkilönä on ison talon poika Olavi, joka riideltyään isänsä kanssa pestautuu tukkilaisporukkaan. Ympäri maata kierrellessään Olavi valloittaa komealla olemuksellaan ja hyvillä puhelahjoillaan tytön toisensa jälkeen. Ihastuksensa, Annansilmät, Pihlajanmarjat ja Gasellit hän kuitenkin unohtaa aina uudelle paikkakunnalle siirtyessään, kunnes hän kohtaa Moision talon ylpeän Kyllikki-tyttären, joka ei heti antaudu hänen edessään. Vaikka Kyllikin isä ei aluksi anna suostumustaan avioliittoon, pääsee Olavi lopulta naimisiin Kyllikkinsä kanssa. Hän ei halua ruveta viljelemään perintötilaa, vaan aloittaa alusta rakentamalla oman talon ja raivaamalla pellot. Menneisyys ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Hänen mieltään alkaa painaa entinen kevytmielinen elämä ja hän kokee tunnontuskia, koska tietää vaimonsa kärsivän hänen seikkailujensa vuoksi."

Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta

Siinä missä haasteen ensimmäinen kirjailija ei minua kielellään valloittanut, Linnankoskea sen sijaan luki oikein ilokseen. Siitä huolimatta, että kieli oli vanhahtavaa – tai ehkä juuri siksi. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun loppuun.

Kirjan opetus on ajalle tyypillinen: ei pidä mennä heilastelemaan kenen kanssa sattuu. Sellaisena itse opetus on aika yksioikoinen. Mutta Linnankoski maalaa oivan ajankuvan, kuvan nuorista ihmisistä jotka haikailevat rakkautta ja särkevät siinä sivussa sydämensä. Henkilöiden lisäksi kertojina tarinassa toimivat myös paikat: astiakaapin astiat, metsän hongat, ikkunalaudan verenpisarat. Sattuu ja tapahtuu, ja Olavikin lopulta aikuistuu ja löytää paikkansa.

Vaikka pohjavire onkin siveä, niin Linnankoski ei unohda myöskään rakkauden lihallista puolta. Käydään ilotalossa ja uidaan alasti.

Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.

»Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon –huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.

»Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä – minusta oli niin hauskaa katsella kun sinä uit.»

»Tulisinkohan minä sinua vastaan – jos se tuntuisi turvallisemmalta...?»

»Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi.

Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava tuli.

Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.

»Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen uintinsa.

»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan.

»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät rinnakkain toista rantaa kohti.

Sitä minä aina jaksan näissä vanhoissa kirjoissa ihmetellä, että miten ne jaksavat puhua niin paljon ja korulausein. Sama hämmensi esim. Jane Austenin kanssa. Itse jää verbaalisilta lahjoiltaan kauas jälkeen. Puhuttiinko silloin juuri siihen tapaan, vai onko puheenparsi vain kirjailijoiden romantisoima?