Kosto elää sittenkin!

Olen hautonut kostoa jo toista viikkoa.

Sinne saakka pääseminen oli kamalan vaikeaa. Henkilöt halusivat tehdä kaikkea muuta. Ensin piti päästä pois paikasta A. Siinä esteenä oli etenkin muureja.

Kun tästä selvittiin, niin sitten ne vain matkustivat, istuivat välillä nuotion ääreen (ja muuten satoi koko ajan). Puhuivat sielunelämästään. Kirjoitin jonkin lyhyen takaumankin. Mutta kosto ei elänyt.

Lopulta päästiin paikkaan B. Kostoa suunniteltiin. Väliin tuli kummallinen romantillinen sivuhyppy. Suunnitelmat saatiin valmiiksi, tekniset ja logistiset kuviot selvitettyä. Kiivettin hevosten selkään. Ja siinä vaiheessa hevoset vissiin olivat polviaan myöten mudassa, kun homma ei edennyt eteen, ei taakse.

Minä kirosin ja uhkailin. Kirjoitin ja painelin deleteä. Uhkailin lisää. Viimeinkin sain päähenkilöni uhkailemaan. Kirjoitin koston.

Sen jälkeen olo oli vähän kuin silloin, kun jouduin tekemään tapon. Päähenkilön moraali on venyvämpi kuin kirjoittajan. Eilisiltana me kävimme vakavamielistä keskustelua päähenkilöni kanssa. Se meni suunnilleen näin:

"Hyvä N. Etkö olisi voinut keksiä jotain muuta ratkaisua? Tuollaisen kirjoittaminen ei ole kivaa."

"Minua ei oikeastaan kiinnosta, onko se kivaa vai ei."

"Mutta olisihan varmasti ollut jotain sivistyneempiäkin keinoja!"

"Käytän sivistyneitä keinoja ainoastaan sivistyneiden ihmisten kanssa. Tiedät varsin hyvin, ettei sellaisesta ollut kyse."

"Älä katso minua tuolla ilmeellä. Minä tunnen sinut, minulla on kynä, voin hankaloittaa elämääsi. Minulla on voima ja valta ja —"

"Niinhän sinä luulet."

Voitte arvata kumpi jäi niskan päälle. Ehkä me vielä joskus teemme sovinnon.

Oikea lokero? (Eli mikä se genre nyt olisi...)

Edellisessä postauksessani mietin sitä, kuinka en oikein osaa sijoittaa Tulenpunaista mihinkään lokeroon. Vähän samankaltaisia mietteitä on ollut Marilla kirjansa kanssa. Että onko se nyt sitten chick littiä vai ei.

Kirjallisia genrejä on tuhat. Viisituhatta, jos vielä aletaan tehdä erilaisten genrejen yhdistelyä. Liika lokeroiminen voi olla vaarallista. Kun puhutaan fantasiakirjasta, se on suoraan lastenkirjallisuutta, eikä ainakaan oikeaa sellaista. (Mistä Magdalena Hai mainiosti kirjoitti. Lukekaa se!) Oikein tiukaksi muotoillulla lokerolla paitsi vedetään aiheesta kiinnostuneita lukijoita kirjan pariin, myös karkotetaan osa pois. Mistä sitä sitten löytäisi sen sopivan suhteen?

Mutta, ei minun pitänyt puhua lokeroinnin vaarallisuudesta, vaan sen vaikeudesta. Koska niin monille teksteille on maivan mahdotonta löytää oikein sopivasti istuvaa genreä, haastankin kaikki tämän lukevat kehittämään omalle kirjalleen / käsikirjoitukselleen / muulle sopivalle tekstille mahdollisimman osuva lokero. Sellainen joka istuu kuin lämmitetty pari villasukkia.

postilokero 347

Viimekeväinen hämärä yhteisproggis oli erään lukijan mielestä retrocyberpunk. Koska minulla ei ole aavistustakaan mitä se tarkoittaa, sanoisin, että teksti on scifi-retro-tyttö-agenttiseikkailu. Nyt ymmärrätte miksi sillä on värikoodin sijaan nimityksenä "hämärä". Jos yllä olevan kuvan lokeroista pitäisi valita, niin sanoisin, että tuo räikeän turkoosinsininen.

Kovasti päävaivaa aiheuttanut Tulenpunainen on taas tietenkin tökätty tuohon punaiseen laatikkoon, vasemmalla olevaan. Jos sen laittaisi sanoiksi, niin laatikon kylkeen pitäisi liimata lappu: "fantasian nahkoihin puettua henkilövetoista viihdekirjallisuutta, jossa ei yritetä pelastaa kansakuntia".

Entäs sitten Vaaleanpunainen? Nuo niin rakkaat 44K sanaa, joita olen laajasti nimittänyt "ei nyt ihan tyylipuhdasta chick littiä". Valitaan sille tuo pinkki loota. Koska oikeastaan Vaaleanpunainen ei ole kovinkaan hennon vauvanvaaleanpunainen, vaan sähäkämpi. Fuksia. Tuumin joskus, että tää nyt olisi varmaan se New Adult. Tuo tippuu aika mainiosti kohdalleen. Mutta ehkä mä kuitenkin laitan genreksi "chick littin ja nuorten aikuisten kirjallisuuden välissä tasapainotteleva".

- - -

Jos tarvitsette apua liikuttamaan mielikuvitusta, niin suosittelen vaikkapa inspiroitumaan seuraavista vähintäänkin kummallisista lokeroista:

Literary nonsense. "The effect of nonsense is often caused by an excess of meaning, rather than a lack of it. "

Picaresque novel. "A popular sub-genre of prose fiction which is usually satirical and depicts, in realistic and often humorous detail, the adventures of a roguish hero of low social class who lives by his wits in a corrupt society."

Varsity novel. "A varsity novel is a novel whose main action is set in and around the campus of a university and focuses on students rather than faculty."

Historical whodunnit. "A sub-genre of historical fiction which bears elements of the classical mystery novel, in which the central plot involves a crime (almost always a murder) and the setting has some historical significance. One of the big areas of debate within the community of fans is what makes a given setting historical."

Sword and Planet. "A subgenre of science fantasy that features rousing adventure stories set on other planets, and usually featuring Earthmen as protagonists. The name derives from the heroes of the genre engaging their adversaries in hand to hand combat primarily with simple melee weapons such as swords, even in a setting that often has advanced technology."

Workplace tell-all. "(Chick lit) Focus is more on the career trials and tribulations or disastrous workplace instead of a romance."

Tämän perusteella voisi olettaa, että jos sille ei ole genreä, sitä ei ole olemassa.

- - -
Kuva: anankkml / FreeDigitalPhotos.net

Laskuri 2012

Vuoden lopussa on tapana tehdä listauksia ja kaikenlaisia yhteenvetoja. Olenpa kuten muutkin ja listaan. Tekstejä, sanoja. Joskus tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi, joten on ihan kiva muistuttaa itseään siitä, ettei se ole aivan totta. Ei Nanowrimoa minulle, mutta sen sijaan yllättävän kivasti kaikkea muuta. Vaikeaa tosin on välillä sanoa, mikä on kirjoitettu tämän vuoden puolella, mikä palasina joskus aiemmin. Mutta kokeillaan.

Novelleja:
Reilut 50K sanaa. 13 kappaletta. Osa niistä ei koskaan tule päätymään armaiden lukijoideni silmiin, osa on päätynyt jo. Ensijulkaisut, jotka toivottavasti eivät jää viimeisiksi.

Värikoodattuja kässäreitä:
Vaaleanpunaista ehkä 20K sanaa tän vuoden puolella. Tämän kohdalla muuten mietin sitä, miten nurinkurisesti teen joskus asioita: yleensä kirjoittajat väittävät joutuvansa karsimaan ensiversiosta. Kun höpöttävät liikaa. Minulla nykyinen versio Vaaleanpunaisesta on 9000 sanaa pidempi kuin ensimmäinen. Raukka on saanut tähän mennessä muutaman geneerisen ja yhden rohkaisevan hylsyn. Kai sitä vain "kannattaa jatkaa lajityypin kanssa".

Tulenpunaista noin 50K sanaa, joista osa päällekkäin edellä mainitun novellisuman kanssa. Minulla ei ole aavistustakaan mihin lokeroon sijoittaisin tämän tekeleen. Se etenee solmusta solmuun, kohtaus kerrallaan, pysähtyy keskustelemaan. Jos jonkin tekstin kohdalla olen tasaisin väliajoin epäröinyt, niin tämän. Onko se nyt ihan vääränlainen? (Jaa, että mihin verrattuna?) Saako sitä kutsua fantasiaksi, vaikka maailmanrakennuksesta ei ole tietoakaan? Olisiko sittenkin pitänyt pysyä selkeästi yksioikoisemman kanakirjallisuuden parissa? Mmmiksi oi miksi edes työnsin nenäni siihen sekaan?

Hämärää yhteisproggista, neuvottelua ja inspiraatio-oluita viime keväänä:
Minun osaltani noin 8000 sanaa.

Raapaleita:
14 kappaletta. Huonommatkin osaavat laskea sanamäärän.

Runotorstaiosallistumisia:
Kuusi. Toukokuun jälkeen on ollut kuollutta sillä saralla.

Taitettuja:
Yksi kirja, kaksi kantta ja yksi nettijulkaisu.

Muuta:
Paljon aivan turhaa valitusta, jonniin verran valitusta ihan asiasta. Verkostoitumista ja huimasti uusia kavereita ja tuttavia. Paljon oivia ideoita. Kaksi sanaa, joiden lausujaa kiitän vielä varmaan vuosien päästäkin.
Muoks: tässä voisi mainita myös sotkeutumisen Osuuskummaan, vaikken perustajajäsen ollutkaan.

Fete du port Nice

Milloin minä kirjoitan? Illalla, lähinnä iltaisin. Joskus viikonloppuisin. Junassa, olen oppinut kirjoittamaan 20 minuutin pätkissä. Tiedän, milloin pitää jättää lause kesken, palata takaisin maan pinnalle ja sulkea kone. Tiedän, että sopivan asennon löytää, kun avaa keskimmäisen käsinojan. Muutoin käsivarret asettuvat hankalasti. Ruokatunnilla, vähän salaa. Luennoilla, joskus luennoillakin, tunnustan.

En tiedä onko tuo paljon vai vähän. Pitäisi varmaan lopettaa miettimästä moista. Se kateus, se riittämättömyyden tunne. Sen takia on välillä kiva olla omassa kuplassaan. Öisessä kuplassa meduusojen kanssa. Siellä missä kirjoittaminen on vain ja yksinkertaisesti kivaa, jossa unohtaa autuaasti sen, mitä muut mahdollisesti saattavat tehdä.

On vain minä. Ja liuta sanoja sopivissa kohdissa.
Ei tämä huono vuosi ole ollut.

Sari Luhtanen - Kaikkea kaunista

Luin pitkästä aikaa tuoreehkoa suomalaista chick littiä. Käytin hyväkseni Elisa kirjan joulutarjouksen, ja ongin käsiini sähköisen version Sari Luhtasen Kaikkea kaunista -kirjasta. Ihan ongelmitta ei tämänkään DRM-suojatun opuksen lukeminen sujunut, saatoin opettaa miehelle pari uutta suomalaista kirosanaa. Mutta siitä enemmän lopussa, ensin puhutaan kirjasta.

Annan elämä on kaunista, ja sen täytyy olla. Poikaystävä Aki on kuin lasillinen viileää vettä, Armanin puku istuu kuin mies olisi kaadettu siihen. Isän uusi naapuri Harri puolestaan tuo mieleen pannuun palaneen kahvin ja kantaa c-kasetteja pursuavaa muuttolaatikkoa, jossa lukee Tyynyliinoja. Isä on muutenkin tyylisärö Annan maailmassa, kunnon naturistina Ensio aloittaa kehonkaraisun varhaiskeväästä.

Nyt onni saa täyttymyksensä: Cara-lehti, kauneusalan raamattu, asettaa Annan kauneushoitolan Nereidin ehdolle Vuoden hoitolaksi! Mutta kauan uneksittu turvekylpyhuone ei toteudukaan ranskalaisen hienostuneesti, eikä elämä taivu Annan muottiin.

Sari Luhtanen - Kaikkea Kaunista
Sari Luhtanen - Kaikkea kaunista
Tammi, 2012

Kuvio on kaikessa kepeydessään ja "coming-of-consciousness"-tarinana hyvin perinteisen chicklitmäinen. Tai oikeastaan tunnelmaltaan jollakin tapaa "Anni Polva meets chick lit". Mitä suomalaisessa viihdekirjallisuudessa ei aivan voi välttää, eikä tarvitsekaan. Ja kansi on muuten aika kiva. Valokuvakannet ovat helposti muovisia, mutta tämä saa hyvälle tuulelle.

Kääntäjänä ja Maisa & Kaarina -sarjakuvan toisena tekijänä paremmin tunnettu Luhtanen kirjoittaa hyvää suomea ja soljuvasti etenevää tarinaa, joka on kuin puraisu makeaa omenaa keskellä talvea. Kesäistä ja helposti nieltävää. Mukana on toimivaa huumoria, toimintaa riittää ja kohtaukset on rakennettu taiten. Siinä kaikessa on jotain kovin... visuaalista, sarjakuvamaista. Silti kirja jätti minut vähän kylmäksi. En tiedä oliko syy yksioikoisessa etenemisessä, siinä että paikoitellen loikitaan eteenpäin huimaa vauhtia, vai siinä, että alkupuolisko kirjasta on vallan ennalta-arvattava. Onneksi se lopulta saa ilmaa siipiensä alle, loppupuoliskon luki hymyillen, niin huimia kuin kuviot olivatkin. Tai ehkä juuri siksi. Olisin vain suonut, että loikka olisi otettu pikkuisen aiemmin.

Kevyenä ja helppolukuisena viihdekirjanahan tämä on omiaan, sellaisena jota luetaan auringossa laiturilla, eikä edes yritetä löytää syvempiä tarkoituksia.

Laitoimme Carasta tulleet tarrat ja kyltit edustaville paikoille. Rakensin Lumin kanssa uuden ja näyttävän ikkunasomistuksen. Viikonloppuna tein erilaisia sotasuunnitelmia ja laskelmia. Vyötä pitäisi kiristää, mutta olihan Helena Rubinsteinkin vielä miljardöörinä ottanut eväät mukaan töihin. Ei ylellisyyksiä muutamaan kuukauteen.

– Eikö kenkiäkään? Seikku kysyi, kun kuuli säästäväisyysjulistukseni.

– Ei etenkään kenkiä, minä vastasin, ja ystäväni huokasi myötätuntoisena.

Ehkä oli hyväkin, että Aki oli vielä poissa, ja sain keskittyä täysin hankkeeseen. Valveunet oli nyt siirretty syrjään ja oli toiminnan aika.

Eikä vain Nereidin, vaan myös isän suhteen. Olin mukavuudenhalussani ollut liian leväperäinen, ja vapaan viikonlopun aikana olin ehtinyt potea omantunnontuskia, kun olin jättänyt isän omiin hoteisiinsa. Vai podinko tuskia siitä, etten tuntenut tuskia?

Kaikkea kaunista ovat lukeneet blogistaniassa myös ainakin Vauhko ja Kirjakirppu.

- - - - -

Niin, ja sitten siihen DRM-kopiosuojausihanuuteen. Purkaus on jatkoa *tähän*.
Puolitoista tuntia. Puolitoista tuntia tappelua tietokokeen Windows-puolen kanssa. Rekisterin siivoamista käsin. Paljon googlausta. Lopulta vanhempi version Adoben ADE:sta, siitä ohjelmistosta, joka on Mariaa mukaillen helvetin seitsemäs piiri. Ja pakollinen, jumalavita pakollinen, jos aikoo ostaa DRM-suojattuja kirjoja Elisalta tai muistakaan kaupoista.

Sitten vasta sain ohjelmiston toimimaan ja Ihan Rahalla ostetun kirjan koneelleni. (Tähän hymiö, joka nostaa tympääntyneenä toista kulmakarvaansa.)

Taistelijan tien tässä vaiheessa iski kohta "hmmm vol. 2".

Koska minulla ei ihan vielä ole e-kirjanlukijaa, opus pitää lukea tietokoneelta. Mutta en minä halunnut jumiutua pöydän ääreen tuon ison koneenmölkäreen eteen, enkä varsinkaan käynnistää Windowsia joka kerta kun haluaisin päästä kirjaani käsiksi.

Kun se oli kerran ostettu, niin halusin lukea sitä sohvalla, siltä laitteelta, joka on nytkin sylissäni, joka kulkee aina laukussani, ymmärtää luentoja, junaa ja kahviloita... mutta puhuu vain Linuxia. Eli ei siis halua sisälleen Adoben H7P* -ohjelmistoa, eikä siten ymmärrä kopiosuojauksia.

Näpäkkänä tyttönä siirryin lainsuojattomaksi, naksaisin kopiosuojauksen irti ja siirsin tiedoston sinne minne halusinkin. Moiseen lainsuojattomuuteen meni kaiken googlauksen ja ohjeiden lukemisen kanssa noin viisi minuuttia, seuraavalla kerralla osapuilleen viisi sekuntia. Ohessa ihmettelin suu auki, jotta "mikäs tän idea nyt oikein olikaan, jos tää on näin helppo ottaa poies?"

Ihmiskunnalla on kuitenkin vielä toivoa. Sekä Elisa kirja, että kai muutamat muutkin kauppiaat, myyvät myös "vesileimattua" kirjallisuutta, ilman kopiosuojauksia. Osuuskummalla on ollut ihan perustamisesta lähtien periaatteena myydä kirjojen sähköiset versiot ilman DRM:aa. Ehkä muutkin kustantajat tekevät vähitellen samanlaisia päätöksiä. Maksavan kuluttajan hyppyyttäminen ja ärsyttäminen ei voi olla hyvä markkinointikeino.

[* H7P = Helvetin 7. piiri. ADE on saanut uuden lyhenteen. Kiitos.]

Kide -novellihaaste / osa 1

Kide -novellihaasteen ideana on lukea ja arvioida novelleja. Tartutaan siis työhön. Lyhyenlaisesti ehkä, mutta muutamia sanoja kuitenkin.

1. Teppo Paulasto: Sukkula Veenukseen (Särö n°20 - elokuu 2012)

On Asko, portsari. On Marke, tarjoilija. On kulmakapakka, jonka omistaja koettaa pitää pystyssä mitä omituisimmin tempauksin. Tissikaraokea, sunnuntai-iltapäivän visailuja, lihapullansyönti- ja oluenjuontikisoja...
Siinä se novelli pähkinänkuoressa.

Paulaston kieli on kekseliästä, nokkelaa ja kuvailevaa. Paikoitellen jopa ontuu omassa nokkeluudessaan. Mutta lyhyt novelli oli nopeasti luettu, ja enpä muista aikoihin hihittäneeni ääneen millekään tekstille. Tälle hihitin.

Makupala: "Aamu tuli siihen väliin ihan liian äkkiä. En tiedä, kumpi säikähti enemmän, kun siitä tiiviistä kylkimakuusta herättiin. Aurinko tähtäsi silmiin, pienet värikkäät pallot tanssivat ilmassa leijuvien pölyhiukkasten kanssa."

- - -

2. Minna Canth: Lehtori Hellmanin vaimo (Project Gutenbergissa)

Löysin linkin tähän jonkun muun Kide-osallistujan blogista. En nyt ollenkaan muista että kenen. Joudun häpeäkseni tunnustamaan, etten ole tainnut koskaan lukea Canthia. En varmaan edes koulussa. En tosin muista, mitä olisimme ylipäätään lukeneet koulussa. Paitsi ehkä Me kolme ja jengi. Taidan sekoittaa kaikkeen siihen, mitä luin muutenkin.

Sitten takaisin novelliin. Canth yllätti tämän epäkultturellin lukijan ilmaisun ja näkökulmien moderniudella, sekä etenkin silkalla kyvyllä pistää terävästi ihmisten epäkohtiin. Vaikka loppu olikin ehkä, noh, jollakin tapaa kovin odotettavissa, niin kyllähän tämän luki. Ei ole riemukas novelli, mutta tutustumisen arvoinen vielä nykypäivänäkin, ehkä ollut sitä jopa enemmän aikanaan.


2/25

Saara Henriksson - Linnunpaino

Vielä ehtii no(u)kkia linnunpainoisen kirjan kirjakaupasta joulupakettiin. Luulisi uppoavan moneen lukijaan. Niin aikuisiin, kuin myös nuorempiin (teini-ikäisiin tyttöihin). Minulle tämä oli yksi vuoden parhaita lukukokemuksia. Eikä nyt jätetä sivuun myöskään sitä, että ulkoasultaan tämä on yksi vuoden kauneimpia kirjoja. Punainen aurinko, joka sisäsivuilla laskee vähitellen.

Lilja on nuori ammattitanssija, takana balettikoulua niin Pietarissa kuin Tukholmassakin. Sivusuun mennyt mahdollisuus Oopperan balettiin. Tanssiryhmä harjoittelee Bulevardin teatterissa, arkeen kuuluu väsymystä, kipua, savukkeita ja liian vähän rahaa. Miisa hakkaa kämmensyrjällä kivikovia harteitani ja hymisee, värisemme ja ynisemme yhdessä koko porukka. Se vielä puuttuisi, että viettäisin vapaa-aikaani näiden ihmisten kanssa.
Ryhmä valmistelee omaa versiotaan vanhasta sadusta, Siniparrasta, ja Liljalle luvataan päärooli. Hän kuitenkin loukkaa jalkansa ja sairauslomalla törmää Tommiin, lintumieheen. Vaalea tukka ja laihat hartiat kyyryssä. Lilja päättää päästä sisälle Tommin elämään, ottaa selvää salaisuuksista, päättää rakastua.

Ja kaiken rinnalla kulkee Siniparran ja Judithin rakkaustarina... tai oikeammin Liljan versio siitä.

Saara Henriksson - Linnunpaino
Saara Henriksson - Linnunpaino
Kansi: Elina Salonen
Into, 2012

Tarina ei ole monimutkainen. Se on oikeastaan nähty ja kerrottu jo satoja kertoja. Linnunpaino onkin katsaus pakkomielteisiin ja omaan epävarmuuteen. Ei tarvitse osata tanssia, epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteet ovat tuttuja kaikille, niin raivostuttava kuin Lilja satunnaisesti peräänantamattomuudessaan onkin. Kuten takakannessa lukee: Miksi nuori vaimo yhä kysyy, vaikka jo tietää, mitä viimeisen oven takana on?

Parasta on kuitenkin kieli. Sanatasoa myöten hiottu kaunis preesenskerronta, joka tulee iholle. Helsinki, joka oli sivuhenkilönä jo Saaran esikoisteoksessa Moby Dollissa, on nyt vielä voimakkaammin läsnä. Linnunpaino on myöskin oiva esimerkki varsin vapaan pilkuttamisen toimimisesta kaunokirjallisessa tekstissä. Mikään ei katkaise rytmiä, kieli liikkuu musiikin mukana, näyttämöllä ja raitiovaunuissa.

Seison paikoillani ja ajattelen kehoni painoa ja yritän luottaa siihen, minä en tarvitse mustasukkaisuutta, en epäilyjä, sillä ihmiskeho painaa niitä enemmän, se on kontrollin ja vihan, väkivallan ja mustasukkaisuuden mutta myös kaipuun, himon, nautinnon tapahtumapaikka, tanssin tapahtumapaikka.

Jouluni ovat olleet kovin saarahenrikssoneja. Pidin Moby Dollista, mutta Linnunpainosta pidin enemmän.

Kirjan ovat lukeneet myös Maria ja Noora. Ja käy toki katsomassa myös Saaran itsensä blogia.

Hmm. Pitäisikö loppuun laittaa vielä pikkuisen sitä, mitä kirjassa soi?