Kirjoituskutsu - Ursula 2013

Ursula jatkaa ilmestymistään vuonna 2013. Etsimme Ursulaan viihdyttäviä spefitarinoita, joista ei romantiikkaa puutu. Jännitystä tai huumoria ei myöskään tarvitse kavahtaa. Ursulaan saa mielellään kirjoittaa nimimerkillä!

Seuraavan Ursulan tekstien dead line on 1.4.2013. Juhannuksena ilmestyvän numeron teemana on chick lit, joten erityisesti nuorten kaupunkilaisten aikuisten (ihmissuhde)seikkailuja kaivataan. Ursula 1/2013 ilmestyy sähköisessä muodossa.

Ei voittoa, ei palkkioita. Tekstit (enimmäispituus 5000 sanaa) toimitetaan sähköpostin liitteenä toimittajille saara.henriksson[a]gmail.com ja taru.luojola[a]osuuskumma.fi.

Onnea kirjoittamiseen!

Edelliset numerot luettavissa osoitteessa http://osuuskumma.fi/julkaisut/ursula/

happyshopping

(Ja jos vielä jäi epäselväksi, mitä chick lit mahtaa olla, niin vilkaise vaikkapa tekstejäni Kirjallisuutta kanasille tai Pink check-list.)

Muokkaus: Joku, saatoin ehkä vahingossa onnistua poistamaan viimeisimmän kommenttisi, sormi oli ajatusta nopeampi ja se roikkui jostain syystä roskapostifiltterissä...

Kirjoituskone

Katsoimme Sherlock-leffan. Sen kakkosen. Se oli yllättävän hupaisa pätkä, jos malttoi sivuuttaa kaikki räjäyttelyt. Paikoitellen nokkelaa sanailua ja visuaalisesti mietitty kokonaisuus. Sitä oli kuvattu Strasbourgissa. Tiedän, että sulkivat koko katedraalin edustan päiväksi. Tulos? Suunnilleen kymmenen sekuntia avauskohtausta. Sissus, jo ovat vaivautuneet moisen takia.

Loppupuolella Watson kirjoittaa, kirjoituskoneella.

Jäin miettimään, jotta kyllä me nykykirjoittajat vain olemme muutamissa asioissa kovin hellittyjä. Tietokone mahdollistaa tekstin käsittelemisen ihan loppumattomiin.

Tietysti sitä voisi pitää kirouksenakin, mutta kyllä minä vain mieluummin korjaan ja editoin vaikka sana kerrallaan, vaihdan lauseiden paikkaa, muutan ja jos sitten päätänkin että poistettu sana saa lopulta olla, painan ctrl+z. Olen siirtänyt kokonaisia lukuja paikasta toiseen, korjaillut niiden alkuja ja loppuja saadakseni tarinan taas ehjäksi. Vaikea olisi kuvitella tekevänsä tätä paperilla. Kirjoittavan ihan kaiken uusiksi kun pitää korjata jotain. Eikä sitten voi kuin ihailla niitä, jotka vaivautuivat moiseen silkan kynän kanssa.

Vaikka olisihan siinä saattanut olla enemmän hohtoa. Kuinka paljon hienompaa olisikaan olla kärsivä kirjailija mustatahroja ja känsiä käsissään, kuin kärsivä kirjailija selkä-hartiavaivojen kanssa.

Kuva: tinahellberg.se / green interiors

Jos liuskoissa mitataan, Tulenpunainen on nyt aika tarkalleen saman mittainen kuin Vaaleanpunainen kokonaisuudessaan. Vielä ainakin kolmasosa kirjoittamatta. Toisinaan iskee väsymys, solmujen kohdalla. Nyt on solmu.

Sellainen solmu, johon pitäisi varmaan kokeilla saksia ja mustekynää.

Mutta satunnaisesti ymmärrän kirjoittajia, jotka sanovat tarinoidensa rönsyävän.

Kirjoitussyntilista

Sanovat, että noin niin kuin teoriassa olisi olemassa oikea tapa kirjoittaa. Tai ainakin suosituksia. "Tee näin niin tulee parempi." Mutta kai jokaisella kirjoittajalla on maneerinsa ja syntinsä. Minulla ainakin.

En osaa pilkkusääntöjä. Saatoin osapuilleen osata silloin joskus kymmenen vuotta sitten kun kirjoitin ylioppilaaksi. Nykyään ne tuntuvat loogillisessa epäloogillisuudessaan olevan suunnilleen yhtä selkeitä kuin astrofysiikka. Luotan siihen, että Joku Muu osaa, ja jos tarjolla ei ole Jotakuta Muuta, pilkutan vähän sinne päin. Eli enimmäkseen metsään. Metsät ovat hyviä paikkoja pilkuillekin.

Harrastan lauseenvastikkeita. En ehkä enää niin paljoa kuin joskus aiemmin, mutta silti. Perisyntini on virkkeen lopussa olevan yksittäisen lauseenvastikkeen erottaminen pilkulla, tietoisesti. Väittävät sen olevan anglismi. Minä vain rytmitän tekstiä itsepäisen väärin, sillä itsehän olen oikeassa. Se on minun vauvani! Ette te muut osaa sitä kasvattaa!

Kierrätän samoja ilmauksia tekstistä toiseen. Joskus ihan sanasta sanaan. Tai jos olen mielestäni keksinyt jotain täydellisen nerokasta joka saa auringonkin häpeämään kalpeuttaan, mutta joka ei sovi käsillä olevaan tekstiin, tungen sen takuuvarmasti jonnekin muualle. Ja sitten vielä seuraavaankin.

Aloitan virkkeitä ja-sanalla.

Puukaupunki

Rakastan kliseitä. Ihan parasta on kun saa napsia jotain mahdollisimman kornia olemassa olevaa ja kirjoittaa hirveän kehnoa niiltä pohjin. Ne tekstit tosin eivät juuri yleisöä saa. Niin ilkeä en ole, että ihmisiä niillä kiusaisin. Jostain itselleni täysin käsittämättömästä syystä pidän arkkityypeistä. Ilkeistä äitipuolista. Leipomontuoksusta Pariisissa.

Rakastan myös intertekstuaalisia ja pop-kulttuuriviittauksia. Helposti kuvittelisi, että muka tiedän paljonkin pop-kulttuurista. Pah. En kuitenkaan tunnista niitä muiden teksteissä. Pahinta on, että saatan tunkea sekaan jonkin "sisäpiirinvitsin", jonka ymmärtää mahdollisesti tasan yksi ihminen itseni lisäksi.

Olen laiska. Jos ulkosavolaisuuteni on syönyt tarvittavan sanan muististani, keksin sen. Jos en heti löydä sopivaa kielikuvaa, kehitän vielä kummallisemman. Sitten se on siinä. Istuu kuin olisi liimattu keskelle olohuoneen lattiamattoa ja toljottaa minua suurilla silmillään: "Tiedätkö, että olen hirveän ruma ja koomisuudessani kaikkea muuta kuin hauska ja toimiva?"
"Tiedän, kultaseni. Silti olet nyt paikallasi, enkä ole varma luovunko sinusta editointivaiheessakaan."

Useimmat minä-kertojani kuulostavat ihan samalta. Ruojat. Ja niillä on selkeästi parempi itseironiakyky kuin minulla itselläni. Siltikin olen joskus miettinyt, kuulostavatko minä-kertojani samalta kuin minä itse puhuessani. Jos niin on, onko kyseessä syy- vai seuraussuhde? Puhun nykyisellään kovin vähän suomea, noin niin kuin spontaanina keskusteluna (yksin höpöttämistä ei lasketa), joten en oikein pääse selvittämään epäilyjäni.

Loogillinen.
Romantillinen.
Koomillinen.
Traagillinen.
*huoh*

Ursula 2/12

Tänään on Pyhän Lucian päivä. Olen vastarannanlammas ja otin selvää Pyhän Ursulan tarinasta. Sain selville, että Neitsytsaarten alkuperäinen nimi oli Santa Ursula y las Once Mil Vírgenes. Kyllä. Yksitoistatuhatta neitsyttä.

Voin kuitenkin luvata, että joulukuun Ursula -lehdestä ei juuri neitsyitä löydy. Lihallisuutta ja romantiikkaa senkin edestä, ehkä jopa jotain hieman jouluista. Kahdeksankymmentä mainiota sivua spekulatiivisen fiktion laajoissa kehyksissä. Käy lataamassa oma Ursulasi Osuuskumman nettisivuilta.

Osuuskumma : Ursula 2/12 - kansikuva Bruniewska | Dreamstime.com
Osuuskumma : Ursula 2/12
kansikuva Bruniewska | Dreamstime.com

Firman pikkujoulut Lapissa osoittautuvatkin mainettaan taianomaisemmaksi tapahtumaksi, elävien ja kuolleiden joulunvietto sukutilalla sujuu aavistuksen verran kireissä tunnelmissa, ritari ja tämän ratsu saavat enemmänkin kuin kuningattaren lupaaman palkkion, laulajalöytö menettää elämänsä rakkauden ja torpan nuori yksinäinen emäntä kohtaa omansa. Jälkihehkua loihditaan raapaleilla.

Allekirjoittanut ulkosavolainenkin on mukana erittäin salaisella salanimellä. Anagrammikoneen tekemällä. (Jos ette kerro kenellekään, niin se on se, joka kirjoittaa liekistä.)

Sisällys:

Elisabeth Saranti: Tunturituttavuus
Impi Kure: Toivottu vieras
Sad Max: Prinsessa Diodi
Monique N.: Musiikkia, meren vaahtoa
Carrie Alamo: Liekki
Karoliina Kaajärvi: Raapaleita

Toimitus: Saara Henriksson ja Taru Luojola
Taitto: Maria Carole

Maija Haavisto - Makuuhaavoja

Sain Makuuhaavoja arvostelukappaleena, pdf-muodossa. Olen vieläkin pikkuisen skeptinen tietokoneelta lukukykyni suhteen, mutta onneksi tajusin, että myös puhelin osaa peedeeäffää. Makuuhaavoja taittui oivasti junamatkoille.

"Aiemmin Kai opiskeli kielitiedettä, matkusteli ja haaveili stand up -koomikon urasta, mutta neurologinen sairaus vei hänet vuoteenomaksi. Sen jälkeen kaikki on pysähtynyt paikalleen. Tyttöystävä Helinä, kunnianhimoinen nyrkkeilijä ja kokki, kyllästyi lopulta ja otti hatkat.

Veljestään huolta pitävä Katri on hänkin tyytymätön elämäänsä. Työ naistenlehdessä turhauttaa ja maidenvälinen kaukosuhde koettelee hermoja, eikä vuosia jatkunut tilanne tunnu etenevän mihinkään. Murhetta aiheuttaa myös saattohoidossa oleva äiti, joka tosin on jo niin monesti ylittänyt lääkäreiden elinaikaennusteet, että ehkä hän ei sittenkään kuole.

Kai kärsii sairautensa takia myös pahasta hyperakusiasta eli kuuloyliherkkyydestä. Tämä ja kenties vilkas mielikuvituskin saavat hänet kuvittelemaan melkoiset elämäntarinat naapureilleen. Vaan mikä on todellisuus?"

Maija Haavisto - Makuuhaavoja
Maija Haavisto - Makuuhaavoja
Muruja -kustannus 2012
Kansi: Stephen Caissie

Makuuhaavoja on yllättävän monitasoinen kirja, joka avautuu vasta vähitellen, Kain silmien, tai ennemminkin korvien kautta. Kuunteleminen on suunnilleen ainoa asia, johon Kai pystyy. Ja siihenkin vain, jos äänet eivät ole liian kovia. Makuuhaavoja on kertomus sairaudesta, muttei sairauskertomus.

Eniten minua ilahdutti kirjan tietynlainen arkisuus. Kai kuvaa elämäänsä, niin nykyistä kuin mennyttä, suurentelematta tai vähättelemättä. Henkilökavalkadi on kirjava, mutta yhä vielä arkinen, ja ehkä juuri sen takia samaistuttava. Juuri sellaisia ystäviä tai naapureita kuin meillä itse kullakin saattaisi olla. Tai on. (Taidan käydä kysymässä onko se melu yläkerrassamme tanssimatto.) Kai suhtautuu lähimmäisiinsä, jos ei rakkaudella, niin ainakin myötätunnolla. Kaikkiin, paitsi itseensä. Sen takia ehkä Kai itse jäikin kirjan etäisimmäksi hahmoksi, siksi, johon minun oli vaikein suhtautua. En tiedä, johtuiko se kertojuudesta, vai siitä, että Haavisto johdattaa lukijan arvailemaan, onko kyse oikeasta vai luulosairaudesta. Lukija haluaa samalla sekä sääliä, että ravistella Kaita, eikä tiedä kumpi olisi oikea reaktio. Vaiko kumpikaan.

Reetta istuu siihen huonompaan tuoliin. Tuoli päästää vaimean räsähdyksen, mutta pysyy ehjänä. Reetta ei näytä kiinnittävän ääneen mitään huomiota.
— Jääkaappisi taitaa olla liian lämpimälle säädetty, Reetta sanoo.
— Hyvin mahdollista. Pitää jossain vaiheessa muistaa lisätä siihen tehoa.
— Miksi et voi nyt? Reetta kysyy. Hän on juonut mehusta jo suurimman osan.
Tero huokaisee ja säätää jääkaappia kylmemmälle. Viimeksi hänen kaikki ruokansa porkkanoista alkaen jäätyivät, toivottavasti niin ei käy tällä kertaa.

Ilahduttavia ovat myös pienet arkiset huomiot, jotka tehdään kielellä, jossa mikään ei tökkää silmään. Runollisuutta teoksesta ei juuri löydy, mutta lukeminen on helppoa, vaivatonta. Jopa varttitunnin pätkissä junassa.

Makuuhaavoja on kirja, jossa ei anneta valmiita vastauksia, eikä yksiselitteisesti onnellisia loppuja. Mutta ainakin se jää mieleen.

Vastarannanlammas ja muita omapäisiä ilmestyksiä

Kaiken kirjoituskiroamisen jälkeen tekee välillä ihan hyvää katsoa tekstiään itsepäisen positiivisten silmälasien läpi.

Lukea kirjoittamaansa läpi, ja todeta, että "Ha! Tuohan oli oikeastaan aika mainio kohta, kirjoitan mä joskus hyvinkin." Tulenpunaisen kanssa on käynyt satunnaisesti näin. Kaikessa siinä puolipakolla väännetyssä on hyvääkin. Alan oikeasti uskoa kalmanlinjojen ja pakon voimaan. Vaikkei tämän tekstin kanssa olekaan kuin korkeintaan sisäistä pakkoa ja sitäkin hyvin väljästi.

Vaaleanpunainenkin yllätti minut. Käytin aikaani korjatakseni sitä tautologiaa. Kuitenkinkinkinkin...
Sitten oli pakko todeta toisaalla jotta:
"Mä luulin osaavani Vaaleanpunaisen ulkoa. Silti siellä on kohta jota en muista kirjoittaneeni. Jos se en ollut minä, niin kukas sitten?"

"Se oli sun muusasi. Niillä on tapana tehdä luovaa työtä, mutta sitten unohtavat kertoa meille asiasta."

Niinpä tietenkin, muusa. Noin yleensä minulla on ollut vaikeuksia samaistua kirjoittajiin, jotka sanovat, että hahmot ohjaavat heidän kirjoittamistaan ja he vain kirjoittavat ylös mitä heille näytetään ja kerrotaan. Joudun tunnustamaan, että kyllä se yleensä olen ihan minä itte, joka pyörittelen asioita, pakotan sanat ja tapahtumat ulos. Kuvittelen. Sissus, kuvittelen ja ihan keksimällä keksin, että "mitäs sitten". Toisinaan se on helpompaa, toisinaan vaikeampaa, mutta kyllä siitä enimmäkseen on kaikenlainen automaattikirjoittaminen kaukana.

Jos henkilöilläni saattaakin olla osansa omasta tahdosta, niin pitkälti minä olen sen sinne kynänkärjellä tökkinyt. Miksi ja miten? Se onkin sitten eri asia. Siinä saattaa olla muusalla sormensa pelissä.

* * *

Näin toissayönä painajaista uusimmasta Ursulasta (joka muuten ilmestyy torstaina, toim.huom.). Siinä Ursula ilmestyi nettiversion lisäksi painettuna, ja kirjapaino oli tehnyt ihan mitä sattuu. Anfangit olivat pielessä, oikoluku vähintäänkin persoonallista, seassa oli yliviivattuja sanoja. Koko tekele yleissävyiltään musta ja punainen.

Hrr. Piti herätessään ihan muistuttaa itseään, että oikeasti joulukuun Ursula on nätti kuin lammas pienenä.

(Antakaa anteeksi paha tapani tunkea lampaita jokaiseen mahdolliseen eläinsanontaan. Lempisanontani niistäkin lienee vastarannanlammas. Tätä kirjoittaessa jouduin ihan miettimään, että mikä eläin se oikeasti olikaan. Siika? Vastarannansiika? Eikun kiiski! Hmm, tai miksei vastarannanlohi... Voisinkin haastaa armaat lukijani kertomaan, mikä olisi sopiva eläin vastarannalle?)

Okei, ehkä on aika lopettaa, kun jutut menevät eläinkuntaan ja askel on vielä kevyt. On ollut huonompiakin viikonloppuja elämässä. Tämän päivän biisiksi voisi siis kaivaa vaikka seuraavan, tavallisesta kasarirockista vähän sivuteille eksyvän. Salaiset suosikkinsa kullakin.