Pitääkö esikoiskirjailijan olla nuori, kaunis ja verkostoitunut?

Joskus muutama viikko takaperin törmäsin vuodelta 2008 olevaan pro graduun (pdf), jossa puhuttiin esikoiskirjailijan markkinoinnista. Minttu Reunamäki oli käynyt läpi artikkeleja ja tutkimuksia esikoiskirjailijoiden markkinointistrategioista ja tarkastellut lähempää Riikka Pulkkista (joka julkaisi esikoisensa v. 2006). Tässä yhteydessä tarkoitan esikoiskirjailijan markkinointistrategialla sitä, kuinka ja minkälaisilla resursseilla kustantamo kirjailijaa markkinoi. Heti gradunsa alkupuolella Reunamäki sanookin, että: "Kai Halttusen (1995, 55) mukaan pienkustantajat keskittyvät kirjaan, sen tekemiseen ja julkaisemiseen, kun taas suuret kustantamot tekevät kirjailijoita."

Yllätys? Ei?

Gradussa tutkitaan mm. sitä, mikä toimii ja minkälaisella julkisuussyklillä, mutta myöhemmin sivutaan myös erästä sellaista piirrettä esikoisteoksen julkaisussa, jota olen jo pitkään mietiskellyt. Mikä on kirjoittajakurssien, kirjoituskilpailujen ja verkostoitumisen merkitys siinä, että saa esikoisteoksensa julkaistua? Kuinka suuri osa viime vuosien esikoiskirjailijoista on sellaisia, jotka ovat saaneet kirjansa läpi ilman, että nimi oli jostain yhteydestä kustantajalle tuttu?

Handwriting

Tätä pohdintaa en missään tapauksessa tarkoita minkäänlaisena henkilökohtaisena hyökkäyksenä yhtäkään tätä mahdollisesti lukevaa esikoiskirjailijaa kohtaan. Kunhan olen pähkäillyt, onko silloin selkeästi altavastaajan asemassa, jos ei ole mahdollisuutta osallistua pitkän tähtäimen kirjoittajakursseille? Kyllä minäkin lähtisin epäröimättä jos fyysinen ruumihini Suomessa sijaitsisi.

Olisihan noita tilaisuuksia. Orivettä ja Nuoren Voiman Liittoa. Aivan varmasti olisi huimaa etua siitä, että tekstintekelettä työstettäisiin pitkäjänteisesti ja kunnon ohjauksen kanssa. Kyllä se lopputuloksessa näkyisi. Mutta en minä opportunistina todellakaan sylkisi myöskään mahdollisuudelle olla oman itseni lisäksi nimi, joka ehkä soittaisi jonkin kustannustoimittajan kelloja.

Pulkkinen on kuitenkin esikoisteoksensa kirjoitusaikana kuulunut Nuoren Voiman Liiton kirjoittajapiiriin, mitä kautta hän on tutustunut kirjallisena mentorinaan mainitsemaansa kirjailija Joel Haahtelaan ja Mikko Aarneen, josta myöhemmin tuli hänen kustannustoimittajansa Gummeruksella. [- - -]

Kustantajan kannalta kirjoituskilpailut tarjoavat mainion tavan
saada yhteyden uusiin kirjoittajiin. (Aarne 2008)

Kytkökset kirjallisuusinstituution eri toimijoiden välillä ovat ilmeisen selviä, mutta kritiikkiä kytköksiä kohtaan ei juuri kuule. Kirjallisten piirien pienuus estää nimettömänkin kritiikin. Voisiko tästä uskaltautua vetämään johtopäätöksen, että osaltaan syy siihen, että vain pieni määrä hyvää kirjallisuutta saa julkisuutta johtuu siitä, että kaikki ovat Riikka Pulkkista lainaten ”tuttusia” keskenään. Pulkkinen itse käyttää sanaa kertoessaan, kuinka sai kustannussopimuksen: ”Puhelin soi. Näytöstä näin, että se oli kustannustoimittaja Mikko Aarne, sillä olimme hänen kanssaan tuttusia.” Pulkkinen oli lähettänyt esikoiskäsikirjoituksensa viidelle eri kustantajalle ja kustannussopimuksen tarjosi hänen tuttavapiiriinsä kuuluva Aarne. ”En ollut yllättynyt. En tiedä miksi”. (Similä 2006, 16.)

Ei ihme, että yksi Tuomisen (1998, 83) esikoiskirjailijatutkimuksen vastaajista suhtautuu julkisuuteen kyynisesti.

Hänen tulee hankkiutua julkkikseksi jo ennen kirjansa julkaisua, itse mainostaa itseään, olla nuori ja kaunis, tuntea tärkeitä ihmisiä apurahojen jakajista, kustantajilta ja kirja-arvostelijoista.

Itse asiassa on ihme, että vain tämä yksi vastaaja näkee kirjallisuuspiirien sisäänpäin lämpiävän pienuuden. Varmaankin moni muu kirjailija on sen myös huomannut, mutta kuten jo mainitsin, niin kirjallisten piirien pienuuden vuoksi on kirjailijan oman tulevaisuuden kannalta edullisinta jättää joitain asioita sanomatta.

Noh, nythän tuosta pienuudesta on puhuttu. Kirjoitettu ihan kovia kansia myöten. Taas yhden kirjablogin Mika myöntääkin hiljattain ilmestyneelle Haluatko todella kirjailijaksi? -teokselle "uuden kirja-alan tiedonjulkistamispalkinnon Pienet perunat".

Handwriting

Häivähtääkö tästä kaikesta kateutta? Ehkä ihan vähän, juuri niiden fyysisten verkostoitumis- ja kouluttautumismahdollisuuksien rajallisuuden takia. Ittepähän läksin. Jos en muuta ole oppinut, niin tiedän kuinka kirjoitetaan Välimeri. Tiedän, että blogihoohailemisen sijaan pitäisi vain kirjoittaa ja kirjoittaa vähän lisää. Löytää energiaa saada nuo keskeneräiset kokoon ja uskoa siihen, että jonain päivänä teen jotain niin hyvää, että se tarttuu kustantajan haaviin, vaikkei minulla olisikaan yhdenkään kustannustoimittajan puhelinnumeroa* tai mahdollisuutta vihjaista oriveteen tai kriittiseen korkeakouluun. Ja onneksi aina on internet. Ja Pariisi.

*Paitsi että onhan minulla, muttei taida olla tarpeeksi kummaa saagaa pöytälaatikossa. Mistä päästään taas takaisin kohtaan "painu kirjoittamaan kulkematta lähtöruudun kautta".

Bref, j'suis allée à Saint So (ja pohdintaa kirjailijan paikasta netissä)

Totesin taannoin, että tiedän ranskalaisesta nykykirjallisuuskentästä... en mitään. Joten kun torstaina tarjoutui tilaisuus, päätin paikata ammottavaa aukkoa ainakin pienellä laastarilla. Ihan meidän lähellämme (lähellä = parikymmentä minuuttia maleskelua jalkakäytävällä lojuvien vaahteranlehtien keskellä) on kulttuuri-ja-kaikkea-muuta -keskus, Gare Saint Sauveur. Nimensä mukaisesti vanha asema. Sinne oli torstai-iltana viritetty Café bal littéraire, eräänlainen kirjallinen konsertti-iltama.

Paikalla oli kymmenkunta kirjailijaa, muutama haastattelija ja useampi kamera, sillä koko homma lähetettiin Libfly:n nettiteeveessä.

Hengasin hetken olut kädessä baarin vieressä, katselin ympärilleni ja tajusin, että tiesin paikalla olevista tasan yhden nimen ja senkin haileasti. Sitten siirryin lähemmäs haastatteluja ja hörähtelin hetken kahdelle nuorelle miehelle. Julian ja Pierre kertoivat tarinan siitä, kuinka olivat istuneet terassilla ja katselleet ohikulkijoita. Olivat sitten päättäneet antaa jokaiselle etunimen ja nimen mukaisen luonteen. Huomiot siirtyivät pian terassilta blogiin ja sitten erään kustantajan bongaamana blogista koviin kansiin. Siinä vaiheessa kirjoittamaan oli tullut mukaan kolmaskin kaveri, jo ensiteoksensa julkaissut Johann.

Kuva on surkea, mutta ääni sentään kuuluu.

Syntyi La liste, joka varsinaisesti ilmestyy vasta marraskuussa, mutta näköjään pääsin edelläkävijäksi. Voisi sanoa, että kyseessä on jonkinlainen anti-nimiopas. Jos tämän antaa lahjaksi vauvaa odottaville vanhemmille, voi epäillä, että listalla olevia nimiä ei ainakaan valita...

Martin - Trümmel - Gosselin : La liste
P. Martin, J. Trümmel, J. Gosselin; La liste
Editions 10-18

Ensimmäinen blogin pohjalta kirjoitettu kirjahan tämä ei ole. Mutta onpa silti oiva muistutus siitä, että sosiaalisella medialla on tänä päivänä yllättävänkin suuri merkitys kirjailijan ja kirjailijuudesta haaveilevan elämässä. Vaikka teos kuinka julkaistaisiin paperilla, internetin suuntaan ei kannata sylkeä, viidakkorumpu on siirtynyt linjoille. Paikallisen kirjallisuuskeskuksen / -lehden Eulalien viime toukokuun numerossa puhuttiin asiasta pidemmältikin, ja Pierre Martin toteaa asiasta seuraavasti:

Cela n’aurait jamais été possible sans le net. Je crois assez peu au potentiel de repérage d’un manuscrit. Internet a créé une sorte de reconnaissance du « like », sans attendre celle d’un éditeur. Par la force des choses, nous sommes devenus des auteurs, mais on ne se considère pas comme des écrivains. Nous sommes des écrivants...

(Hyvin vapaa suomennos: "Se ei olisi koskaan ollut mahdollista ilman internetiä. En juurikaan usko käsikirjoituksen mahdollisuuksiin tulla huomatuksi. Internetin myötä on syntynyt eräänlainen «tykkäämisen» tunnustaminen ilman, että pitää odottaa tunnustusta kustantajalta. Sen avulla saatoimme julkaista, mutta emme oikeastaan ajattele itseämme kirjailijoina vaan kirjoittajina...")

Oli samassa artikkelissa toki ristikkäisiäkin mielipiteitä:

« Je hais les commentaires », résume Fanny Chiarello. « Je les trouve inutiles et nombrilistes. Chacun estime qu’il mérite de donner son avis. Il devient impossible de lire une vraie critique. Le web 2.0, c’est la médiocratie. » La jeune femme traduit aussi une certaine peur d’un rapport frontal au lecteur. « C’est rageant d’être incomprise. »
Ce que confirme Carole Fives. « On ne s’attend pas aux réactions violentes. Certains lecteurs confondent l’auteur et le narrateur. On a envie de leur dire : attention, c’est de la fiction. »

("Vihaan kommentteja", tiivistää Fanny Chiarello, "mielestäni ne ovat hyödyttömiä ja itsekeskeisiä. Kukin ajattelee oikeudekseen kertoa mielipiteensä. Vähitellen on mahdotonta lukea oikeaa kritiikkiä. Web 2.0 tarkoittaa keskinkertaisuutta." Chiarellon kommentti kertoo myös jonkinasteisesta pelosta kohdata lukija kasvokkain. "On raivostuttavaa olla väärinymmärretty."
Carole Fives on samaa mieltä: "Sitä ei odota saavansa päällekäyviä reaktioita. Muutamat lukijat sekoittavat kirjailijan kertojaan. Heille haluaisi sanoa: huomioikaa sen olevan fiktiota.")

Onko verkko siis kirous vai lahja kirjoittajalle, vai vähän molempia? Itse ainakin tiukasti sosiaaliseen mediaan sekoittuneena koen sen lähinnä huimaksi mahdollisuudeksi, vaikka lieveilmiöt tiedostankin.

Lupa kirjoittaa silkkoa

Voidaan miettiä mitä tapahtuu, kun ulkosavolainen raapustelija saa tarpeekseen kässäreistään. Sillä tavalla tarpeeksi, että niiden ajatteleminenkin on kuin vaahtokarkkiyliannostus. Kaikki on päässä valmiina, kuviot mietittyinä, hahmot hengittävät ja lyövät välillä päähän jollakin epämiellyttävällä esineellä. Esim. miekalla.

Silloin ulkosavolainen kirjoittaa lisää. Ei tosin kässäreitään. Ne haudataan kauas pois mielestä, virtuaalisen pöytälaatikon uumeniin.

Kässäreiden sijaan olen siis tässä parin viikon aikana kirjoittanut 16 000 sanaa hirvittävän huonoa teiniromantiikkaa. Vielä ihan selkeästi huonompaa kuin tämä. Kaivoin esiin kaikki mahdolliset kaavanovellikliseet ja tungin ne sekaan. Kehitin muutaman ohuehkon henkilön ja juonen, jossa ei ole arvoituksellisuutta kuin siteeksi. Jaarittelin. Käytin lauseenvastikkeita. Kirjoitin mukaan jopa lampaita, ihan vain koska halusin. Säästän viattomat lukijani tarkemmalta kuvaukselta.

Tyhjensin pääni täysin.

Suosittelen.

korutelineet

Noh, kyllä joku sen luki ja sanoi: "Tämähän mainiota. Teiniromantiikassa on aina ihan liian vähän väkivaltaa." Otin sen kohteliaisuutena.

Sitten jo polttelikin päästä tekemään muuta. Päätin ottaa pari vapaapäivää kirjoittamisesta, jolloin sähköpostiini tupsahti toimituskommentoitu novelli. Sitä olen nyt tässä hionut sanatasoa myöten. Ottanut melko monta pois. Muistuttanut itseäni jännitteen puutteesta ja hajanaisesta kerronnasta. Tulostin sivut ja vieläpä niin pienenä, että jouduin suorastaan tihraamaan. Yliviivasin lauseita junassa ja välillä kyllästyin ja eksyin facebookiin, josta silmiini osui linkki tähän Kumman rakas -arvioon.

Sitten hymyilinkin loppumatkan. Ei tee enää ollenkaan niin pahaa muokata.

Lukijan kannet

Emilie kirjoitti blogissaan taannoin kirjojen kansikuvista, tarkemmin ottaen kuvista, joita uudelleenkäytetään useammissa eri kirjoissa. Jos kustantaja nappaa kuvan kuvapankista, niin tällaista saattaa tapahtua. J.S. Meresmaa oli jopa taannoin löytänyt tytön, joka esiintyy Mifongin perinnön kansilehdellä. Siinä on tyttöä kuvattu moniin kansiin.

Googlasin uteliaisuuttani vähän lisää, ja oikein hupaisia kokoelmiahan noita löytyi. Joskus on jopa melkolailla käytetty mielikuvitusta kuvan muokkaamiseksi kirjan tarpeita vastaavaksi. The Reusable Cover Art -sivulla on melkoinen kokoelma:

Copycovers

Valokuvakannet taitavat nykyään olla miltei aina kuvapankeista hankittuja. Usein pikkuisen hengettömiä, imho. Eivät välttämättä missään tapauksessa rumia, mutta silti pohjalta kuultaa se, ettei kuvaa ole otettu kyseistä kirjaa ajatellen.

On miltei ikävää, etten osaa piirtää ollenkaan. Olisi hauska tehdä kirjankansia. Minun taitoni rajoittuvat melko yksikertaiseen kuvankäsittelyohjelmien käyttöön, mutta jotakin täytyy aina olla pohjalla. Olenhan tuota jo yhden kannen askarrellut, Rallikaupungin kukkuloihin. Kirjoittaja otti suuren taiteellisen panokseni vastaan. Jyväskylän kuva on omista arkistoista ja pariskunta creative commons -lisensioitu. Olen minä tuolle jonniin kerran hörähdellyt.

Rallikaupungin kukkulat - Aulis Hård

Mutten kuitenkaan ole hörähdellyt niin paljoa, kuin tälle lomalla kotikotoa löydetylle kirjankannelle. Minulla ei ole pienintä muistikuvaa milloin ja miksi se on tehty. Edes käsialasta ei voi päätellä, kirjoitan aivan yhtä hyvin (tai huonosti) nykyäänkin. Siinä on jopa kirjanmerkkinä toimiva häntä. Jollain tapaa aika hellyttävä. Sisällä Anni Polvaa kuusikymmenluvulta. Nostalgiatrippi.

Lukijan kannet keskikokoiselle romaanille

Palvelutapahtuma

"Kai te tulitte jalan?"

Nyökkäsin kummastuneena ja valutin kukkarostani kasan pieniä kolikoita tiskille. Myyjä tökki niitä sormellaan kuin kuollutta eläintä.

"Siinä on tasaraha", sanoin, "kiitos ja näkemiin."

"Hyvää päivänjatkoa", myyjä vastasi ja mulkaisi minua.

Yritin riuhtoa patonkia hänen kädestään, mutta ote oli tarpeettoman tiukka. Hän purskahti synkkään, pahantahtoiseen nauruun.

"Anteeksi", hän sanoi kun viimein oli saanut naurun tukahdutettua. "Muistelin vain miten työmatkalla ajoin jonkun päälle."

Hymyilin hermostuneesti ja kiskoin patonkia lujemmin. Viimein fallossymbolinen vehnäleipä antoi periksi. Sain kolmasosan.

Myyjä katsoi minua vakaasti, kuin olisi tiennyt mistä kohtaa tien yleensä ylitin. "Ja jouduin vielä peruuttamaan, kun ei tajunnut kuolla kerralla."

- - - - -

Baguette sellers

Tämä on oikeastaan yhteisraapale. Syntyi eräänä yönä ircissä aamukolmelta. Se on hyvä kellonaika. Silloin tapahtuu kaikkea kummallista.

[Kuva: Garry Knight, CC by-sa 2.0]

Puolueen hyväksymä mainos

Lokaconissa Jyväskylässä sitä kuulemma saa, URS:n pöydästä. Ilmeisesti myös Helsingin kirjamessuilta (muoks: joo, kerrotaan että scifi-seurojen myyntipöydältä, paikka 118 Louhi-lavan vieressä).
Kirjaa, jonka oikovedos kiersi sitkeästi Rovaniemen kautta. Mahdollista toki on myös, että julkistamistilaisuuteen saapuvat löytävätkin itsensä Rallikaupungin sijaan Neuvostoliitosta. Tai Pohjois-Koreasta.

Kaikki on mahdollista. Ja nyt me emme valehtele.

URS - Me emme valehtele
Me emme valehtele, kansikuva: Antti Vanhatalo


Me emme valehtele ja muita Puolueen hyväksymiä novelleja

vie uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion (URS) yhteiskunnallisiin aiheisiin, aatetta julistamatta tai politiikkaa puhumatta mutta takuuvarmasti viihdyttäen! Kirjan tarinat johdattavat lukijan Neuvostoliittoon ja Pohjois-Koreaan, synkkään lähitulevaisuuteen ja vuoden 1918 tapahtumiin. Luvassa on suomalaisia supersankareita ja pikkukaupunkien laidoilla kohoavia painajaismaisia tehdaskomplekseja, enkeleitä ja yritysjohtajia, työelämän kummallisuuksia ja laitosbyrokratian kiemuroita. Mukana Atorox-voittajat Mari Saario ja Susi Vaasjoki, sekä laaja kattaus tuttuja ja uusia URS-kirjoittajia.

Sisällys:

  • Maria Carole: Kansantauti (raapale)
  • Mari Saario: Punaorvokkien laulu
  • Niko Aslak Peltonen: Ei mitään muuta kuin sanat
  • Shimo Suntila: Radiotyttö (raapale)
  • Antti Pohjamies: Väärä maailma
  • Mixu Lauronen: Me emme valehtele
  • Tarja Sipiläinen: Työmyyrä (raapale)
  • Seppo Kallio: Valkoisten hiirten talo
  • Susi Vaasjoki: Valtakunnassa kaikki hyvin
  • Shimo Suntila: Steelen ruukki (raapale)
  • Jussi Katajala: Marsin aave
  • Markus Harju: Markkinarako
  • Maria Carole: Johtokunnan kokouksessa (raapale)
  • Tuomas Saloranta: Vuosia enkelit varoittelivat
  • Juha Salmi: Muuri
  • Tarja Sipiläinen: Kirjakahvila (raapale)
  • Toimittajat: Tuomas Saloranta ja Markus Koskimies
  • Kansikuva: Antti Vanhatalo
  • Kannen taitto: Maria Carole
  • Julkaisija Jyväskylän Science Fiction Seura 42.