La vérité sur kirjastolaitos

Luin joskus taannoin tämän jutun, jonka mukaan Ranskassa on 2500 kirjakauppaa ja kirjojen myynti on kasvussa. Kun tietää, että Ranskaa pidetään perinteisesti kulttuurimaana, luvut eivät ole sinänsä suuria yllätyksiä.

Vaikka ns. kouluttamaton rahvas onkin osin puolittain lukutaidotonta, kirjoja mainostetaan silti suurilla julisteilla, niiden hinnat ovat suurien painosmäärien ansiosta halvempia kuin Suomessa ja ylipäätään kirjallisuudesta puhutaan paljon.

panneau livra gare

Usein kirjat tulee ostettua. Syitä on monia: toisaalta, vaikka sujuvasti ranskaa luenkin, luen kuitenkin mieluummin suomeksi tai englanniksi. Toinen syy on se, että kirjastolaitos on näin suurkaupungeissakin vielä suomalaisen näkökulmasta aika vaatimaton.

Muistan se hämmennykseni, kun Nizzan aikoina vierailin ensimmäisen kerran kaupungin pääkirjastossa. Seisoin siinä keskellä, katselin ympärilleni ja mietin: "ihan tosissanneko te kutsutte tätä seudun suurimmaksi kirjastoksi?".

Tämän viikon hämmennys osui tälle päivää. Kuulin aamulla radiosta pienen jutun kirjasta, joka kiinnostaisi. Joël Dickerin La vérité sur l'affaire Harry Quebert on kirja jossa selvitetään rikosta ja kirjoitetaan kirjaa.

Teos on tämän vuotisen Goncourt -palkinnon ("Ranskan Finlandia -palkinto") ehdokaslistalla ja on hiljattain saanut nuorille kirjailijoille jaetun Prix de la Vocation -palkinnon.

Kaikki tämä sai minut kiinnostumaan kirjasta. Mutta arvatkaa onko Lillen kirjastoissa yhtäkään kappaletta? Ei ensimmäistäkään. Nyt sitten pähkäillään, että käynkö yhdessä niistä 2500 kirjakaupasta, vai odotanko kiltisti, että kirjasto joskus mahdollisesti sen kokoelmiinsa hankkii...

Anton Tšehov - Vaimoni ja muita novelleja

En ole erityisen kultturelli kirjallisuudentuntija. Suurin osa klassikoista on lukematta ja "kaikkien tuntemat" kirjailijatkin tuttuja vain nimeltä.

Mutta epäkultturellisuudessanikin on häpeällinen tahra: pidän kovin Tšehovista. Olen vuosien varrella lukenut oikeastaan kaikki käsiini osuneet novellit ja eräältä suomenlomalta käsiin tarttunut Vaimoni ja muita novelleja olikin iloinen yllätys siinä mielessä, että tässä vielä kaikki olivat minulle tuntemattomia tarinoita.

Vaimoni ja muita novelleja

Vaimoni ja muita novelleja, Otava 2010
kansi: Camilla Pentti

Satunnaisena yksityiskohtana kerrottakoon muuten, että Tšehovin kirjoissani on joku kirous. Niille tapahtuu... jotain. Yhden lainasin jollekulle joka piti sen, enkä enää tiedä kenelle. Yksi vain mystisesti katosi. Kyselin varmaan kahdesti olisiko anoppi lainannut, mutta ei kuulemma. Se vain katosi maailmasta. Yksi kastui. On tosin lukukelpoinen, mutta kovin ruttuinen.

    Jakov ei ollut milloinkaan hyvällä päällä, koska hän joutui alinomaa kärsimään kauheita tappioita. Esimerkiksi sunnuntaisin ja pyhäpäivinä oli synti tehdä työtä, maanantai oli raskas päivä ja sillä tavoin vuodessa kertyi lähes kaksisataa päivää, joina joutui tahtomattaan istumaan kädet ristissä. Ja mitä tappiota se tiesikään! Jos joku vietti kaupungissa häitä ilman musiikkia tai Šahkes ei kutsunut Jakovia, oli sekin tappiota. Poliisitarkastaja sairasti kaksi vuotta ja Jakov odotti kärsimättömänä milloin hän kuolee, mutta tarkastaja matkusti kuvernementin kaupunkiin hoitoon ja otti ja kuoli siellä. Siinä oli taas ainakin kymmenen ruplan tappio, sillä arkusta olisi pitänyt tehdä kallis, silkkikankaalla verhottu. Ajatuksen tappioista kiusasivat Jakovia varsinkin öisin; hän pani viereensä sängylle viulun ja kun kaikenlaiset jonninjoutavat asiat tunkivat päähän, hän kosketteli kieliä ja viulu soinnahti pimeässä ja Jakovin tuli parempi olo.
      (Rotschildin viulu)

Vaimoni ja muita novelleja on aavistuksen verran valoisampi kuin monet muut Tšehovin novelleista tehdyt kokoelmat. Ehkä se on tarkoituskin. Usein huumori on mustempaa ja kohtalot synkempiä. Parasta teksteissä on kuitenkin se iva, toisinaan suorastaan osoitteleva iva, jolla Tšehov katselee ympäristöään, yhteiskuntaa ja etenkin kanssaeläjiään. Kaikki ovat puutteellisia, toisinaan puutteellisuudessaan miltei yksiulotteisia.

Muistan, että nuorempana minulla oli vaikeuksia orientoitua tekstin venäläisyyteen. Henkilöiden lukuisiin kutsumanimiin, elämään ja tapoihin jotka olivat niin kaukana omastani. Nykyään Tšehovin novellit tuntuvat suorastaan selkeiltä oppailta 1800-luvun elämään itärajan tuolla puolen. Ja se kieli ja rytmi... olisi oikeastaan aika huisia pystyä lukemaan venäjäksi, jotta tietäisi, onko ilmaisu samanlaista alkukielelläkin.

Ehkä seuraavaksi uskaltaisin tarttua Tšehovin näytelmiin... tai venäläisissä klassikoissa pysyäkseni siihen Sota ja rauhaan, joka on keräyspaperilaatikosta pelastettuna hengannut hyllyssä jo vuosikausia.

...viime yönä minä esimerkiksi lohdutin itseäni sillä, että koko ajan ajattelin: voi, miten oikeassa Tolstoi onkaan, niin säälimättömän oikeassa! Ja se helpotti oloani. Itseasiassa hän on suuri kirjailija, veikkoseni! Sano mitä haluat.
    Samoilenko, joka ei ollut milloinkaan lukenut Tolstoita ja joka oli joka päivä hankkeissa ryhtyä lukemaan häntä, joutui hämilleen ja sanoi:
    – Niin, kaikki kirjailijat kirjoittavat mielikuvituksesta, mutta hän kirjoittaa suoraan luonnosta.
      (Kaksintaistelu)

Milloin on tauon paikka?

Entäpä ellei prinsessaa koskaan ollutkaan?

Jossain vaiheessa kesää tajusin, että kaikki mahdolliset kirjoitusblogit ja -sivustot ahdistavat suunnattomasti. Halusin tietää, mitä tapahtuu, mutta samalla ne saivat minut hyvin tietoiseksi siitä, mitä teen tai en tee, mitä teen väärin tai oikein tai jotenkin muuten. Ja kaikki muut ovat kuitenkin taitavampia tai jotain.

Suoraan sanoen päällimmäinen ajatus oli "vittujako mä edes yritän, kun tuloksena on kuitenkin jotain korkeintaan keskinkertaista?" Jotain sen oloista taisi olla jo ilmassa tässä.

Entäpä, entäpä turhaa on kaikki minkä teet?

Päätin pitää tauon kaikesta. Ottaa askeleen kauemmas viikoksi tai kahdeksi. Kirjoitin paljon, ainakin itselleni paljon, välttelin keskustelua kirjoittamisesta. Viikko venyi kuukaudeksi, sitten kahdeksi. Toisinaan vilkaisin jotain blogia tai keskustelua ja päädyin uudestaan uiskentelemaan itsesäälissäni. Lopulta päätin vältellä jopa Paperiarkkia ja pysyin kaukana bloggaajien leirinuotiosta. Ei olisi kiinnostavuudestaan huolimatta sopinut yliherkille hermoilleni.

En tiedä. Aika turhaltahan tuo enimmäkseen tuntuu. Olen odotellut, että olo menisi ohi, mutta ei ainakaan vielä ole heilahdellut juuri mihinkään. Puolittainen nettilakko siis jatkuu. Noh, sain edes tehtyä päivitystä tämän ja sen toisenkin blogin ulkoasuun. Jotain hyötyä.

Itsekin laulan vaikka en usko sanaakaan.

Erinäisenpunaista pohdintaa

Tiedättekö...

Satua ilma kipunoi, satua hohkaa maa.

Tiedätkö sen fiiliksen, kun olisi vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa, ideoita, ajatuksia ja ihan selkeitä kuvia mielessä. Sanoja ja yhteensopivia lauseita. Liikkeitä tuoksuja ja värejä. Mutta ei vain saa itseään keskittymään niin pitkäksi aikaa, että kirjoittaisi ne.

Joskus sanovat, että ei tiedä mitä kirjoittaisi. Iskee kirjoitusblokki. Minulla on taas ihan päinvastainen ongelma. Olisi liikaakin kirjoitettavaa ja tehtävää, joten olen vain ihan umpikohmettunut sen kaiken edessä.

Näetkö vuoren lasisen, näetkö prinsessan?

Tulenpunaisessa on 33K sanaa. Viisi tai kuusi lukua jäljellä raakaversion valmistumiseen. Se etenee kappale kappaleelta, hitaasti mutta varmasti. Näyttää kulkiessaan minulle kieltä: hähää, tämän luvun kuvittelit olevan helppo, mutta ei, tästä tulikin jähmeä ja tylsä. Tuon taas kuvittelit kuittaantuvan viidelläsadalla sanalla. Mutta hah, jumiuduitkin jaarittelemaan kankaanvärjäystekniikoista. Ewwwww.

Vaaleanpunainen sai osakseen toimivaa kritiikkiä syyskuun romaanileirillä. Laitoin mietteet muistiin, alleviivasin monella värillä, kirjoitin lukujaon uusiksi. 21:sta luvusta seitsemän jää suunnilleen ennalleen. Muut kärsivät osin suurtakin uudelleenkirjoitusta. Lopun kirjoitin jo uusiksi, olisiko neljäs vai viides versio. Mutta muu, milloin mä sen teen?
Onneksi ei ole kalmanlinjoja.

Kalmanlinja sen sijaan on gradulle. Tai miksi sitä suomeksi kutsuisikaan. Ensi kesänä pitäisi olla kirjoitettu. Onko minulla aihetta? Ei? Noh, ei siinä mitään, ei ole aiheita vielä muillakaan. Se varmaan tehdään kuusipäiväisten työ-/kouluviikkojen ohessa. Varmaan? Siis tehdään. Ei voi muutakaan. Että arvatkaa osallistunko NaNoWriMoon? Joo en.

Entäpä ellet löydäkään sieltä prinsessaa?

Uusimmassa Portissa sivusivat Kumman rakasta: "Pahanilmanlintu olisi hyötynyt tiivistämisestä. Nyt kiinnostava päähenkilö jää hajanaisen kerronnan varjoon."
Ehkä mä seuraavan kerran yritän pitää jännitteen tiukemmin kasassa.

URS - Huomenna ne tulevat

Nyt on kohdattu. Sieniä ja mystisiä olentoja, kuolema, anteeksiantaja ja tappaja-auto. Lohdullista ja synkeää.

Tuomas Salorannan toimittama Huomenna ne tulevat ja muita eriskummallisia kohtaamisia jatkaa URS:n juonivetoisten novelliantologioiden sarjaa. Siinä missä Pimeyden reunalla oli välillä suoranaista ilottelua, tässä pysytään aavistuksen verran vakavammalla tasolla. Siirrytään vahvasta tunnetilasta toiseen.

Huomenna ne tulevat

Huomenna ne tulevat, kansi: Kristin Sorknes Hundstad

Minun mielestäni tässä kokoelmassa vahvinta oli alkupuolisko. En osaa nimetä suosikeikseni muodostuneita novelleja, mutta Shimo Suntilan Liha -raapale ja J.S. Meresmaan novelli Laulaisin surusi mereen muodostivat mukaansatempaavan alun. J.S:n novellin luin ensin harppoen ja sitten tökkäsin viimeiseen kappaleeseen ja palasin takaisin alkuun lukeakseni uudelleen. Kaunista kieltä, kovin kaunista.

Toisaalta myös Christine Thorelin Stefanus viekoitteli ihan omanlaisena kokemuksenaan. En ollut lukemisen jälkeen aivan varma, tulkitsinko sen niin kuin Christine ajatteli sen tulkittavaksi, mutta sen takia se jäikin mieleen.

Koska en vieläkään osaa / viitsi / jaksa analysoida tekstejä sen kummemmin, jakelen näin syyskuun kunniaksi kuusi viinirypälettä. Pulleita ja punaisia sellaisia.
* Markus Harjulle parhaasta henkilögalleriasta.
* Jussi Katajalalle raapaleesta joka sai kahvini maistumaan kummalliselta.
* Alpo Leppäselle perinnesatujen oivallisesta uusiokäytöstä.
* Antti Pohjamiehelle siitä, että jopa minä tunnistin, missä tyylilliset esikuvat lojuvat.
* Ja Markus Koskimiehelle ihan vain siksi, jotta ottaisivat hänet Ritari Ässän makaaberimman uusintaversion käsikirjoittajien joukkoon.

- - -

Muut(kin) saavat tulla nauttimaan viinirypäleitä kanssani. Näitä riittää. Kaksi kiloa nytkin jääkaapin päällä. Väristä ja lajikkeesta otetaan ehdotuksia vastaan.

- - -

Jotain

Nonnih, nyt on vietetty kymmenen päivää Suomessa. Enimmäkseen kauniissa syyskelissä. Kotiin rahdataan kirjoja ja vielä vähän lisää kirjoja.

Viime viikonloppuna käänsin aivoni Vaaleanpunaiselle. Vietin pari yötä keskellä metsää romaanintuunausleirillä ja sain siis jopa palautetta tekeleestäni. Oivallista palautetta. Nyt on hyvä jatkaa sen työstämistä. Tai noh, oikeammin sanottuna nyt on hyvä yrittää päättää, mitä oikein kirjoittaisin. Kaik on ihan kesken ja tekeillä ja pitäisi päästä ryömimään solmukohtien yli.

Aamubrunssin jäljiltä veressä on liikaa kofeiinia, intterwebs kertoo että yliopiston opintorekisterissä on virhe arvosanoissani, matkaa on jäljellä vielä tuntikausia. Ehkä vain unohdan ja kirjoitan... jotain.