Viimeisten aikojen hyviä

Huhtikuu on kirjoitus- ja kirjallisuushommien osalta aika täyteen ahdettu. Siksipä juuri käytän hyvää työskentelyaikaa esimerkiksi prokrastinoiden ja kaiken hyödyllisen sijaan kirjoittaen 4,5 liuskaa e-kirjoista. Prioriteetit kannattaa tuntea, vai miten se menikään.

En ole edes saanut kirjoitettua blogiin sitä, mitä varsinaisesti aioin. Kaksi arvostelukappaletta odottaa arvostelua. Karkaavatkohan ne kohta?

Joka tapauksessa, mainitaan kaksi hyvää asiaa viimeisiltä viikoilta.

Ensimmäinen oli Tulen tyttärien arvio Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Tulen tyttäriä on kova ja kaunis satu naisena olemisesta. Se on myös ainoa pitkiin aikoihin lukemani fantasiakirja, ja yllätti todella myönteisesti. En yleensä viehäty monimutkaisesti rakennelluista mielikuvitusmaailmoista, vaan pidän enemmän jonkinlaista reaalitodellisuutta - vaikka löyhästikin - taustanaan käyttävistä romaaneista, mutta Carolen luomassa maailmassa on helppo elää. Se ei sisällä naiiviuksia tai nolon teennäisiä intohimokuvauksia eikä ole liian kimurantti sukuselvityksineen ja maagisuuksineen, mitkä seikat usein liitän mielessäni fantasiaviihteeseen. Turhaan, huomasin.

Carolen teksti on täynnä pieniä yllätyksiä ja viisauksia, joista osa menee ohi vauhdikkaasti etenevää tarinaa ahmiessa. Huolella rakennettua ja viimeisteltyä tekstiä on mukava lukea, ja viihdekirjaksi se sisältää sen, mitä pitääkin: rakkauksia ja petoksia, huumoria ja jännitystä, tilanteita ja niiden päätöksiä. Mieleen tuli Kaari Utrio, jonka viihdekirjojen maailma perustuu tiukasti todellisuuteen, mutta on nykylukijalle yhtä tuntematon ja kaukainen kuin Nelvikan kylä. Samaa lempeyttä naisia kohtaan, romanttista perusvärettä ja tekstin vetävyyttä olen Carolen kirjassa näkevinäni.

Eritoten pidin tuosta lainaukseni aloittavasta lauseesta. "Kova ja kaunis satu naisena olemisesta." Pidän siitä, kuinka se luonnehtii kirjaa, enkä väitä vastaan. Kiitokset Arjalle.

- - -

Viikon toinen hyvä asia heiluttaa irtokättä. Ruusunnuppuni, kaikkeni -novelli on kuin onkin Atorox-kisan ehdokaslistalla. Ruumiittomat-antologia loistaa listalla muutenkin. Voimme olettaa, että viime vuonna ilmestyi mainioita aavetarinoita.

Nyt sitten pääsen jännäämään. Alun perin meinasin ehdottautua äänestäjäksi (ihan kuin ei muuten olisi luettavaa), mutta nyt taidan olla jäävi. Onpahan syy jättää äänestäminen väliin hyvällä omatunnolla.

- - -

Ja bonukseksi kolmas hyvä asia. Valo.
Mitään en keväässä niin rakasta kuin valon palaamista.

Ota riski, tutustu e-kirjaan (eli johdatus sähkökirjojen saloihin)

Pysytäänpäs vielä e-kirjateemassa, kun aiheesta on kirjoitettu. Paitsi kolumnimuodossa, johon tein pari päivää sitten vastineen, niin tänään myös Mikko Saaren Kobo Aura -lukulaitteen arviossa, jossa hän puhuu sähkökirjoista laajemminkin.

Aiheen siirtyessä sähkökirjoihin vastaan tulee usein silkkaa epäilystä. En mä kuitenkaan osaa. En mä jaksa opetella. En tykkää lukea ruudulta. Moni näistä epäilyksenaiheista perustuu ihan siihen, ettei tiedetä asiasta mitään. Sellaisia epäilykset yleensä ovat. Asiassa kuin asiassa. Tieto hälventää pelkoa ja epäluuloa.

Kokosin tähän nyt nopean johdatuksen sähkökirjojen saloihin. Mistä oikeastaan on kyse, kun puhutaan sähkökirjasta tai e-kirjasta, ja miten sitä luetaan?

Mitä sähkökirja EI ole?
Sähkökirja ei ole laite, jolla sitä luetaan. Ihan samalla tavalla kuin internet ei ole tietokone. Tietokone on väline, joka mahdollistaa internetissä surffaaminen. Lukija on laite, joka mahdollistaa sähkökirjan lukemisen.

Mikä sähkökirja sitten on?
Sähkökirja on tiedosto. Se voi olla doc- tai PDF-tiedosto tai, nykyään usein, johonkin varsinaiseen sähkökirjamuotoon tehty tiedosto.
Sähkökirjamuotoinen kirja on siis pieni tiedosto, joka sisältää tekstiä (siis sen kirjan varsinaisen sisällön) ja koodinpätkiä. Sähkökirjaa luetaan ohjelmalla, joka kääntää sen ihmisen ymmärrettävään muotoon. Jos tästä tehdään taas analogia internetiin, niin internetsivu on kasa tekstiä, linkkejä kuviin ja koodia; tämän kaiken tietokoneella oleva selain kääntää ihmisen luettavaan muotoon. Itse asiassa, sähkökirjatiedostossa ja internetsivussa on paljon samaa.

Mainitsit aiemmin varsinaiset sähkökirjamuodot, mitä ne sitten ovat?
Sähkökirjamuotoja on kymmeniä, mutta Suomessa vastaan tulee tavallisesti kolme: ePub, Mobi ja Amazonin käyttämä azw. Näistä ePub on yleisin suomalaisessa kirjallisuudessa. Se on ns. avoimen standardin tiedostomuoto, jota lähes kaikki sähkökirjoja lukevat laitteet ja ohjelmat tukevat. Amazonin Kindle-lukulaite on tästä poikkeus: Amazon käyttää omaa suljettua tiedostomuotoaan, joka ei toimi missään muussa laitteessa. Kindle ei myöskään ymmärrä ePub-muotoa. Mobi-muotoiset kirjat siihen sen sijaan kelpaavat. (Tästä lisää myöhemmin.)

Millä vempaimella voin lukea sähkökirjoja?
Mahdollisuuksia on oikeastaan neljä: varsinainen sähkökirjojen lukemiseen tarkoitettu E-ink-lukulaite, älypuhelin, tablettitietokone tai tavallinen tietokone. Jokaisella on suosijansa, mutta vilkaistaan eroja nopeasti.

- Varsinainen sähkökirjan lukulaite (myöh. ihan vain ”lukulaite”) toimii e-ink-tekniikalla. Sen näyttö siis jäljittelee mahdollisimman läheisesti paperilta saatua lukukokemusta. Lukulaitteen näytössä ei ole taustavaloa, eli se, kuten painettu kirjakin, vaatii ulkoisen valonlähteen (aiheeseen pieni tarkennus myöhemmin). Se ei siis rasita silmiä. Jos tarkoitus on ainoastaan lukea kirjoja, niin lukulaite on paras vaihtoehto. Suomesta taitaa saada nykyään käytännössä kahta laitetta... molempia netistä tilaamalla. Ostamista ei ole tehty helpoksi. Kobo-merkkiset laitteet tukevat ePub-muotoa. Kindle sen sijaan ei, eli jos haluaa lukea suomeksi, kirjat on vietävä laitteeseen mutkan kautta.

- Tablettitietokoneet ovat syrjäyttäneet monilla lukulaitteiden käytön. On totta, että jos haluaa hankkia vain yhden vempaimen, jolla voi tehdä paljon, tablettikone lienee lukulaitetta järkevämpi ratkaisu. Tablettitietokoneiden huonona puolena voidaan lukulaitteeseen verrattuna pitää sitä, että se rasittaa enemmän silmiä ja on painavampi käsitellä. PDF-muotoisten kirjojen lukemisessa tablettikone taas on selkeästi joustavampi kuin lukulaite. Samoin kuin silloin, kun kirja sisältää paljon värillisiä kuvia tai vaikka interaktiivista sisältöä.

- Älypuhelin lienee harvalla jatkuvassa käytössä kirjojen lukemisessa. Pieni näyttö ei ole siihen ideaalein mahdollinen ratkaisu. Jos kuitenkin tahtoo tutustua sähkökirjoihin, tai lukea satunnaisesti jotain, puhelimetkin mahdollistavat sen.

- Lopuksi on vielä ihan tavallinen tietokone. Ensimmäiset kokeilunsa sähkökirjojen maailmassa voi tehdä ihan tietokoneella, ja vaikkapa kirjaston sähkökirjalainan avulla. Totta tietenkin on, että harva innostuu lukemaan tiiliskiveä tietokoneen näytöltä ja sen edessä istuen.

Tarvitsenko sähkökirjan lukemiseen jonkin ohjelman?
Tarvitset. Jos kyse on PDF-tiedostosta, niin lähes jokaisella laitteella on suoraan ohjelma joka sitä ymmärtää, eli ei siitä sen enempää. Jos taas käytössäsi on lukulaite, niin siinä ohjelma on sisäänrakennettuna.

Mutta entäs (tabletti)tietokoneet ja puhelimet? Sovelluksia on useita. EPub- ja Mobi-muotoisten kirjojen lukemiseen suosittelen esimerkiksi Calibrea tai FBreaderia. Molemmat ovat yksinkertaisia asentaa ja käyttää. Puhelimesi tai tablettisi appli-varastosta löytyy takuulla muitakin vaihtoehtoja, tai ehkä sellainen on jo laitteelle asennettuna. Niitä kannattaa kokeilla ja valita se, mikä eniten miellyttää.

Yleisluontoisen lukijaohjelmien lisäksi useat sähkökirjojen myyjät tarjoavat omia sovelluksiaan. Esimerkkinä Suomen johtava e-kirjajakelija Elisa Kirja, jonka sovellus sekä hallitsee ostajan henkilökohtaista kirjahyllyä että mahdollistaa ostettujen kirjojen lukemisen. Myös Amazon tarjoaa omaa vastaavaa Kindle-appliaan.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, on pakko mainita Adoben Digital Editions -ohjelma. Se on käytännössä pakollinen, jos hiemankaan enemmän käyttää sähkökirjoja. ADE on ohjelma, joka toimii kirjastonhallintana, lukusovelluksena... ja etenkin DRM:n eli kopiosuojauksen hallitsijana. Suomalaiset kustantajat ovat kopiosuojauksessaan siirtyneet valtaosin vesileimaan, mutta Adoben DRM-suojattuja kirjoja tulee yhä vastaan ulkomaisilla markkinoilla, sekä etenkin kirjaston kanssa asioidessa. Kirjastojen lainaussysteemi nimittäin nojaa täydellisesti Adoben kopiosuojauksiin. Se on keino, jolla kirja ”lainataan” ja ”palautetaan”. Jos siis haluat lainata sähkökirjoja kirjastosta, asenna ADE koneellesi.

Tuossa oli ihan pirusti kaikkia laitteita tai ohjelmia. Miten mä niinku ihan käytännössä toimin?
Aloita valitsemalla laitteesi ja ohjelmasi.
Valitse sitten luettavaksi vaikka jokin Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista, tai etsi Project Gutenbergin sivuilta kiinnostava kirja. Sen jälkeen:

- Jos käytät jotain ulkoista lukuohjelmaa (tabletti)tietokoneella tai puhelimella, lataa valitsemasi .epub-tiedosto ja tallenna se koneelle. Avaa se ohjelmalla. Lue.

- Jos käytät Elisan sovellusta, avaa kirja siinä. Lue.

- Jos käytät ePubia ymmärtävää lukulaitetta, lataa valitsemasi .epub-tiedosto ja tallenna se koneelle. Yhdistä laite usb-kaapelilla koneeseen. Koneen pitäisi tulkita laitetta kuin usb-muistia (kuten muistitikkua). Kopioi .epub-tiedosto lukulaitteen muistiin. Irrota laite, käynnistä se. Lue.

- Jos käytät Kindle-lukulaitetta ja haluat lukea muutakin kuin Amazonin kaupassa olevaa, asia on aavistuksen verran monimutkaisempi. Projekti Gutenbergista ja satunnaisesti muualtakin voi löytää suoraan .mobi-muotoisia kirjoja. Silloin tiedosto vain ladataan koneelle ja toimitaan usb-kaapelin kanssa kuten edellisessä kohdassa. Jos taas haluat lukea ePub-kirjoja, ne täytyy ensin muuttaa .mobi-muotoon. Koska aiheesta on tehty jo toisaalla kattava selitys, linkkaan suoraan siihen. Joka tapauksessa, tarvitset aiemmin mainitsemani Calibre-ohjelman.

Onko se vaikeaa? Opinko mä?
Sähkökirjojen lataaminen ja lukeminen on tasan yhtä vaikeaa kuin Word-tiedoston lukeminen. Kuvitellaan tilanne, jossa saat sähköpostissa tekstitiedoston, sen sellaisen .doc-päätteisen. Lataat sen koneelle, avaat sen ohjelmalla, jonka tiedät sopivaksi ja luet sisällön. Samoin toimitaan sähkökirjojen kanssa.

Oli lukemiseen valitsemasi laite mikä tahansa, niin jos osaat surffata netissä, ladata tiedoston koneelle, liittää laitteen usb-kaapelilla koneeseen ja kopioida tiedoston paikasta toiseen... osaat lukea sähkökirjoja. Ja tämä on jo paljon vaadittu. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani Elisa Kirjan sovelluksen lataamalla pääset suoraan kauppaan ja lukemaan.

Jos päädyit lukemaan tätä bloggausta, ymmärrät hyvin todennäköisesti tarpeeksi tietotekniikasta sähkökirjoja lukeaksesi.

Olen miettinyt terveysasioita. Rasittaako se silmiä? Viekö sähkökirja yöunet?
Olet varmaan jo ehtinyt huomata, että oikein hyvillä kirjoilla on taipumuksena viedä yöunet...
Vaan, vakavasti ottaen, huoli on vain puolitotuus ja riippuu käytetystä laitteesta. Tietokoneelta lukeminen on raskasta. Sen jokainen tietää. Tablettitietokonettakaan ei ole varsinaisesti optimoitu nimenomaan lukemiseen, mutta useat sitä käyttävät sujuvasti silti. Tekniikka kehittyy, ja uusissa tableteissa on jo todella hyviä näyttöjä. Silmille paras vaihtoehto on kuitenkin e-ink-lukulaite.

Entäs ne yöunet? Tietokoneiden, tablettien ja älypuhelinten yöunet vievä vaikutus perustuu siihen, että niiden valo tulee näytön takaa. Siis suoraan silmiin. Siksi tabletilta lukemista ei välttämättä suositella sängyssä. Monet kuitenkin ehdottavat, että illalla lukiessa tabletin värit voisi kääntää negatiiviksi. Vaalea teksti tummalla pohjalla: vähemmän valoa silmiin osumassa.

Lukulaite taas vaatii ulkoisen valonlähteen, lukulampun siinä missä painettu kirjakin. Tähän kuitenkin lisähuomautus: uudemmissa lukulaitteissa on käytännössä aina sisäänrakennettu lukuvalo. En käytä termiä ”taustavalo”, sillä se nimenomaan ei ole taustavalo. Se ei tule ruudun takaa, vaan on rivi miniminikokoisia lamppuja ruudun ylä- ja alareunassa. Se luo valon tekstin päälle, ei sen taakse. Lukulaitteen valo siis ei vie unia sen kummemmin kuin sängyn päädyssä olevan lukulampun valokaan. (Sivuhuomiona sanottakoon, että jos teen suosituksia lukulaitetta hankkivalle, niin suosittelen ehdottomasti sellaista, jossa on valo. Se lisää lukumukavuutta huikeasti hiemankin hämärämmässä.)

Sano nyt vielä pari viimeistä myyntiargumenttia, kun kerran tälle tielle lähdit.
Noooh, sähkökirjojen hyviä puolia:
- Niiden ostaminen on helppoa, jos vain kirja on tarjolla. Se tulee hetkessä kauaskin. Tai kaukaa. Sähköinen muoto mahdollistaa ulkomailta ostamisen ilman odottelua.
- Niiden varastoimiseen ei mene tilaa, eivätkä ne pölyynny.
- Niistä voi (ja pitää!) tehdä varmuuskopiot, etteivät ne katoa jos laite sekoaa tai vaihdetaan uudempaan.
- Ne mahdollistavat kirjan eliniän pidentämisen. Vaikka painos loppuisi, sähkökirjaa voi pitää tarjolla. Monet tahot ovat tehneet suorastaan kulttuurityötä digitalisoidessaan klassikkokirjallisuutta.
- Niin, ja sähköinen muoto voi helpottaa lukemista, jos on vaikeuksia nähdä pientä tekstiä (fonttikokoa voi säätää) tai pidellä painavia kirjoja (tiiliskiviromaani painaa yhtä paljon kuin novelli). Siksi myös seniori-ihmisten kannattaisi tutustua sähköisen lukemisen mahdollisuuksiin.

Itse omistan Kobo-lukulaitteen ja luen sähkökirjani lähes yksinomaan siltä. Olen ihastunut. Laite on kevyt laukussa, mukanani kulkee kokonainen kirjahylly. Sitä voi pitää ja käyttää yhdellä kädellä sängyssä lukiessa, himmeä valo ei edes häiritse vieressä nukkujaa. Laitteen voi syödessä asettaa pöydälle ja vain tökätä sormella sivun vaihtamiseksi, kirjaa ei tarvitse pitää auki.

Loppukaneettina kuitenkin eräs olennainen asia: kukaan ei pakota. Kukaan ei etenkään pakota luopumaan painetusta kirjallisuudesta, eikä se ole oikein järkevääkään. Sähkökirjat ovat vain yksi tapa tarjota kirjallisuutta muiden rinnalla. Painettuja, äänikirjoja, braille-kirjoja... Kirjoja yhtä kaikki. Sähkökirjat ovat siinä seassa laajentamassa tarjontaa.

Ota siis riski, kokeile kerran. Ehkä se vie sinutkin kirjallisuuden sekakäyttäjäksi.

Vastine taas-yhteen-huolestuneeseen-e-kirjakolumniin

Jahas, taas yksi huolestunut e-kirjakolumni. Kristiina Koivunen on ilmeisesti huolissaan siitä, kuinka sähköinen kirjallisuus eristää ihmiset laitteiden näpyttelijöiksi. Tai jotain. Vähintään tappavat kirjastoautot. Epäilyttävästi huoli vain katosi kokonaan kolumnin sisäisiin ristiriitoihin ja moneen kertaan toistettujen melkein-totuuksien... toisteluun.

Paperikirjaa on helppo käyttää ja mukava sormeilla, sisällysluettelo ja hakemisto löytyvät helposti, ja kirjan marginaaleihin voi tehdä omia merkintöjä.

Painettu kirja (pidän ilmaisusta enemmän kuin "paperikirjasta", en tiedä miksi. Besserwisseriys?) on toki meille huomattavasti tutumpi käyttöliittymä. Sen sijaan en tiedä mitä vaikeaa on e-kirjan hakemiston löytämisessä? "Klik" -> "Sisällysluettelo". E-kirjoihin voi myös tehdä merkintöjä. Paitsi muutamiin kirjaston e-kirjoihin... mutta ette kai tee huomioita kirjaston painettujen kirjojenkaan marginaaliin.

Kysymyksiä tulee mieleen paljon. Entä kirjojen säilyttäminen? Onko sähköinen arkisto vastaus kotien säilytystilojen puutteeseen vai katastrofi, kun laite putoaa tai katoaa?

Ahkera lukija tarvitsee paperikirjoja varten kirjahyllyjä, mutta kirjat eivät ole moksiskaan putoamisesta, eikä niiden katoamisesta tule satojen eurojen vahinkoa.

Kysymyksiin on vastauksia. Niille kannattaa uhrata hetki ennen kuin esittää kysymykset julkisesti.

1) Sähköinen arkisto tarkoittaa myös sitä, että tiedostosta on varmuuskopio ja varmuuskopion varmuuskopio. E-kirjani ovat sekä e-lukijallani että tietokoneella, ja useimmat vielä myyjätahon virtuaalisessa hyllyssä. Kolme kappaletta. Yhden katoaminen ei olisi kirjojen osalta katastrofi.

2) Mitä tarkoitetaan satojen eurojen vahingolla? E-kirjanlukijaa tai puhelinta? Laitetta? Kuten edellä totesin, kirjoista on kopiot.
Sitä paitsi, jos minun painetut kirjani katoaisivat (vaikkapa tulipalossa), se ei tosiaan olisi satojen eurojen vahinko. Se olisi tuhansien eurojen vahinko. Eikä niistä ole kopioita.

Minusta on kivempaa kierrellä kirjakaupoissa tutkimassa hyllyjä ja lukemassa takakansia kuin surfailla netissä kansikuvasta toiseen. On kaksi ostajatyyppiä, toiset haluavat kierrellä kaupoissa, toiset shoppailevat mieluummin kotisohvalla.

Sama koskee kirjastoja, ne siirtävät aineistojaan sähköiseen muotoon, jota voi ladata kotona.

Tunnelma on erilainen, kun käpertyy illalla lempinojatuolissa pokkaritrillerin ääreen tai rullaa tekstiä iPadissa.

Ostajatyyppitoteamus on ihan totta. Minä inhoan kaupoissa kiertelyä noin ylipäätään. Kirjakaupat eivät ole siihen poikkeus kuin satunnaisesti. Ranskassa on ihan kivaa kierrellä kirjakaupoissa... Suomessa, noh, jos niistä saa kirjoja. Kirjastot taas päinvastoin. Hengaan mielelläni suomalaisessa kirjastossa. Silloin kun olen Suomessa. Minusta on enemmän kuin ihastuttavaa, että kirjastojen aineistoa on myös sähköisenä. Se tulee tänne kauas saakka parilla klikkauksella.

Ja mitä tunnelmaan tulee: ei muuten ole. Ei minun mielestäni ainakaan.

Tunnustan olevani siitä omituinen otus, että minua kirjassa kiinnostaa tarina. Tarina. Ei paperin tuoksu, ei sen tuntu, ei tunnelma nojatuolissa kuvitteellisen takkatulen ääressä. Vaan se, mitä kirjaan on kirjoitettu. Sähkökirjassa arvostan myös tekstin koon säätelyä, jota tiukkaan taitetuissa bulkkipokkareissa ei valitettavasti ole.

Ainiin, muuten. En "rullaa tekstiä iPadissa". Minulla on kirjojen lukemiseen tarkoitettu laite. Tekstiä ei "rullata" mihinkään suuntaan.

Mutta lukukokemusta tärkeämpää on millaiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen lukutottumukset johtavat. Jotkut pitävät virtuaalimaailmaa, johon sähkökirjat kuuluvat, modernina ja tehokkaana. Toisten mielestä laitteitaan yksin naputtelevat ihmiset eristäytyvät ja yksinäisyys lisääntyy koko yhteiskunnassa.

Oikeasti nyt. E-kirjat ovat kirjoja.
Kirjoja.
E-kirjan lukeminen on lukemista. Se ei ole "laitteen naputtelua yksin". Se on lukemista. Jos tästä tehdään analogia painettuun kirjaan, pitäisi päivitellä sitä, kuinka ihmiset "hipeloivät paperia yksin". Sillä ihmeen usein lukeminen on puuhaa, jota tehdään... yksin. Päädytään toisinaan miltei transsinkaltaiseen tilaan, jossa ei kuulla, mitä muut sanovat.

Painetulla kirjalla voi olla muitakin käyttötarkoituksia kuin lukeminen. Sen voi vaikka laittaa ovenpönkäksi. Tai jos se on oikein huono, käyttää saunan sytykkeenä. Samalla tavalla e-kirjanlukijalla (nyt ei puhuta iPadista, vaan yhä kirjojen lukemiseen tarkoitetusta laitteesta) voi tehdä muutakin: ainakin minun laitteellani voi pelata sudokua. Saunan sytykkeenä se on kehno.

...eli siis, molemmat ovat osapuilleen yhtä hyödyllisiä kaikessa muussa epäilyttävässä puuhassa kuin lukemisessa. Anteeksi, eristäytymisessä.

Kirjan sisältö on kuitenkin tärkeämpi asia kuin alusta, jolta se luetaan.

Ja se, että suomalaiset edelleen lukevat kirjoja!

Tästä me sentään olemme samaa mieltä.

Kuten usein näissä (tarkoituksellisen?) mustavalkoisissa vastakkainasetteluissa unohdetaan, painetun ja e-kirjan lukeminen ei ole joko tai. Ne, jotka sähkökirjoja lukevat, hamstraavat usein myös pinoja kovakantisia kirjastosta ja metsästävät lempikirjojaan divareista. Sähkökirjojen lukeminen ei aiheuta amnesiaa, joka estäisi painotuotteiden käytön.

E-kirja ei todellakaan ole tappamassa kirjallisuutta tai edes kirjastoja. Kirjastoissa e-lainausmäärät ovat vielä murto-osa painettujen lainoista. Jos kirjastoautot lakkautetaan, syy on ihan jossain muualla kuin e-kirjoissa. Päin vastoin, sähköinen kirjallisuus saattaa olla keino antaa vähän tekohengitystä suomalaiselle kirjallisuudelle. Tuoda esiin teoksia, joita ei enää saa painettuina. Edes sieltä kirjastosta, koska ovat puhki kuluneet.

Sähkökirjat eivät ole virtuaalimaailmaa. Niiden sisältö on yleensä tismalleen sama kuin vastaavassa painetussakin. Ainoastaan alusta on erilainen. Jogurttisi on sama, söit sen suoraan purkista tai kulhoon kaadettuna.
Yksin tai kavereiden kanssa.
Hiljaa itseksesi tai samalla lasta ruokkien.
Sanat ovat siellä.

- - -
- - -

Lisäys: Kommenteissa sivuttiin suomalaisten e-kirjojen hintaa. Se on, ilahduttavasti, laskenut viime aikoina. Suunta on mainio. Korkeaa hintaa on perusteltu mm. kulurakenteella. Kirjoitin aiheesta kummastuneen bloggauksen viime syksynä. Sen saa käydä lukemassa, jos e-kirjan hinnoitteluperusteet kiinnostavat.

Aprillia, lue novellia

Nonnih, on siirrytty aprillikuulle.

Ihan ketään huijaamatta voi sanoa, että tämän vuoden Atorox-kisan ehdokasasettelu lähestyy päätettään. Vielä muutama päivä (6.4. saakka) aikaa lukea vuonna 2014 ilmestyneitä spefinovelleja ja ehdottaa suosikkejaan kilvan lyhytlistalle. Koko lista viime vuonna ilmestyneistä novelleista löytyy TSFS:n kotisivulta ja ilmianto-ohjeet ovat *täällä*.

Allekirjoittaneelta ulkosavolaiselta mukana taitavat olla Ruumiittomat-antologian Ruusunnuppuni, kaikkeni ja viime kesän Ursulassa ilmestynyt Trubaduuri.

Aprillikuu on minulle muutenkin novellikuukausi. Nyt kun olen kirjoittanut itseni kelpaamattomaksi osallistumaan Nova-kilpaan, niin työnnyin esiraatiin. Kilpailun deadline oli eilen, ja novelleja taisi tulla... muutama. Semmoinen sujuvasti kolminumeroinen määrä. Eipähän tarvitse miettiä mitä lukisi.

Mitäs muuta? Ainiin, Kuopion kaupunginkirjastolle aprillikuu taas on viihdekirjallisuuskuukausi, ja ulkosavolainen viihdekirjailija päätyi haastateltavaksi. Käykää lukemassa, kuinka onnistun saamaan samaan virkkeeseen tungettua miekan ja puurokauhan.

Kässäri, uncut

Twitterissä syntyi keskustelua editointivaiheen karsimisesta. Vaikka myöhemmin yleensä huomaakin ratkaisun olleen oikea (luojan kiitos Tulen tyttäriin ei jäänyt prologia), niin kyllähän se monesti surkealta tuntuu. Ehdotin sitten, että kirjailijoiden pitäisi paljastella. Takki auki! Eiku, roskalaatikko. Selasin sitten itse tulenpunaisen vanhempia versioita ja etsin pätkää, joka kelpaisi paljasteltavaksi. Vaikeaa oli se. Yksi loppupuolella ollut spoilaisi liikaa erästä olennaisinta juonenkäännettä. Ex-prologi on vain kuolettavan tylsä. Moni pätkä jaeltiin siruina myöhempiin osiin. Se, joka minun piti tiivistää minimiin, loppujen lopuksi venyi sivulla lisää. Mutta lopulta muistin kohtauksen, jossa jopa pestään vaatteita ja koetetaan tuttavustua. Jep. Delete, delete. Mutta uteloituvat voivat lukea paljastelun ohesta:

- - - Naarni heräsi kovan ja lämpimän kuonon tölväisyihin ja ojensi käsivarttaan silmiään aukaisematta. Kashurra kiepsahti hänen viereensä rapsutettavaksi. Ensimmäisestä päivästä lähtien se oli seurannut hänen kintereillään koiranpennun tapaan. Luomien raottamisen paljastama valo kertoi, ettei aamu ollut kovin pitkällä, mutta kylänraitilta kuului jo laahaava ääni. Naarni kohottautui uteliaana ja näki kahden lapsen rahtaavan perässään suurta ja ilmeisen painavaa säkkiä, jonka arveli olevan täytetty eläimille tarkoitetuilla ylipäiväisillä juurikkailla.
    Amella lähestyi häntä ja pyöritti päätään, kuten jokaisena aamuna. Vanhuksen ymmärrykseen ei millään mahtunut, miksei hän halunnut nukkua sisätiloissa. Ei tämä olisi asiaa varmaan hyväksynyt, vaikka Naarni olisi osannutkin sen selittää sopivalla kielellä. Hän ei halunnut venyttää kyläläisten vieraanvaraisuutta enemmän kuin tarpeellista. Talot olivat vain muutamia askelia kanttiinsa, asukkaat tuskin mahtuivat sisään yöajaksi. Ja jos päivät olivat tukalan helteisiä, olivat yötkin vähintäänkin lämpimiä. Huopa alla riitti. Puhumattakaan vieressä lojuvasta Kanelista, joka hohkasi lämpöä kuin hehkuviini.
    Amella työnsi hänen käsiinsä saavin ja harmaanvihreän palasen, joka osoittautui saippuaksi. Naarni ei ymmärtänyt sanavyöryä. Sen verran sai selityksestä kiinni kuitenkin, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin hienovarainen kehotus vaatteiden pesuun. Oikeassahan Amella oli. Hän oli kulkenut näissä samoissa vaatteissa kuukausitolkulla, oli viettänyt niissä kylmän talven Kalveessa ja kahlannut joessa. Oli ihme, että ne pysyivät yhä kasassa.
    Hän vaihtoi ylleen toisen vaatekerran, viimeisimmästä kaupungista hankitun. Ei tiennyt, miksi oli sitäkään säästellyt. Kumartui hankaamaan sarkahousujaan haaleassa virtaavassa vedessä ja silmäkulmastaan näki ontuvien askelten lähestyvän. Paljaat jalat, yksinkertainen puuvillamekko ja tahrainen esiliina. Itsepintaisen lyhyeksi leikattu tukka, joka ylsi juuri ja juuri leuankärkeen ja vaaleanpunainen suu, joka liikkui koko ajan ajatusten muassa. Puhui tyttö tai ei. Ilena istui hänen viereensä, upotti jalkansa puroon ja piteli näpeissään lasipurkkia, jossa oli paksua keltaista voidetta.
    Kun Naarni oli saanut vaatteensa huuhdeltua, tyttö viittasi häntä lähemmäs, työnsi sormensa keltaisen voiteen sekaan ja levitti sitä hänen kasvoilleen. Auringonpolttamat nenänvarressa ja poskipäissä eivät olleet rauhoittuneet viikon aikana, oikeastaan päinvastoin, ja voide kirveli ilkeästi. Joku oli käskenyt Ilenan tuomaan hänelle helpotusta. Tytön kasvoilta näki, että tämä olisi ollut mieluummin jossain muualla.
    Hetken mielijohteesta Naarni nappasi Ilenaa ranteesta kiinni ja tunsi tämän kavahtavan. Veti käsivarren lähemmäs kasvojaan ja henkäisi tuoksua. Kyllä, hiillos, näiden kitukasvuisten havupuiden hiillos tuli siitä aivan selvästi läpi. Tälle ei tuoksunut kukaan, jolla ei ollut veressä tulta ainakin aavistuksen verran. Jotain samankaltaista hän haistoi useimmista muistakin kyläläisistä. Hän päästi irti, onki puron pohjalta purkinkannen jonka Ilena oli sinne hätkähtäessään tiputtanut, ojensi sen tytölle ja kiitti voiteesta. Keräsi märät vaatteensa saaviin ja nousi ripustaakseen ne orrelle, joka pyykinkuivausta varten oli lähettyville ripustettu.
    Pyykistä tippuvat pisarat imeytyivät nopeasti janoiseen maahan. Naarni kaipasi samalla tapaa vastauksia, mutta vielä oli liian aikaista. Hän hallitsi kieltä vain hajanaisia sanoja, ei osannut puhua arjesta, ei esittää kysymyksiä. Eikä etenkään tiennyt, mitä olisi pitänyt kysyä. Täytyisi malttaa. Aikaa hänellä oli. Mitään muuta ei enää ollutkaan. Aikaa, kaksi vaatekertaa, miekka, hevonen ja hellyydenkipeä kashurra. Naarni huomasi nauravansa itsekseen. Olisivat asiat kai huonomminkin voineet olla. - - -

Poistettujen kohtausten metsästyksen ohella olen googlannut itseäni ja törmännyt kahteenkin oikein ihastuttavaan blogarvioon Tulen tyttäristä:

"Carole kirjoittaa viehättävästi ja elävästi. Tulen tyttäriä on ihana kirja. En ole suuri romantiikan ystävä, mutta silti on sanottava näin: ihana kirja. Ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista."
Kastanjan lukupäiväkirja

"Sen verran hyvä maku tarinasta jäi, että seurailen mielenkiinnolla, mitä Carolelta seuraavaksi ilmestyy. Tätä voisi myös suositella niille lukijoille, joita perinteinen maailmanpelastaminen ei juuri nyt napostele, mutta fantasia houkuttelisi silti. Miksei toki muillekin! Sanoisin, että tarina on tyyliltään sellainen, ettei tarvitse olla edes erityisen kiinnostunut fantasiasta genrenä. "
Keijumetsästä

Kirjailijatar kiittää ja hihittelee itsekseen.

Carol Hedges - Diamonds & Dust. A Victorian Murder Mystery

Diamonds & Dust tarttui e-lukijaan todella heräteostoksena. Se oli saanut Goodreadsissa ihan kelvollisia arvioita, ja olin utelias lukemaan Vikoriaanisen ajan Lontooseen sijoittuvan murhamysteerin.

Josephine King on orpokodissa kasvanut pappisvanhempien lapsi, nyt jo 18-vuotias neito, jonka hyvin äveriäs setä on hiljattain orpokodista pelastanut. Nyt Josephine koettaa totutella elämään Lontoossa, ylellisyyden ja valoisan tulevaisuuden keskellä. Eräänä aamuna hän kuitenkin saa vieraakseen kaksi poliisia, jotka kertovat, että hänen setänsä on tapettu edellisyönä... ja vieläpä hyvin erikoisella tavalla.

Diamonds and Dust

Kokonaisuus oli kokemuksena hyvin vaihteleva. Kirjassa oli paljon hyvää... ja sitten aika paljon ärsyttäviä piirteitä. Luin kirjan ihan parissa-kolmessa illassa, eli se oli mukaansatempaava ja sellaisena kiinnostava. Kirja on hyvää kieltä, ja 1860-luvun Lontoon kuvaus varsin osuvaa (näin oletan, en ole asiantuntija). Ajankuvaus olikin ehkä kirjassa parasta, sekä se, kuinka teos flirttaili aikakauden kirjallisuudelle.

Vaan, mikä sitten turhautti? Ensimmäisenä mainittakoon jatkuva asioiden turha pimittäminen lukijalta. Paino sanalla turha. Kuin koetettaisiin kirjoittaa cliffhangeria, muttei ihan onnistuttaisi. Lukija nimittäin jo tietää, mistä on kysymys. "Pleegh, sano nyt vaan suoraan, älä leiki salaperäistä!"

Otetaanpas tähän esimerkki. (Kyse on tilanteesta, jossa haudasta on varastettu ruumis.)

"By the by, do we know the name of the deceased?"

Culle tells him.

Stride breaths in sharply. "In that case, nobody – I mean nobody – is to talk to the newspapers. Do I make myself quite clear?"

Niin, ja tähän mennessä on siis ollut kyse yhdestä ruumiista koko kirjassa... Homma voisi toimia tyylikeinona pari kertaa, mutta kun varsinkin alkupuoliskolla kirjaa oltiin niiiin salaperäisiä osapuilleen joka kolmannella sivulla. Ryhdyin myös pian odottamaan, että kirjailija vetäisisi maton lukijan alta. Mutta ei. Odotukset täyttyvät aina sillä kaikkein todennäköisimmällä tavalla.

Kirjan murhajuoni rullaa sujuvasti eteenpäin, mutta jossain vaiheessa aloin haukotella päähenkilö Josephinen kanssa. Hän jää varsin ohueksi, hiukan epäuskottavaksi, eikä kovinkaan loogikseksi. Hänestä annetaan hyvin älykkään ja itsenäisen naisen kuva, mutta siinä kaikki. Ei juuri vikoja. Paitsi se, että sitten kun pitäisi saada suu auki tilanteessa, jossa omien tietojen jakaminen poliisin kanssa voisi auttaa ratkaisemaan murhan, niin Josephine heittäytyy idiootiksi. Minä muistan sanoneeni ääneen: "Mitä v*ttua? Et oikeasti ole kirjoittanut tätä näin!" Juonen kannalta ratkaisu on perusteltu, mutta siinä oli menty täysin siitä, missä aita oli matalimmalla.

Kuten toisinaan käy, kirjassa kiinnostavammiksi nousivat sivuhenkilöt. Etenkin Lilith Marks, jolle Hubert-eno on testamentannut kaksi rubiinia. Selviää, että paremman sortin prostituoitu Lilith on myös Hubertin rakastajatar, ja rubiinit mahdollistavat hänelle uuden elämän aloittamisen: teesalongin avaamisen yhdessä parhaan ystävän kanssa. Siinä sivussa Lilithistä tulee Josephinen uskottu ja kumppani murhaajajahdissa.

Once she has sold the rubies, she will call upon the landlord of the tea-room, and drive another hard bargain. A lick on paint, and the place will be ready in a jiffy. They will call it the Lily Lounge. A respectable name. Kitty has some foolish notion of calling it after their combined surnames. Lilith does not think that is a good idea.

Tässä vaiheessa minun piti selata taaksepäin nähdäkseni, mikä Kittyn sukunimi olikaan. Spencer. Naurahdin.

Toinen mielenkiintoinen sivuhenkilö on samalla myös mahdollisesti koko tarinan turhin henkilö. Nuori Isabella Thorpe pakotetaan tutustumaan Josephineen. Isabella osoittautuu huomattavasti alkuraapaisuja mielenkiintoisemmaksi ja monipuolisemmaksi henkilöksi. Mutta. Kirjassa seurataan hänen salaista romanssiaan. Sillä ei ole mitään tekemistä kirjan perusjuonen kanssa. Ei hiukkaakaan. Romanssisivujuonesta voisi tarttua kiinni pinseteillä ja nyppäistä sen pois, eikä kukaan huomaisi mitään puuttuvan. Odotin koko kirjan ajan, että se jotenkin risteäisi murhaajan etsimisen kanssa, ja siten perustelisi olemassa olonsa. Mutta ei. Tunsin itseni huijatuksi. Kuin kirjailija olisi saatuaan koko tarinan valmiiksi tajunnut, että "perskutarallaa, tästähän puuttuu viktoriaaninen romanssi, kyllä semmoinen pitää olla".

En sitten enää erikseen lähde arvioimaan sitä, kuinka loppuratkaisu tapahtuu miltei sormia napsauttamalla, eikä anna juurikaan selityksiä aiemmille yksityiskohdille, saati että pohjustaisi syitä niin, että lukija niistä välittäisi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Summa summarum, viktoriaanisena lukuromaanina tämä oli kelvollinen, murhamysteerinä aika heikko. Paljon elementtejä joita ei hyödynnetty tarpeeksi.

1 2 4 6 7 8 9 10 11 ... 52