Kirja-aarteitani

Sanni haastoi bloggaajat kertomaan kirja-aarteistaan:
"Tässä ei nyt siis haeta kirjaa, joka välttämättä olisi sisällöltään sinulle tärkeä, vaan mikä on kaunein, parhaan tuoksuinen, ihanimman tuntuinen, vanhan klassikon ensipainos, tärkeältä ihmiseltä lahjaksi saatu, sisältää suosikkikirjailijasi omistuskirjoituksen tai vaikka kirja, joka jollain tapaa muistuttaa sinua jostain tärkeästä. Perusteita voisi luetella loputtomiin."

Niin väljät ehdot haasteessa, että napataanpas tuolta hyllystä kolme opusta.

Tessa Kirosin Falling Cloudberries on ehdottomasti hyllyni kaunein kirja. Sain sen joululahjaksi anopilta muutama vuosi takaperin. Se on kokoelma suomalaisia, kreikkalaistyyppisiä ja etelä-afrikkalaisia reseptejä. Paksua kiiltävää paperia, henkeäsalpaavan kaunis kansi (etenkin takakansi, jota en tullut kuvanneeksi) ja komeita kuvia sisäsivuilla.

Tessa Kiros Falling Cloudberries
Tessa Kiros Falling Cloudberries
Tessa Kiros Falling Cloudberries
Tessa Kiros Falling Cloudberries


F.H. Burnettin Pikku prinsessa on ehdoton tyttökirjasuosikkini. Äiti osti sen minulle joltain kirpparilta muutamalla markalla, kun olin siinä kymmen- tai kaksitoistakesäinen. Olen lukenut kirjan siitä lähtien helposti kerran vuodessa ja osaan sen melko valehtelematta ulkoa. Elokuvasovitukset eivät pääse lähellekään. Shirley Temple? Mikä v*tun Shirley Temple?
(Huomatkaa myös sävy sävyyn olevat bronttosauruskynnet.)

F.H. Burnett - Pikku prinsessa


Leonie Swannin Qui a tué Glenn? (alkuteos: Glennkill) tarttui mukaan kirjakaupasta aikoinaan, koska siinä on kannessa lammas. Karvainen, pehmoinen lammas. Ja sitä paitsi juoni, jossa lampaat ratkaisevat murhan. Ei se ihan minun lempikirjakseni päässyt, mutta lammas.

Leonie Swann - Glennkill


Raah ja kirjoittelijan työkaluinventaario

Raah. [Lausutaan kurkkuärrällä, vähän flunssaiselta leijonalta kuulostaen.]

Lukuhoukka oli oikeassa perustaessaan saamattomien kirjoittajien kerhon. Ilmoittauduin mukaan välittömästi. Olen ollut suunnattoman saamaton. Ja silloinkin kun olen saanut aikaan jotain, se jokin on ollut niin tyhjäpäistä novellinraapustusta, ettei voi kuin hävetä. Oikeastaan se on aika rentoa. Ei tarvitse miettiä onko juoni looginen, onko kieli hyvää tai kuoleeko mahdollinen hypoteettinen lukija myötähäpeään. Voi vain kääntää aivot off-asentoon ja tunkea mukaan kaikki mahdolliset korniudet. Mutta mitään kelvollistahan niin ei saa aikaan.

Saamattomien kirjoittajien kerho

Toinen ”Raah” on paljon materialistisempi. Olisi melko pop kun olisi semmoinen kolminumeroinen summa ylimääräistä rahaa, että pääsisi käymään Helsingissä Kumman rakkaan julkkareissa. Ja olisihan Pride-viikko varmaan muutenkin näkemisen arvoinen. Jostain mystillisestä syystä olen tasaisin väliajoin surffannut lentolippuja ensi viikonlopulle ja todennut joka kerta, että ”se summa on vieläkin kolminumeroinen”. Ihan kuin se siitä mihinkään muuttuisi, etenkään alaspäin. Sitten olisi tietenkin Finncon, mutta eipä tämä tilanne siihen mennessä mihinkään oikene.

Noh, elän hengessä mukana.

Hoohailemisen ja huokailemisen sijaan päätin kuitenkin prokrastinoida. Se ei ole ihan sama asia kuin saamattomuus.
Saamattomuus = pitäisi tehdä X, mutta istun sohvalla ja katselen telkkaria.
Prokrastinointi = pitäisi tehdä X, mutta tiskaan ja siivoan sukkalaatikon.

Prokrastinoidakseni päätin siis listata (tälle) kirjoittajalle olennaisia työkaluja. Hyvin subjektiivinen lista, mutta kuka tahansa saa inspiroitua.

1. Scrivener. Tuo maceille kehitetty tekstinhallintaohjelma on nykyään tavallistenkin kuolevaisten saatavilla. Ja myös meidän Linux-kuolevaisten ulottuvilla (jopa minä sain sen asennettua ilman pahempaa runnomista). Scrivener ei ole tekstinkäsittelyohjelma siinä perinteisemmässä Word-mielessä, mutta ainakin minulle se on ollut korvaamaton apukeino pidempien tekstien jäsentelyssä. Minä kun työskentelen tilkkutäkkimoodilla, on kiva pystyä surffaamaan helposti lukujen välillä ja vaikka aukaista ne rinnakkain. Sekin on kivaa, että kaiken metatiedon ja taustatutkimuksen saa siihen samaan pakettiin. Oikeastaan ohjelman ainoa vika on surkea suomen kielen oikoluku.

2. ...jonka myötä tullaan Voikkoon. Mitä tekisinkään ilman Voikkoa? Scrivenerillä kirjoitetun pyöräytän poikkeuksetta muotoon jossain perinteisemmässä, Voikkoa tukevassa tekstinkäsittelyohjelmassa.

3. Dropbox. Eläkkeelle muistitikut ja sähköpostivarmuuskopiot (vaikka tietenkin koko koneen sisus pitää muistaa välillä varmuuskopioida. Äläkä unohda blogiasi!)
Tämän päivän sana ovat pilvipalvelimet, joista minä olen addiktoitunut Dropboxiin. Automaaginen synkka kahden koneen ja puhelimen kanssa, tiedostoihin pääsee käsiksi missä tahansa missä on internet ja jos onnistuu tekemään jotain äärityperää, nettisivuilta saa palautettua tiedoston viitisentoista aiempaa versiota.

4. Read It Later Pocket. Tämä nyt ei ole varsinaisesti kirjoittajan työkalu, mutta jaanpahan silti. Pocket on eräänlainen "kirjanmerkkien pilvipalvelin". Useimpiin selaimiin saa lisäosan, johon on yhdellä klikkauksella helppo tallentaa mielenkiintoinen sivu, jolle haluaa palata hieman myöhemmin. Minä napsin kasaan blogikirjoituksia ("Kommentoin sit illalla"), erinäisiä artikkeleja ("Synkkaan puhelimen ja luen junassa") ja työ- ja koulumateriaalia ("Palaan myöhemmin katsomaan onko tuo olennainen").

Välillä tuntuu, että tekniikka tekee elämästä miltei liian helppoa. Noh, nautitaan nyt kun on nautittavaksi saakka. Saamattomuuttahan se ei mihinkään vaihda.

Joumana Haddad - I Killed Scheherazade

I've never been a big fan of Scheherazade.
   I know that, being an Arab woman and all, I am supposed to be in 'admiration', or at least supportive of her. But I am not.
   I might look, at first sight, as if I were jealous of her. Scheherazade this, Scheherazade that: she just pops out of her Pandora's box every time an Arab woman writer is mentioned somewhere in the world. But I am not jealous of her. I can't be. And I'll explain why.

Tänään on se päivä, jona pitäisi puhua juhannuksesta. Sen teinkin, toisessa blogissa. Täällä sen sijaan haluan puhua kirjasta. Kirjasta puhuminen on aina hyvä asia.

I Killed Scheherazade - Confessions of an Angry Arab Woman saapui minulle Suomesta, punaisessa kirjakuoressa, jo useampi kuukausi sitten. Se päätyi lukemattomien kirjojen pinoon. Ja sieltä sitten käsilaukkuun, junamatkalukemiseksi.

Kuten joskus käy, jo ensimmäisillä sivuilla mietin: "Miksi oikein en avannut tätä aiemmin?"

Haddad - I Killed Scheherazade [cover]

Onko tämä kirja poikkeuksellisen rohkea, jopa vallankumouksellinen, kuten takakannen kommenttilainoissa sanotaan? En tiedä, ehkä arabimaailmassa. Kirja ei sinänsä kerro länsimaiselle naiselle naisen paikasta ja asemasta mitään kovin poikkeuksellista, mutta se on vapauden manifesti. Se on kirja, joka kertoo Haddadin omasta tiestä ja joka maalaa kuvan arabinaisista, sellaisina kuin hän heidät näkee ja sellaisina kuin hän heidät toivoisi näkevänsä.

Haddad ei ole hellä kenellekään. Ei naisille eikä miehille. Ei länsimaisille eikä etenkään arabeille. Ei sodalle, Beirutille tai Libanonille. Haddad kirjoittaa kirjallisuudesta, sensuurista, valjuista kiertoilmauksista ja kaksoisstandardeista. Vartalosta ja erotiikasta. Politiikasta ja laumahengestä. Sekä etenkin vapaudesta. Ensimmäinen osa onkin mielenkiintoista luettavaa näin pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, kun väliin on mahtunut arabikevät ja myllerryksiä maissa, joiden saamattomuutta Haddad kritisoi kovin sanoin. Olisiko alku ollut erilainen jos se kirjoitettaisiin nyt? Ehkä, mutta se vain osaltaan todistaa kritiikin osuneen jonnekin oikeaan.

Kirja ei tuonut minulle mitään kovin uutta auringon alle. Sen sijaan se on ihastuttavan, pökerryttävän energinen ja inspiroiva esimerkki siitä, mitä voi saada aikaiseksi päättäväisyydellä, rohkeudella ja peräänantamattomuudella. Ja lukemalla paljon.

'Books can be very dangerous. The best ones should be labelled: This could change your life' (Helen Exley). I don't know how a twelve-year-old girl can read a 'dangerous' book like Justine and come out of it 'safe'. I don't know how that girl can go straight from Balzac to de Sade without falling into the vast abyss in between them. I don't know, in simpler terms, how I emerged unscathed from that brutal encounter (have I?), but I know that it did indeed change my life. I like to refer to it as my 'baptism by subversion'.
   One book at a time, one reading at a time, and one confrontation at a time the Marquis de Sade took over my mind. He grabbed my shoulders, looked me straight in the eyes, and said, 'Your imagination is your kingdom. Everything is allowed in your mind. EVERYTHING is possible. Throw the windows open, and don't be afraid to infringe and hallucinate.'
   Indeed, the Marquis released me on that day from some of my mental shackles. And after him so did other writers who wrote as beautifully, as defiantly and as insolently as he did. To cut a long story short: I became corrupt.
   And there was no going back.

Kummallisen rakas antologia

Kumman rakas (kansi: Tuuli Hypén)

Nyt sitä saa. Mukaillaanpas vähän tiedotetta ja takakantta:

Kumman rakas on Osuuskumma-kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Kun spekulatiivisen fiktion kirjoittajille annetaan aiheeksi 'erilainen rakkaus', erilaisuus kiehtoo, viekoittelee ja viettelee. Lukijalle tarjotaan diplomaattisia selkkauksia kaukaisessa galaksissa, hekumallisella tavalla siirtyviä supervoimia, historiallista draamaa, keijuromansseja ja lotisevaa lempeä, josta ei lonkeroita puutu.

Osuuskumma-kustannus tuo markkinoille pääasiassa kotimaista spefiä, eli tieteisfiktiota, fantasiaa, maagista realismia ja kaikkea niiden väliltä. Tämä on materiaalia, jota on vaikea saada läpi perinteisiin suuriin kustantamoihin, vaikka lajityypeillä on Suomessa vankka kirjoittaja- ja lukijakunta.

Kumman rakas on 14 novellin kokoelma, mukana kirjoittajissa niin suomalaisen spefin vakiokaartia, amerikkalainen kirjailijavieras, kuin muutama tuntemattomampikin suuruus (kuten allekirjoittanut Pahanilmanlintunsa kanssa).

Lisätietoa löytyy Osuuskumman nettisivuilta ja antologiaa saa tilata Kirjapuodista.

Sisällys:

Tuomas Saloranta: Diplomaattinen selkkaus
Kristel Nyberg: Saalistaja
Kalle Lintunen: Todellista rakkautta
Jeff VanderMeer: Kannettu (suom. Markus Harju)
Aleksi Kuutio: Raskas isä
Siria Kohonen: Patakuningatar
M.G. Soikkeli: Se mikä luonnostaan lankeaa
Antti Riimuvuori: Nettideitti
Jussi Katajala: Katarsis
Christine Thorel: Viimeinkin
Tarja Sipiläinen: Pintaa syvemmälle
Liliana Lento: Rose & May
Maria Carole: Pahanilmanlintu
Taru Luojola: Kuuntele Tomppaa

Toimitus: Taru Luojola ja Tarja Sipiläinen
Kuvitus: Kaisa Luojola
Kansikuva: Tuuli Hypén

Analyysi

Viikonloppu oli vauhdikas. Jopa niin vauhdikas, että nukahdin joka ikinen ilta aikaisin ja vilkaisin tietokonettani tasan sen verran, että korjasin yhden taittotyön virheet.

Mutta jossain vaiheessa minulla oli kuitenkin tyhjiäkin hetkiä. Silloin kun istuin Brysselissä jardin botaniquen penkillä hengittämässä kukkien tuoksua pakokaasujen sijaan. Odotin, että asioita tapahtuisi, join sangollisen kahvia ja luin romaanianalyysikirjaa. Se on yllättävän mielenkiintoinen. Toisaalta minut on yllättänyt myös se, kuinka vaivattomasti saan tekstistä selvää. Ilmeisesti ranskani on oikeasti parempaa kuin itselleni tunnustankaan.

Kyseessä ei ole kirjoitusopas. Se on ohut lämpäre, jota käytetään ilmeisesti yliopistojen ensimmäisten vuosikurssien materiaalina. Minä ongin sen 50 sentillä divarista.

Tuntuu kuitenkin siltä, että opas saattaa auttaa kirjoittamisessakin. Tai ainakin tunnistamaan asioita teksteissä. Minähän en nimittäin tiedä kirjallisuudesta yhtään mitään noin niin kuin teoreettiselta puolelta. Tai noh, nyt tiedän. Incipit liber & explicit liber.

Oikeastaan ainoa asia joka alkoi puuduttaa jossain vaiheessa oli se, että kaikki käytetyt esimerkit olivat ranskalaisia klassikkoja. Hei, jos analysoidaan romaania, niin haittaisiko tuo ottaa esimerkkejä myös viimeisten parinkymmenen vuoden ajalta? Nyt tuorein tapaus taisi olla Albert Camus.

[Kuva: Fingerpori 12/10/09, Pertti Jarla]

Novelli vai romaani?

Heti alkuun vastuuvapauslauseke: viittaan tässä tekstissä novellilla lyhyehköön tarinaan, vaikka tiedänkin, että kaikki tarinat ja kertomukset eivät ole muodoltaan novelleja.

URS:n Tuomaan aloitteesta toisaalla oli taannoin puhetta siitä, mitä kirjoittajan oikein pitäisi kirjoittaa. Koetaanko romaani Ainoaksi Oikeaksi tekstilajiksi? Miksi novelleja pidetään usein jollakin tapaa huonompina? Vähän kuin sarjakuviakin, nehän ovat lapsille ja lukutaidottomille. Paitsi Ranskassa, jossa on vahva sarjakuvakulttuuri, mutta nämä patonginpurijat ovatkin vähän outoja.

Kaikki tarinat eivät yksinkertaisesti taivu novellimuotoon. On ihan liian paljon sanottavaa. Mutta kyllähän kokonaisen romaanikässärin kirjoittaminen on hullun hommaa. Siihen käyttää vuoden, kaksi tai kymmenen elämästään ja julkaistuksi tuleminen on aika lailla arpapeliä. Vielä sittenkin, kun on jo julkaissut jotain.

Novellin kirjoittaminen tuntuu usein helpommalta. Se on raukka niin kovin lyhyt. Sanoikohan joku, että suomenkielisen novellin ns. standardipituus olisi siinä 1000 ja 8000 sanan välissä. 8000 sanaa on kymmenesosa keskimittaisesta dekkarista. Jos novelli olisi kala, se heitettäisiin takaisin avantoon.

Novellit on myös helpompi saada julki. Erinäisiä julkaisukanavia löytyy, lehtiä ja antologioita. Useat toivottavat lahjakkaan novellistin mukaansa ilosta hihkuen. Mutta jos romaaneillakaan ei Suomessa rikastu, niin novelleilla vielä vähemmän. Novellikokoelmien myynti on nihkeää. Kyllä se vapaaehtoistyöksi menee.

Live book

Ja entäs jos kirjoittaa tarinan joka ei ole pituudeltaan kumpaakaan? Sijoittuu sinne harmaalle alueelle, välimittaan, jota englanniksi kutsuttaisiin novellaksi. Sitten sitä vasta onkin kelvoton kirjoittaja. Pitäisi osata karsia tai lihottaa. Ranskassa kirjakaupoissa on kahden euron kirjanlämpäreitä, joihin tuollaiset välimittaiset tekeleet usein sijoitetaan. Niistä löytyy niin klassikkoja kuin uutuuksiakin. Osapuilleen 80-100 sivua. Sellainen on kiva ostaa matkalukemiseksi. Ennemmin Jules Verne kuin Cosmopolitan. Mutta tietysti markkinat täällä ovat "hieman" laajemmat kuin Suomessa, vaikka eipä tuo varmaan haittaisi jos R-kioskille saataisiin sellaisiakin halpoja pikkupokkareita jotka eivät kanna Harlekiini-logoa.

Kuten monista kirjablogeistakin huomaa, kirjan paksuus on usein vähintäänkin alitajuinen valintakriteeri. Mutta kyllä minä silti olen Vaaleanpunaisen kässärin kanssa tapellessa muutaman kerran miettinyt, että miksi pirussa en tyydy kirjoittamaan novelleja. Ei minulla ole rönsyäviä ideoita, kokonaisia maailmoja rakennettavana tai sukuhistorioita kerrottavana. Ei minulla ole aikomuksena ryhtyä ammattikirjailijaksi. Vaaleanpunaisessa on hädintuskin 37000 sanaa. Se tuntuu jo valtaisalta. Tulostin hänet. 184 liuskaa. Jos minulla on noin paljon vaikeuksia tehdä 184 liuskan teksti, niin miten tiiliskiviä kirjoittavat oikein selviävät? Ja mikä mikä motivoi viettämään vuosikausia saman tekstin parissa, kun tietää, että kustantajan löytäminen on siltikin miltei arpapeliä?

Minun ilmaisuni tuntuu olevan tiivistä. Se toimii oivasti novelleissa, mutta yritäpä kirjoittaa jotain pidempää. Miksi minä sitten pyörittelen mielessäni ideaa seuraavalle romaanikässärille, kunhan olen saanut Vaaleanpunaisen pois systeemistä?

Kyllä pitää ihmisellä olla joku matto vinossa ullakolla, että kirjoittamaan ryhtyy.

- - -
[Kuva: Thyago, CC BY 2.0]