Toinen kasa liittymättömiä linkkejä

Taas muutamia otoksia intterwebsin ihmeellisestä maailmasta.

* Hilbertin, tahi omemmalta nimeltään Hanna-Maija Valjasen runoja on ollut ilo lueskella Kiltin kapina -blogista. Nyt niitä näyttää saavan ihan paperilla ja kansissakin. Käykää katsomassa lähempää.

* Kirjaläppää -blogissa jatkettiin keskustelua chick litin sopivuudesta feministeille.
(Näin täysin sivusta tulevana huomautuksena kerrottakoon, että minulla on suunnattomia vaikeuksia chick litin taivuttamisessa. Litin vai littin. Se on vähän kuin bloggaus. Tai blogaus. Bloggaaja tai blogaaja. Bloggauksessa olen päätynyt kahteen geehen, ehkä chick litissä on vain yksi.)

* Blogistaniassa on sivuttu tuoreimman MeNaisten artikkelia Sofi Oksasesta jo useampaankin kertaan. Lyhyempi versio löytyy myös internet-sivulta.
Jos meillä kahdella ei ole muuta yhteistä, niin ainakin hyvin yhteiskunnallisesti epäkorrekti unirytmi: "Pidän yöstä, koska silloin on hiljaista. Se on minulle parasta työaikaa. Yöllä kukaan ei oleta, että olen tavoitettavissa. Jos voin noudattaa omaa vuorokausirytmiäni, herään iltapäivällä kolmen neljän aikaan ja menen nukkumaan aamunkoitteessa."

* Opinnäytetyönä voi todistetusti tehdä myös kirjan. Savonia Ammattikorkeakoulun Tekstiilimuotoilun opiskelijat Elise ja Marianna Tolvanen toteuttivat lopputyönään kuvitetun kirjan Herra Kani tekstiilien maailmassa. Lopputyöraportti on hauska silmäys kuvakirjantekoprosessiin.

* Ainiin, ja syndikoin tämänkin blogin Stazzy.netin Facebook-sivulle. Saa käydä tykkäämässä jos innostaa. Siellä on sekaisin Ranskaa, lampaita ja kirjoitusaiheisia linkkejä.

Cathy Yardley - Will Write for Shoes

Taisin joskus taannoin mainita, että kaivoin käsiini vaaleanpunaisen kirjoitusoppaan. Nyt siitä voisi sanoa muutaman sanan.

Cathy Yardley ei ole minulle kirjailijana tuttu. Hän kuitenkin kuuluu siihen joukkoon amerikkalaisnaisia, joka elättää itsensä romanttishenkisillä tarinoilla, joiden kanteen on piirretty korkokenkä. Yardley on myös kirjoittanut varsin amerikkalaishenkisen oppaan, joka kokonaisuudessaan tottelee nimeä Will Write for Shoes - How to write a chick lit novel.

Will Write for Shoes

Will Write for Shoes ei ole kirjoitusoppaana poikkeuksellinen. Se ei tuo mitään uutta sellaiselle, joka on jo muutaman oppaan lukenut, tai paljon kirjoittanut. Ohjeet tarinan rakentamisesta ovat hyvin perinteisiä.

Myös se jälkiosan "näin saatat löytää kustantajan" -osuus on sikäli hyödytön, että se koskee systeemiä Yhdysvalloissa. Noh, opinpahan sen, että jos sikäläisille markkinoille mielii, niin saatekirjeessä pitää mainita käsikirjoituksen sanamäärä ja siihen liitetään tiivistelmä, ei suinkaan koko käsikirjoitusta.

Mielenkiintoinen Will Write for Shoes sen sijaan on alkupuolen osalta. Katsauksena chick litin historiaan, konventiohin, kliseisiin ja perinteisiin. Siihen mitä chick lit on ja siihen mitä se ei ole. Opas on myös kirjoitettu lajityypille ominaisesti. Se on siis välillä suorastaan hauska. Yksi lempikohdistani löytyi aivan lopusta:

The important thing? Make sure it's your book. Push the boundaries of Chick Lit as fas as they'll go. Take chances. Write your biggest dreams, your dirtiest secrets, your nastiest fears. Write things so honest, they scare the hell out of you. Write things that would cause your parents to wonder what the neighbors might think. Hell... shock the neighbors.

Voiko tätä suositella jollekulle? Nojoo, kirjaimellisesti aloittelevalle romantiikanraapustelijalle. Tai muuten uteliaalle kirjoittajalle, joka haluaa vaihtaa hammaslääkärin odotushuoneen vuoden 2005 ET-lehdet johonkin ihan aavistuksen verran sivistävämpään.

...ja vaaleanpunaiseen.

Mikko Rimminen - Pussikaljaromaani

  – Mä haluaisin nyt vaan tietää että mitä toi porukka oikein on. Tässä on nyt sellainenkin viheliäinen systeemi että jos se on joutunut esim piste johonkin hankaluuksiin niiden rehujensa kanssa niin siinä voi mullakin olla vähän äkistelemistä, kun mulla on sen avaimet. Mä kävin välillä hoitamassa niitä kasveja ja tuota pöyhimässä kissoja.

Nyt on harrastettu korkeakulttuuria.

Pussikaljaromaanin pokkarikansiin liimatussa versiossa lukee, jotta "Finlandia-ehdokas 2004". Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki klassikot tulee lukea heti tuoreeltaan, ennen kuin niistä ehditään tehdä jotain kummallisia elokuva- tai näytelmäsovituksia. Siirsin siis tämän opuksen joululomalla divarin kirjahyllystä omaan kirjahyllyyni. Nyt sitten viimeinkin otin ja avasin sen.

Suhtauduin kirjaan juuri sellaisin odotuksin, kuin Kultturelli Parempi Ihminen suhtautuu. Niin sitten kävi, että aina satunnaisesti hihittelin ensimmäiseltä sivulta alkaen.

Pussikaljaromaani on kuin jonnekin Helsinginrämpäleeseen sijoitettu Godota odottaessa. Paitsi, että Marsalkka, Lihi ja Henninen (jonka nimi on Henninen, koska se on sen sukunimi) eivät odota Godota, vaan yrittävät pelata noppaa.

Kun se oli muotoillut sen lausumansa, se näytti sen verran juhlalliselta että siinä piti olla vähän aikaa hiljaa. Olut hupeni lasista, olut hupeni lasista, olut hupeni lasista, ja niin siinä oli sillä matematiikalla aika nopeasti kolme tyhjää tuoppia.
  – Vielä sellainen juttu, Lihi sanoi. – Ne jäi ne nopat sinne sun pöydälle.

Mitään ei tapahdu. Ulkona on kuuma. Esimerkiksi sairaan tai helvetin kuuma. Kieli polveilee jossain tajunnanvirran ja puhekielisen kertomuksen välimaastossa, poijjaat ottavat vielä yhden oluen, naapuri saattaa ottaa ja heretä hengittämästä. Välillä juodaan oluen sijaan kahvia tai hankitaan lisää olutrahoja viemällä pulloja kauppaan. Mutta sittenkään mitään ei oikeastaan tapahdu. Paitsi, että juodaan olutta ja yritetään pelata noppaa.

Tajunnanvirtakerronta on samalla sekä mielenkiintoista että raskasta seurata. Kirjan alku menee vikkelästi, puolenvälin jälkeen homma vähän jumiutuu ja sitten loppu taas sujuu. Tuntemusten kuvaus on välillä sekavaa luettavaa, mutta Rimminen on omalla paikallaan kuin se kuuluisa nenä keskellä naamaa silloin, kun siirrytään ympäristökuvauksiin.

  Keskellä huonetta oli matala pöytä ja sen vieressä tikkitakkimainen ja aika pelastusarmeijalaisen näköinen pitkä sohva, ja sitten oli pari irrallista tuolia jotka olivat sellainen yhdistelmä kaarevia ja kulmikkaita muotoja että niistä oli mahdoton sanoa kuuluivatko ne nyt työ-, lepo- vai kukaties ruokailutuolien lajityyppiin. Sitten siellä oli koivupuinen parvi jossa oli jotain kummaa lastenhuonemaista kotoisuutta ja sen alla pieni valkoiseksi maalatusta lastulevystä kokoonpantu kirjoituspöytä, jonka levyllä ikään kuin harkittuina viimeistelevinä yksityiskohtina lepäsivät yksinäinen vuokrakuitti, peltipurkillinen kyniä ja krumeluurisiin kultakehyksiin sullottu valokuva jostain marsua etäisesti muistuttavasta otuksesta. Vastapäiseen nurkkaan oli nikkaroitu jonkinlainen keittosyvennys, joka kokoonsa nähden näytti ymmäyttävän siistiltä.
  Kotilainen huomasi Marsalkan tuijotuksen ja sanoi:
  – Mä tykkään tiskaamisesta. Ihan totta.

Tämä kuuluu ehdottomasti siihen sarjaan korkeakulttuuria, että tästä joko pitää tai sitten ei pääse viittä sivua edemmäs. Minä enimmäkseen pidin, joskin kirjan loputtua olo oli hetken aikaa mallia: "Mitä vattua mä just luin??"


Editaattori

Agitaattori, provokaattori, terminaattori, editaattori. Vai miten se nyt menikään?

Jos voisi loppuikänsä kirjoittaa pelkkää raakatekstiä pöytälaatikkoon, olisiko sitä sitten onnellinen? Jos voisi välttää sen vaiheen, kun tuntuu, että tekstinsä osaa ulkoa eikä se sittenkään ole se, mitä haluaa. Siellä on yksi henkilö liikaa (joo, tämä on valitettava fakta, mutten tiedä, mitä minä sille teen). Siellä on yksi uusi henkilö, joka sentään syntyi tarpeeseen.

Siinä on 18 lukua. Eikun 19. Yhtäkkiä tajusin, että se kaipaa yhtä lukua lisää 11. ja 12. väliin. Se ei ole vielä valmis. Olen kirjoittanut kolme lukua täysin uusiksi, ekaa pitää vielä viilata. Leikannut ja liimannut. Poistanut takaumia tai siirtänyt niitä toisiin paikkoihin.

Ja luojan kiitos vähitellen saanut otteen toisesta päähenkilöstä. Yhdeksän kuukauttahan tässä menikin.

Tunnen itseni ihan... tiedättekö, sellaiseksi tomcruise-säätäjäksi kuin siinä Minority Report -leffassa.



Paitsi, että minä laitan järjestykseen sanoja, lauseita, kohtauksia. Leikkaan kuvailuja ja dialogia. Ihan hassua.

Mutta meri siellä säilyy. Meri, mukulakivet ja katedraalin kyljen enkelit ilta-auringossa.

Minä, Meller ja Morrison

Eh, eh, onpas tämä nyt suorastaan kekseliäs otsikko edellisen jatkeeksi.

Mutta, tuijotin Pariisinreissulla tovin Monsieur Morrissonin hautaa. Sen ympärillä on aidat, eli ihan viereen ei pääse, mutta kyljessä olevaan puuhun on liimattu tuhat ja yksi purukumia. Ilmeisesti eleellä on jokin merkitys.

Minä lähinnä halusin pois huminasta ja jonnekin, jossa ihminen voisi istua rauhassa hetken ja kirjoittaa. Ja sen teinkin. Hautuumaat ovat kivoja. Jopa Père-Lachaise, sunnuntai-iltapäivällä ja kun ei ole ainoa turisti. Se on niin valtava, että hiljaisiakin kulmia löytyy. Ja sitä paitsi sunnuntai-iltapäiväksi viikkoja kestänyt sade juuri sopivasti taukosi ja aurinko pisti ujosti nenänsä ulos pilven takaa.

Père-Lachaise
Olen minä rumemmissakin paikoissa kirjoittanut. Mutta tämä kuva sai minut myös vannomaan, että on pakko värjätä hiukset...



Père-Lachaise oli oikeastaan yksi niistä kolmesta paikasta, joissa suunnittelin Pariisissa käyväni. Erään toisen käden vaateliikkeen lisäksi pistäydyin homokirjakaupassa (jep, täällä suuressa maailmassa...) ja nappasin mukaani vinoa romantiikkaa. Niin, ja oivallisen, piskuisen Pariisi-oppaan, jota tuli jo hyödynnettyä. Vinkin tuosta kirjaimellisesti taskukokoisesta oppaasta sain Sarin blogista. Koti-kauppa on siinä hienosti edustettuna.

Paris 100% insolite | After My Own Heart
No kyllä se nyt yrittää suorastaan lavastaa valokuviaan, hömelö.


Kuvasin minä muuten sitä hautuumaata enemmänkin. Laitan otoksia tuonne toisen blogin puolelle, kunhan saan aikaiseksi. Nyt keitän kahvia ja jatkan huimaa vapunviettoani.

Taiteilijaelämää

Kyllä se vain on niin, ettei tämä kirjoitusharrastus ole hyväksi terveydelle, saati siluetille.

Tänään sain hyvin hämäriä inspiraatiokohtauksia. Ne tulivat jostain ja katosivat jonnekin, mutta tuottivat siinä välissä muutaman lauseen. Yhden tarinan alkuun päätyi mauton lammasvitsi. Etenkään sen alkuperästä minulla ei ole aavistustakaan, mutta se nyt vain kuuluu siihen. Istuu kuin suossa.

café-livre Lille

Junassa, töistä palatessa, sen sijaan avasin muistikirjani ja kaivoin käsilaukun pohjalta lyijykynännysän. En tajua, miksi en laita laukkuun pidempää kynää. Muistiinpanoja nimittäin ei voi kirjoittaa kuulakärkikynällä. Se on hahmottelun perimmäisen olemuksen vastaista. Noh, joka tapauksessa, asettelin muistikirjan polvelleni ja hahmottelin siinä junan heiluessa kohtauksen verran tekstiä. Siinä ei ollut lampaita, mutta kaksi etanaa. Niiden ajattelu sai veden kielelle ja Lilleen päästyäni kiersin puolet keskustan leipomoista, ennen kuin onnistuin moinen leivonnaisen löytämään. Sitten jalat veivät kirjakahvilaa kohden. Sympaattinen paikka on se. Paljon kirjoja.

Hain seuralaisekseni olutta ja istuin nojatuoliin, joka oli niin upottava, että viidessä minuutissa asento muuttui epämukavaksi. Pöydän ääressä oli kuitenkin mukavampi jatkaa niiden ajatusten purkamista kynännysällä paperille.

café-livre Lille

Eli ei käy terveellisestä elämäntavasta tämä.

Viikonloppukin menee ihan hunningolle, kun huomenissa hypätään auton takapenkille ja suunnataan Pariisiin. Minä ajattelin lähinnä hortoilla hautuumaalla, käydä kirjakaupassa ja ehkä konsertissa ja kirjoittaa Pariisia muistiin.