Kirjallisuutta kanasille

Sitähän se on.

Viime aikoina kirjablogistaniassa on kirjoitettu yllättävänkin paljon chick litistä, ei vähiten sen takia, että Teos julkaisi Maria Rocherin salanimellä kulkevan esikoiskirjailijan Enchanté - hauska rakastua! -opuksen. Kirja on käsittääkseni melko tyylipuhdasta chick littiä. Vaikkakin...

Mitä oikein on chick lit?

Olen Vaaleanpunaisen Kässärin myötä ottanut asiasta selvää ihan vakavissani. Tai niin vakavissani kuin kananpoikasten kirjallisuudesta voi ottaa selvää. Lukaisin läpi Cathy Yardleyn Will Write for Shoes -oppaan. Kirjoitusoppaana se ei ole poikkeuksellinen (palaan ehkä aiheeseen joskus toiste), mutta kirja on mielenkiintoinen silmäys siihen, mitä chick lit oikeastaan on ja mikä sen erottaa perinteisemmästä romanssikirjallisuudesta.

Happy ahopping (Idea go)

Chick litin perusmääritelmä on melko yksinkertainen. Se löytyy vaikkapa wikipediasta tai Järjellä ja tunteella -blogista. Itse selvitin aihetta taannoin eräälle immeiselle suunnilleen seuraavasti:

"Miten se ois, et haluais tehdä mulle jotain lyhyttä selostusta chick lit -genren peruskuvioista? Tavallisimmat juonikuviot, tai ylipäätään millaiset asiat tekevät tarinasta chick littiä?"

Kokeillaanpas.

Chick lit ja "perinteinen" naisten viihdekirjallisuus (romance novels) eroavat toisistaan pitkälti päähenkilöiden ja ja tiettyjen kliseiden osalta. Jos mennään ihan yleistyksillä, niin nykyisen chick litin päähenkilöt ovat aikuisia nuorehkoja naisia, ennemminkin kahdenviiden-kolmenkympin huitteissa kuin parikymppisiä. Vaikka chick lit -nainen etsiikin miestä ihan yhtä kipeästi kuin viihderomaanin nainenkin, niin chick lit -nainen on kuitenkin itsenäinen. Yleensä rakentanut oman uransa tai ainakin tehnyt päätöksensä ihan itse. Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulon Elisabethia pidetään chick lit -naisten kantaäitinä.

Toinen merkittävä ero on tarinan kehys. Chick lit sijoittuu metropoliin. New York, Lontoo, Pariisi. Siksi genreä on julkaistu aika vähän suomalaisilta kirjoittajilta ja nekin mitkä on julkaistu, sijoittuvat usein ulkomaille (cf. vaikkapa Kira Poutanen tai Maria Rocher). Myyrmäki ei kuulemma toimi, ainakaan Otavan suomalaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikön Jaana Koistisen mukaan: Suomalainen kirja tuntuisi tekemällä tehdyltä: "Chick lit sijoittuu aina suurkaupunkiin, sen katuihin ja kuppiloihin. Suomessa ei ole sellaisia metropoleja. Myyrmäkeen sijoitettu chick lit on jo camp".

Päähenkilö työskentelee jollain mediaseksikkäällä alalla, tai ainakin haaveilee moisesta. Päähenkilö myös käyttää kohtuuttoman paljon energiaa jostain kliseisestä naisten ongelmasta stressaamiseen: painosta, ulkonäöstä... (cf. Bridget Jones)
Päähenkilö shoppailee. Ja pitää siitä. Usein ongelmaksi saakka. IMHO iso osa chick litista on oksettavan kulutuskeskeistä, mutta mä olenkin vähän hippi. Tietty "branddropping" on aivan tavallista (cf. Sex and the City ja Manolo Blahnikin kengät). Päähenkilö juhlii paljon ja ylipäätään viettää vilkasta sosiaalista elämää. Päähenkilöllä on taipumuksena toilailla. Jotain sellaista pientä ja harmitonta, huulipunaa hampaissa kun elämän mies tulee lähemmäs.

Viihderomaanista poiketen chick littiin saatetaan kuitenkin kirjoittaa jonkin vakavampi pohjavire. Marian Keyes on tästä hyvä esimerkki, kirjailija käsittelee esim. huumeongelmia, vähättelemättä, mutta pitää tekstin hauskana ja kevyenä.

Oppaassaan Cathy Yardley näkee asiat laajemmin ja siteeraa "tyylipuhtaan chick litin" seuralaiseksi kaikenlaisia alalajeja. Vaikkapa seuraavia:

  • Mommy Lit (uran ja äitiyden yhteensovittamista)
  • Hen Lit / Lady Lit (40+)
  • Ethnic Chick Lit (Bollywood-leffa kirjan muodossa)
  • Paranormal Chick Lit (Sookie Stackhouse, anyone?)
  • Chick Lit Mystery / Tart noir (edestä Femme Fatale ja takaa Philip Marlowe)
  • Christian Chick Lit (välttäkää kiroilua ja esiaviollista seksiä)
  • Young Adult Chick Lit (sikäli kuin 10-12 -vuotiaat lukijat ovat nuoria aikuisia)

Chick lit ei siis ole pelkkää shamppanjaa ja shoppailua, vaan kirjallisuutta nykynaisilta nykynaisille, humoristisella otteella. Näitä alalajeja yhdistää oikeastaan vain päähenkilö(n/iden) sukupuoli, tietty itseironia ja se, että tarinan aikana päähenkilö oppii jotain. Draaman kaari on siis usein perinteinen, loppu onnellinen ja tarina kerrottu ensimmäisessä persoonassa.

Spashing wine (Idea go)

Mihin ihmeeseen chick littiä tarvitaan? Miksi kukaan lukisi sellaisia kirjoja?

Miksi kukaan lukisi mitään muutakaan viihdyttävää, kun tarjolla on myös vakavaa proosaa? Hiiteen dekkarit, saati fantasia, nehän viihdyttävät, vaikka pohjalla olisikin jotain syvällisempää. Siteeraanpa vielä Yardleyta:

For those writers who take offense at critics and reviewers who call chick lit "fluffy", "frothy" or "dumb" and who want to counter by making chick lit novels literary heavyweights, I have only one piece of advice: switch to decaf. Seriously. As chick lit authors we have messages, themes and insights, of course. But our primary job is to entertain. We're not finding the cure for cancer here.

Kirjallisuuden arvottaminen on vähän ikävää. On sitä Oikeaa Kirjallisuutta ja sitten Tekeleitä, jotka eivät ansaitsisi olla olemassa. Huolimatta siitä, että kevyen kirjallisuuden profiilia yritetään hilata ylöspäin, varsin moni suomalainen kirjailija kuitenkin kirjoittaa naisten viihdettä salanimen takaa. Tuntuu olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Sitä taidetaan vielä hävetä. Koetaan, että vaaleanpunaisiin kansiin sidotut tekeleet olisivat lähinnä kompastuskivi, jos haluaa joskus kirjoittaa jotain muuta.

Kirjallisuusblogeissa ilmiö korostuu hassusti. Toisaalta, paljon lukevat ja kirjoittavat ihmiset osaavat olla varovaisia, kun kirjoja aletaan arvottamaan genren perusteella. Ollaan noin teoriassa tietoisia siitä, että yhtä ei parane nostaa korkealle muita ylemmäs. Ainakaan kovin suureen ääneen. Toisaalta, kuulee sanottavan, että "ei ole minun tyylistäni kirjallisuutta". Yhden tai kaksi kirjaa luettuaan. Kategorisoidaanko muitakin lajeja noin nopeasti? Yksi huono dekkari ja koko genre on turha?

[Kuvat: Idea go]

Sylvia Beach - Shakespeare & Company

Sylvia Beach - Shakespeare & Company

Sylvia Beach on amerikkalaisen presbyteeripastorin tytär. Hän rakastaa kirjallisuutta ja Ranskaa. Sylvia elää vilkasta kulttuurielämää Pariisissa, ensimmäisen maailmansodan pommitusten keskellä.

Öisten ilmapommitusten aikana Cyprian ja minä voimme valita kahdesta mahdollisuudesta: vilustua kellarissa tai ihailla näkymää parvekkeelta. Tavallisesti valitsimme jälkimmäisen.

Sylvia haaveilee ranskalaisen kirjakaupan perustamisesta New Yorkiin, mutta säästöt eivät riitä sellaiseen. Pariisissa on halvempaa. Syksyllä 1919 syntyi Shakespeare & Co, amerikkalaisen kirjallisuuden kehto ja nykymuodossaan* yksi kiehtovimmista kirjakaupoista joissa minä olen vieraillut. (Paremmat valokuvat paikasta ovat vielä niissä bittisyvyyksissä, jonne ne kadotin kun hukkasin kolme vuotta kuvia blogistani. Varmuuskopioikaa, lapset rakkaat.)
Nykyinen Shakespeare & Co ei ole tismalleen sama kuin se maailmansotien välisen ajan kirjailijoiden turvapaikka, jossa saattoi tavata E. Hemingwayn tai F. Scott Fitzgeraldin, mutta ehdoton vierailukohde siltikin.

James Joyce, Sylvia Beach ja Adrienne Monnier
James Joyce, Sylvia Beach ja Adrienne Monnier Shakespeare & Co:ssa vuonna 1920. Kuva: the Beinecke Rare Book & Manuscript Library, Yale University.



Kirja on kertomus Sylvian elämästä, ystävistä, kirjallisuudesta ja kirjakaupasta. James Joycesta ja naisesta, joka kustansi vain yhden kirjan: Odysseuksen.
Kieli on vanhahtavaa, mutta helppolukuista, tyyli suorastaan tarinoiva. Juuri sellainen, jolla iäkäs nainen kertoisi elämästään. Se on kirjan vahvuus, ja samalla myös heikkous. Ajatukset hyppivät sinne tänne, puhutaan tilanteista ja asioista, joita elämässä tapahtuu, mutta joilla ei ole sen kummempaa merkitystä. Kovin hedelmällisiä tapauksia kirjavista suhteista ei kannata etsiskellä, mutta Joycen olemusta ja työntekoa Beach kuvaa oivasti.

Teos on kuitenkin kaikin puolin luettava elämäkerta, pala vuosisadan alkupuolen Pariisia, sen kiihkeää kulttuurielämää ja etenkin kirjoja.

Kirjan kansi Shakespeare & Co.

* Itseasiassa Sylvia Beach toimi esimerkkinä ja mentorina hiljattain edesmenneelle George Whitmanille, nykyisen Shakespeare & Co:n perustajalle. Whitman jopa nimesi tyttärensä Sylviaksi.

Serif

Tarpeeton postaus ja tarpeeton gallup:
millä fontilla te kirjoitatte?

Sitähän sanotaan, että paperilta luettavan fontin tulisi olla serif, päätteellinen ja näytöltä luettavan fontin sans-serif, päätteetön eli groteski.

Blogissani pyrinkin tätä noudattamaan, mutta muuten tulee vähän horjuttua. Vaaleanpunainen kässäri on kirjoitettu Times New Romanilla, vaikka sitä on luettu vain näytöltä. En ole jaksanut muuttaa kaikkea, vaikka ehkä pitäisikin. Times on oiva perusfontti, tahi sitten Garamond. Sans-serifeistä pidän eniten Verdanasta.

Kaikki edellinen oli oikeastaan vain tekosyy, jolla saan jakaa teille tämän alla olevan kuvan. Olen hihitellyt sille paljon.

I shot the serif

Verkosta ja riutuneisuudesta

Ulkosavolaisuudessa on ongelmansa.

Esimerkiksi fyysinen välimatka Suomeen. Ensimmäkseen siihen on jo tottunut, mutta toisinaan vastaan tulee asioita, joita olisi kiva tehdä ja kokea, muttei voi. Koska matka. Tietysti, jos olisi enemmän rahaa ja aikaa, niin sekin olisi vain järjestelykysymys. Loppujen lopuksi täältä lennähtää Suomeen melko nopeasti. Mutta ei ole, kumpaakaan.

Minusta olisi hirvittävän kiva kyetä osallistumaan jollekin kirjoituskurssille, "kesäleirille" tai vaikkapa viikonlopun novellipajaan. Sellaisesta saisi inspiraatiota ja ehkä niitä haikailemiani työkalujakin, mutta etenkin minua kiinnostaisi tavata ihmisiä. Semmoisia kirjoittavia ihmisiä. Kateellisena kuuntelen ihmisten kokemuksia.

Onneksi on internet. Sähköisen verkon yli on hyvä verkostoitua. Tuskinpa olisin saanut viimeisen vuoden aikana paljoakaan aikaiseksi ilman niitä siellä jossain olevia ihmisiä, kuka vaikuttanut mitenkin.(Siitä kiitos heille. Tunnistatte itsenne jos satutte tätä lukemaan.)

Jos internettiä ei olisi, minun varmaan pitäisi siirtyä riutuvaksi taiteilijaksi Pariisiin. Viettää päiviäni inspiroituen Père-Lachaisella ja iltani... inspiroituen Moulin Rougessa. Hmm, ei se sittenkään kuulosta kovin pahalta tuo riutuvan taiteilijan elämä. Mutta siihen on vielä matkaa. Kärsiminen on kohtuullisen helppoa ja Pariisikaan ei ole kaukana, mutta mitenkäs se taiteilijuus?

Työkalujen perässä

Pakotan itseni pitämään näppini erossa Vaaleanpunaisesta Kässäristä. Siihen saakka, kunnes saan tummemmalla punaisella tuhrittuja sivuja takaisin esilukijaraukaltani. Yllättävän vaikeaa se on. Joka ilta olen avannut tiedoston ja lisännyt jonkin rivin, muuttanut jotain toista. Pyöritellyt tyttöjä mielessäni edestakaisin, vaikka oikeastaan pitäisi pyöritellä sivuhenkilöitä.

Myös Mystillisen Pariaikaansaannoksen raakaversio toteuttaa tällä hetkellä tehtäväänsä ensilukijoiden kidutusvälineenä. Heitä jopa säälin, sieltä seasta on nimittäin bongattu sellaista virhettä ja epäloogisuutta, ettei tosikaan.

Mutta todistettu on, että kuolemanlinjan asettaminen tehostaa jopa luovaa työskentelyä. Kuten fiksuimmat kirjoitusoppaissa väittävät. Saa runnomaan tekstin raakaversion valmiiksi. Ei se välttämättä paljoa huonompi ole kuin hitaammin tehty. Enemmän virheitä, kyllä, mutta noin niin kuin pohjimmiltaan.

Seuraavaan projektiin on idea. Toistaiseksi ainoastaan idea. Ei juonta, ei tarinaa. Mielikuvanpuolikas henkilöistä ja lähtöasetelma. Vaaleanpunaista Kässäriä kirjoittaessa pohjalla oli kaksi pöytälaatikossa hengannutta novellia ja sitten vain koetin tehdä "jotain" sen päälle. Nyt ehkä voisin ihan ottaa jonkin suunnittelutyökalun käyttöön. Mikään ei ole toistaiseksi aiheuttanut semmoista "tuota haluan kokeilla!" -fiilistä. Jokaisella oppaalla ja jokaisella kirjoittajalla tuntuu olevan omat suosikkinsa. Miten siitäkin saa selvää.

Työkalut kuusioavaimet

Vaikeaa on.

Noh, ennen kuin saan aikaiseksi kokeilla jotain fiksua, voin vaikka lueskella aikani kuluksi Kirjoittajatreffejä. Varsinkin tämä postaus raakatekstin lihottamisesta sopii minulle hyvin. Mulla on vähän tapana kirjoittaa hirvittävän tiivistä. Oivallinen taito työelämässä... kirjoittaessa vähemmän, ellei sitten halua keskittyä raapaleisiin.

[Kuva: Leon Brooks]

PS: Pitäisiköhän mun lisätä tunnisteisiin "strukturoitu prokrastinointi"?

Aloitusrivi

Kopioin ideoita. Ideoiden kopioiminen on oivaa, kun ei tässä tyhjiössä kuitenkaan eletä. Nyt idea on alussa, alussa oli muutamia sanoja. Kuten varmaan muutkin, niin ainakin Rooibos, Marke ja B.N. vilauttivat pöytälaatikkojensa syvyyksiä. Aloituslauseita. Lopetuslauseitakin.

Mietin pitkään, mitä vilauttelisin. Osa raapusteluistani on jo esillä täällä blogissa, niissä ei ole mitään salaista. Sitten muistin, että onhan minulla ihan muualle kirjoitettu novelli:

Ensimmäinen asia, jonka Silvia huomasi, oli märän sammalen tuoksu.

Siinä on metsää. Paljon metsää. Metsää on myös siinä, syvälle pöytälaatikon uumeniin haudatussa tekstinpätkässä, jonka aloitin yhdellä elämän olennaisimmista asioista:

Kymmenen lampaan lauma nosti päänsä nurmesta ja kääntyi, kuin käskystä, ohikulkijaa kohden.

Ei noissa mitään kovin ytimekästä ole, tavallisia polveilevia lauseita. Sitä samaa kolmannen persoonan imperfektiä, mitä useimmat tekstini. Vaaleanpunainen kässäri eroaa sisaristaan hieman. Aloitus on kahden sanan huudahdus. Ensimmäinen kappale minä-muodossa kirjoitettu. Oli muuten tuskaisen vaikeaa se, ennen kuin sain ensimmäisestä persoonasta otteen.