Epäonnettomuus

Minä olen sänkysi alla.

Minä seuraan sinua työmatkalle, kahvimasiinalle, pyörälenkille.
Leikkisällä päällä ollessani puhallan paperipinkkaasi. Niin, että joudut etsimään monisteitasi takapuoli pystyssä työpöytäsi alta. Pomosi ilmestyy työhuoneeseesi ja sääriäsi katsellessaan unohtaa, mistä oli sinua torumassa.

Minä saan sinut juomaan liikaa shampanjaa pikkujouluissa. Jotta se söpö työkaverisi, johon yritit tehdä vaikutuksen, joutuu taluttamaan sinut taksiin. (Tiesitkö muuten hänen olevan naimisissa?)

Minä saan koirasi oksentamaan anoppikokelaan lahjoittamalle villapaidalle. Sille, johon on kirjailtu kaksi vaaleanpunaista kissanpentua.

Herra Murphy on minulle kaukaista sukua.

Olen herra Epä Onnettomuus.

Eilisaamuna nukuin pommiin ja unohduin sängyn alle. Sinä ajoit kolarin ja katkaisit jalkasi.

Lupaan hankkia uuden herätyskellon.

***

Pakinaperjantain tämänviikkoinen haaste.

Luistavaa

Luistavaa

Olen joskus törmännyt
pää edellä
uima-altaan
kaakelipäätyyn

Saanut sormeeni
haavan
    luistimen terästä
    Fiskarsin tuotannosta
    paperin laidasta

Asfaltti-ihottumaa
espanjalaisen
polkupyöräilijän takia

Haluan silti elää vaarallisesti.

Valitsen
    sadesäälle
    kostealle asfaltille
    pakkasaamuina

sileäpohjaisimmat tennarini.

* * *

Runotorstain 235. haaste: liukas.

K-kirjaimella


Niinä viikkoina
joina työtunnit
voi laskea

kertomalla
lisäämällä
ylitse
potenssiin

Niinä viikkoina
joina yöunet
saa kasaan

vähentämällä
jakamalla
osissa
pilkun jälkeen

Niinä viikkoina
joina väsymys
hivuttautuu
jokaiseen
jäseneen

Niinä viikkoina kaikki kiva alkaa k-kirjaimella:
kahvi
klementiini
kehu

Aivan pian saanen viimeisen pisteen paperille.

* * *

Arjesta runotorstain 234. haastetta mukaellen.



Kiviä


Kaksi polkupyörää.
Reppu selässä.
Märät tennarit.

Liikenne aivan
väärällä
puolen.

Toivoimme ettemme
eksyisi.

Sateen alla.

Kapeilla teillä.

Sieltä jostain keskeltä tuulta ja Irlannin vihreitä niittyjä löysimme viimein druidien piirtämät kivikehät.

Huokailivat tarujaan meille.

Silloin tiesin hengittäväni.
Silloin hymyilit minulle vielä.

* * *


Taustamelua ja hissimusiikkia

Hymyilin taannoin leveästi Deen kommentille: "Oh, luojan kiitos kerrankin joku, joka ei kuuntele pianon pimputusta kirjoittaessaan."

En ole aivan varma, onko ihmisen mahdollista kirjoittaa
a) muulloin kuin yöaikaan ja
b) musiikitta.

Kohta b on oikeastaan aika erikoinen, koska en tiedä musiikista juuri mitään. En ole koskaan kokenut itseäni erityisesti musiikkiriippuvaiseksi, oikeastaan päinvastoin. Paitsi silloin kun kirjoitan.

Tiedän ihmisiä, jotka valitsevat musiikin kirjoittamansa tekstin tunnelman mukaan. Ja niitä, jotka laittavat repeatille jonkin sopivan biisin, joka ei jää päähän soimaan. Niin, että loppujen lopuksi se katoaa taustamusiikiksi.

Minä voisin väittää, etten valitse musiikkia tekstin mukaan, mutta musiikki vaikuttaa suorastaan paljon siihen mitä kirjoitan. Sateen lasten idea lähti vyörymään yhdestä juovikkaasta huovasta. (Piste sille, joka tunnistaa kyseisen biisin.) Eilen mainitsemissani 31 000 sanassa on meri ja mukulakiviä, mutta myös jossain taustalla Nahkatakkinen tyttö. (Sen kaikki tunnistavat.)

Mitä sitten kuuntelen kirjoittaessani?
Noh, vaikkapa seuraavia ja etenkin seuraavia:

Panic! at the Disco. Myöhäislöydetty, mutta nykyään suuri suosikki. Varsinkin I Write Sins not Tragedies on aivan loistava.

Amanda Palmer. Kiitos Amandan löytämisestä kuuluu samalle ihmiselle, jota lainasin taannoin sähköiseen julkaisemiseen liittyen. Australia, etenkin Australia, oi tuo kaipuu pois todellisuudesta.

Suomirock. 80- ja 90-lukujen suomirock. Tässä listassa nyt on niin monta nimeä ja ehkä vielä löytämistäkin odottavaa kappaletta, etten ala erikseen luettelemaan. Uudemman suomirockin kanssa mulla on vähän vaikeuksia. Ehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita.

Ladyhawke - Paris is Burning. Ja lämpimät yöt parvekkeella Välimeren rannalla.

Carola.

Entäs te muut? Mikä soi? Vai soiko mikään?

Hymiö

Meri oli lämmin. Niin lämmin, ettei sinne kahlatessaan tarvinnut epäröidä hetkeäkään. Meri oli lämmin ja ranta kivinen. Aaltojen pyöristämiä kiviä, joista irtosi ohutta harmaata pölyä vaatteisiin. Meri oli lämmin, ranta kivinen ja valo meren yllä hehkui puuterinsävyä, jollaista ei nähnyt missään muualla.

Jostain sellaisesta se lähti.

En ajatellut kirjoittavani novellia. En kahta. En etenkään ajatellut, että puolta vuotta myöhemmin laittaisin virtuaaliselle paperille pisteen 31 000 sanan jälkeen. Se ei ole pitkä, mutta olen ihan käsittämättömän ylpeä itsestäni. Se on tarina. Siinä on alku, loppu ja melko monta kappaletta välissä. Juoni, henkilöitä ja dialogia.

Se on tietokoneella ja varmuuskopioituna. Se on tullut välillä uniini ja unohdettu välillä kokonaan.

Se on kevyttä viihdettä, ei missään tapauksessa vakavasti otettavaa taidetta. Luonnehdin sitä leikkisästi sanoilla "silkkaa chick littia", vaikka muutamat perinteisimmistä genren tunnusmerkeistä puuttuvatkin. Ei mediaseksikkäitä työpaikkoja, fanaattista shoppailua tai muodin seuraamista, ei ulkonäköongelmien kanssa painimista.

Siinä on pieniä tapauksia elävästä elämästä (vaaleansininen kokolattiamatto eteisessä, anyone?) ja kaksi päähenkilöä, joista tunnistanee ällöttävän paljon marysueutta. Etenkin siinä on meri ja auringonkiloa katedraalin seinillä.

Kaikesta pienuudestaan, keveydestään ja keskeneräisyydestään huolimatta se on kuitenkin kokonainen tarina ja sen takia hymyilin typerästi tietokoneelleni koko eilisillan. En minä ole koskaan kirjoittanut mitään satunnaista novellia pidempää, en edes haaveillut moisesta.
Kirjoitinko minä kaiken tuon ihan itse?