Lukee kaikkea fantastistieteiskauheaa (tää on meemi)

Normandian Mary lanseerasi blogissaan fantsu-/scifi-/kauhulukumeemin, jonka ilosta kiljahdellen (miltei kiljahdin, ihan oikeasti) nilistin omaan blogiini.

1. Minkä sf/f/h -kirjan luit viimeksi?

Kuten tunnettua, kaikki mahdollinen on kesken. Viimeksi taisin lukea loppuun saakka J.S. Meresmaan Kuninkaan tahto -pienoisromaanin, jonka pääsin lukemaan vähän "esiripun takana".

2. Mikä oli viimeinen sf/f/h -kirja, jota et saanut luettua loppuun asti ja miksi?

Niemi - Salminen -kombon Nimbus ja tähdet on yhä kesken. Ei siinä alkupuolessa ole mitään vikaa sinällään, mutta moni muu mielenkiintoisempi on vienyt huomion. Vika todennäköisesti ei ole kirjassa, vaan lukijassa jolla on suuria vaikeuksia scifin kanssa.

3. Mikä oli viimeisin sf/f/h -kirja, josta pidit, mutta josta muut eivät pitäneet (esim. suuri yleisö ei siitä pahemmin välittänyt tai sai huonon vastaanoton kirjabloggaajilta tai kriitikoilta).

Hankala. En muista mitään kovin haukuttua lukeneeni. Ehkä jokin vampyyriromantiikkapala?

4. Mikä oli viimeisin sf/f/h -kirja, josta et pitänyt, mutta josta muut pitivät.

Kuten pari viikkoa sitten kirjoitin, blogistanian palkitsema Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli melkoinen pettymys. Ylipäätään välillä tuntuu, etten syty ns. "yleisesti kehutuille" teoksille.

5. Kuinka pitkään yleensä luet yhdeltä istumalta?

Vähän. Jos saan varttitunnin keskityttyä kerralla, niin hyvä. Tätä ei voida pitää erityisenä kehuna. Meh.

6. Mitä luet juuri nyt?

Clive Barkeria, Salla Simukkaa, Milja Kaunistoa... ja tietokirjallisuutta.

7. Oletko pitänyt siitä tähän mennessä?

Barkerin The Damnation Gamesta pidän. Valkoinen kuin lumi on liian alussa, että osaisin sanoa mitään. Piispansormus takkuaa just nyt vähän, se pitäisi ihan ottaa rauhassa työn alle.

8. Kuinka kauan siitä on, kun ostit nyt lukemasi kirjan?

Tovi. Tosin Simukan Lumikki-osa on kirjastolaina ja Piispansormus arvostelukappale... krhm.

9. Mikä oli viimeisin paperinen sf/f/h -kirja, jonka ostit?

Hmm... hmm hmm. Painettu. Ostettu. Kaaauhian vaikea kysymys. Ehkä Silja Suden Routamieli

10. Mikä sf/f/h -alalaji miellyttää sinua eniten ja miksi?

Varmaankin fantasia, jos kovin äärieeppisyyksiin ei mennä. Tai sitten semmoinen realistiskummempi laji, millä nimellä sitä sitten halutaan kutsuakin: Uuskumma. Suomikumma. Maaginen realismi. Reaalifantasia. Se semmoinen.

11. Mikä sf/f/h -alalaji miellyttää sinua vähiten ja miksi?

Kuten jo aiemmin totesin, en ole scifi-ihminen. Tai sitten en vain ole löytänyt omaa scifiäni, sillä en yleensä saa siitä otetta. Dystopioita en jaksa edes yrittää, koska enimmäkseen kaipaan kirjallisuudelta optimistisuutta.

Kobo

12. Mikä on lempi-lukulaitteesi?

Tuo kultaseni, Kobo Glo. Taustavalo ja moninainen yhteensopivuus. Kiitos mulle juu.

13. Mikä on viimeinen ostamasi e-kirja?

Eilisillan heräteostos, Carol Hedgesin Diamonds & Dust.

14. Luetko vain saman formaatin kirjoja (joko vain e-kirjoja tai vain paperikirjoja)?

En. Molempia tulee luettua, joskin nykyään painuu enemmän sähköiselle puolelle, ihan helppouden takia. Mitään periaatetta aiheesta minulla ei ole.

15. Luetko e-kirjat aina samalla laitteella (esim. lukulaite, kännykkä, tabletti)?

Joo, aina tällä Kobolla. En jaksa lukea koneen näytöltä, ja kännykältä en ole edes koettanut. Lukulaite kulkee laukussa mukana sekin.

Lisänä rotta rokassa

Hämmentävä teksti tämä, joka tällä hetkellä kiusaa mietteitä.

Kohta varmaan joudun antamaan periksi ja raapustamaan (käsin, vihkoon) ihan oikean pitkän synopsiksen. Ei tästä muuten tule kuin sanomista, eikä edes sitäkään. Olen kirjoittanut alun nyt varmaan viidesti. Olen aina aloittanut eri kohdasta. Erilaisella logiikalla. Erilaisella kehyskertomuksella. Vaihdoin jossain vaiheessa aikamuotoakin, ja nyt harkitsen palaavani takaisin turvalliseen kolmannen persoonan imperfektiin. Preesens toimii mainiosti raapaleissa ja joskus jopa novellimitassa, mutta tuollainen pidempi taitaa hengästyttää. Ehkä.

Katsotaan muotoa uudestaan sitten, kunhan olen motivoinut itseni siihen tympeämpään työhön, eli synopsiksen tekoon.

Tällä hetkellä tiedän vain, että tarinassa on:
- Tyttö, joka ei puhu. Puhumattomuuden syy jääköön vielä salaisuudeksi.
- Poika, joka ei usko mihinkään, mutta tekee kuitenkin työtä, joka on pääosin uskonasia.
- Joki, josta kalat ovat kadonneet.

Tästä uhkaa tulla kevyttä ja valoisaa. Eiku. Enimmäkseen on yö. Flirttaillaan nyt sen synkeämmän puoleni kanssa. Synkeä on juuri sopiva sana nuortenkirjaksi suunnitellulle tekstille. Eiku.

Kirjoitusmotivaatio on vielä vähän hakusessa, mutta jostain oudosta syystä juuri sen puute ei ahdista kovinkaan kovaa juuri nyt. Tämä tarina ei ihan vielä tunnu olevan valmis kirjoitettavaksi. Motivaation haussa olen lueskellut kaikenlaista. Esimerkiksi Kummallisen kirjoittajat -kirjoitusopasta, joka ei ehkä sinänsä ohjeistukseltaan ole tuonut suuria oivalluksia, mutta on varsin innostava teos. Olen lukenut myös lisää Clive Barkeria, joka ainakin osoittaa, että aivan käsittämättömillä ideoilla ja silkalla häpeämättömyydellä voi saada aikaan vaikka mitä. Siihen voi aina palata muutaman luvun ajaksi ja olla sitten uskoton muun kirjallisuuden seurassa. Olen myös lueskellut lehtiarvioita kevään kirjallisuudesta, ja harmitellut hiljaa sitä, kuinka kiva olisi ollut saada Tulen tyttäristä edes yksi (1) lehtiarvio. Edes jossain pienemmässä lehdessä. Se olisi tarkoittanut... paljon. Eiköhän kirja ihan tarpeeksi hyvä olisi ollut lehteenkin kelvatakseen. Tavallaan sekin syö uskoa ja kirjoitusmotivaatiota; mitä hyötyä on siitä, että tietää tehneensä töitä ja onnistuneensa, jos on melkein yksin sen tiedon kanssa? Minä onnistuin jopa uneksimaan aiheesta. Ei ollut ihastuttava uni se, ei. Mutta kaikkea ei voi saada. Minä olen saanut pienkustantajan kirjailijaksi ihastuttavan paljon blogihuomiota. Ollaan sitten onnellisia murusista. Lisänä rotta rokassa, kun hevospaistia vasta odotellaan.

Nyt pitäisi kyetä päästämään irti ja siirtyä eteenpäin.

* * *

Ainiin, mulla ei edes ole vielä koodiväriä tälle viimeisimmälle melkein-aloitetulle kässärille. Kamalaa. Ehkä sen löytäminen auttaa eteenpäin.

Maailman ääneen lukemisen päivän kunniaksi katkelma aavenovellista

Tänään 4. maaliskuuta on Maailman ääneen lukemisen päivä. Se voi toimia itse kullekin hyvänä muistutuksena siitä, että lapsille pitää lukea. Paljon. Mutta kannattaa sen lisäksi lukea myös muille läheisille, jotka eivät syystä tai toisesta voi tai halua kirjaan tarttua. Lukeminen lähentää.

Minä nappasin virtuaalisesta kirjahyllystäni Ruumiittomat-antologiamme, josta luen ihan silkkaa omaa tekstiäni. Kyseessä on Ruusunnuppuni, kaikkeni -novellin alku. Uskalsin äänittämisen jälkeen kuunnella tuosta ehkä kolmanneksen ja totesin, että ei kyllä ole minusta puhetyöläiseksi. Kirjailija pysyköön lestissään. Mutta ehkä joku muu uskaltaa kuunnella. Tässä alkupätkässä on vasta yksi lihakirves.

Ja koska on näköjään linkityspäivä, niin laitanpa saman tien linkin Vaarnan arvioon Tulen tyttäristä. Tuo suuresti ilahdutti minua. Miksei ilahduttaisi, kun kerran verrataan Jane Austeniin (vaikken moista vertausta taidakaan ihan ansaita).

Kirjassa on jotain samanlaista kuin Jane Austenin tuotannossa. Sankarittaret etsivät rakkautta, mutta arjen käytännöllisyys on ajattelussa vahvasti mukana. Vaihtoehtoja mietitään ilman hermoja raastavaa angstia, eli aiheeseen on astetta kypsempi ote. Romanttisissa kirjoissa tuppaa olemaan paljon ärsyttäviä piirteitä, mutta tässä kirjassa en joko huomannut niitä, tai ne eivät vain haitanneet lukemista.

Pidin erityisesti siitä, miten homopareihin suhtauduttiin fantasiamaailmassa tismalleen samoin kuin heteroihinkin. Tuntuu että keksityissä fantasiamaailmoissakin nojataan aika usein oman maailmamme ennakkoluuloihin, vaikka olisi mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä. Naarnin ja Emman vastoinkäymiset johtuvat ihan muista asioista ja hyvä niin.

Kate Atkinson - Elämä elämältä

Joukonpetturi tässä taas, hei. Atkinsonin Elämä elämältä voitti taannoin Blogistanian parhaan käännöskirjan palkinnon (ne jaettiin eilen). Tartuin siis kirjaan uteliaisuudella, kun se e-kirjastossa oli tarjolla. Mutta... plääh.

Kirja kertoo vuonna 1910 syntyvän Ursulan tarinan Britanniasta (ja hieman Saksastakin) maailmansotien ajalta. Kirjan perusideana on se, että Ursula saa aina kuollessaan uuden mahdollisuuden aloittaa alusta. Hän siis syntyy lumipyryn keskelle kymmeniä kertoja ja elää milloin muutaman vuoden, milloin eläkeikään saakka. Jokainen elämä eroaa toisesta hieman, ja vähitellen Ursula oppii ymmärtämään, että osaa aavistaa tulevaa ja niin ollen välttää sudenkuopat.

Idea on kiinnostava. Koska kyse on maailmansotien ajasta, kirja flirttailee myös vaihtoehtohistorialle. Atkinsonilla on kirjan edestakas poukkoileva rakenne hallussa: lukija ei koskaan tipu kyydistä. Kieli (ja myös Kaisa Katteluksen suomennos) on miellyttävää ja sujuvaa luettavaa. Atkinson osaa rakentaa ajankuvan – toisinaan jopa liiallisin yksityiskohdin, ja raaka ja kaunistelematon kuvaus koskettaa toisinaan lukijaa.

Kate Atkinson - Elämä elämältä (kansi)
Kate Atkinson - Elämä elämältä
(suom. Kaisa Kattelus)
Schildts & Söderströms, 2014

Missä siis vika?

Tarina itsessään on herttaisen yhdentekevä. Kirjasta puuttuu täysin jännite. Tarina ei oikeastaan anna mitään syytä, miksi Ursulan elämää pitäisi seurata alusta loppuun, ja vielä useita kertoja. Vasta aivan kirjan loppupuolella Ursulalla on jokin muu tavoite kuin... olla ja elää. Suurimman osan ajasta hän ei edes tunnu oppivan valtavan paljoa edellisistä elämistään, vaan kaikki toistuu miltei samanlaisena kuin aiemmin. Samaa Lontoon pommitusta toistetaan kolme tai neljä kertaa peräjälkeen. Tulos? Ursula kuolee taas, tavalla tai toisella.

Olin suoraan sanoen pettynyt. En edes siksi, että Elämä elämältä oli vaatimaton. Maailmassa riittää vaatimattomia kirjoja. Vaan siksi, että tässä olisi ollut aineksia niin paljon enempäänkin! Tässä oli ainekset täytekakkuun, josta rohkeammalla käsittelyllä olisi joka leikkauksella voinut saada kuorittua uusia vaihtoehtohistoriallisia kerroksia ja silkkaa spekulaatiota. Mutta tulos oli pannukakku ja vähän kermavaahtoa päälle. Kuin kirjailijalla olisi ollut huimia ideoita, mutta viime tingassa hän olisi päättänyt, että kirjoittaakin myös mainstream-lukijalle kelpaavan romaanin. Ihan kelvollinen jälkiruoka, muttei vastaa annettuja mahdollisuuksia.

Kirjaa kannattelee sen hallittu ja poikkeuksellinen rakenne. Siinä kaikki. Jos tarina(t) olisi kirjoitettu kronologisesti, niin tuloksena olisi ollut valju sotien aikaan sijoittuva kasvukertomus ja sukutarina. Ei taaskaan jännitettä. Vain liuta kesäpäiviä sotien välissä, perhelounaita, riitoja ja pommituksia. Ohuita henkilöitä. Ursula itsessään oli enimmäkseen miellyttävä päähenkilö, mutta useimmat muut, jopa hänen sisaruksensa, jäivät pintaraapaisuiksi ja kovin yksiulotteisiksi. Jokaisella tuntui olevan yksi hallitseva luonteenpiirre, jonka kautta häntä poikkeuksetta kuvattiin. Huomasin harppovani rivien yli. Varsinkin Hitlerin Saksaan sijoittuvat luvut olivat suorastaan pitkästyttäviä. Oikeastaan ainoa uteliaisuus kohdistui siihen, kuinka Ursula seuraavan kerran ottaisi ja herkeäisi hengittämästä.

Hmm... olipas teilaus. Noh, ei kai tämä olisi käännöskirjapalkintoa voittanut, jos muut bloggaajat eivät olisi olleet innostuneempia. Lukekaa vaikka Saran, Aletheian, Katjan, Raijan tai Marian bloggaukset.

- - -

(Ja koska olen tänään vinkulinjalla, niin sanottakoon vielä, että ePub tuntui olevan täysin oikolukematon. Seassa oli kymmeniä ylimääräisiä tavuviivoja. Hmph.)

Melkein kirjoittaa nuorille

Jahas. Lentsu. Toinen tälle vuotta. Osapuilleen kymmenes viimeisten puolentoista vuoden aikana. Bakteerikammoiset älkööt hankkiko lapsia. Minä olen aina kuvitellut olevani melko perusterve ja vain harvoin flunssassa, mutta nyt sitten jokainen mahdollinen lapsen tuoma bakteeri tarttuu minuunkin. Rauhallisesta unesta on aika turha haaveilla, kun koko ajan joku yskii. Toimintakyky on kumman rajoitettua.

Niinpä olen maannut sängyssä valvomassa keskellä yötä ja kirjoittanut lisää käsin. Ei sillä, että osaisin kirjoittaa kolmea sanaa peräjälkeen virheittä, mutta itsepähän harakanvarpaitani joskus tulevaisuudessa tulkitsen.

Pyrin yleensä kirjoittamaan ajattelematta sen kummemmin kohderyhmää. Mutta tämä tekele, joka vielä pääosin leijuu kuvina päässäni, yrittää kovasti sätkiä nuortenkirjallisuuden suuntaan. Tai nuorten aikuisten. Hassua, en ole koskaan varsinaisesti aikonut kirjoittaa nuorille. Tulen tyttäriäkin on minun mielestäni aikuisille kirjoitettu. Tai aikuisille ja aikuisille... sanoisin, että lukijoille. Siitä huolimatta, uusimmassa Kosmoskynässä pääsin hienoon seuraan* höpäjämään nuorille kirjoittamisesta ja seksuaalisuudesta.

Melkein kirjoittaa nuorille

*Spekulatiivisia suhteita ja lajien välistä romantiikkaa luotaavassa numerossa on mukana muun muassa ryhmähaastattelu, jossa J.S Meresmaa, Anne Leinonen, Marja Björk, Helena Waris ja Maria Carole pohtivat nuortenkirjallisuuden suhdetta seksuaalisuuteen. (Klikkaa suuremmaksi.)

Siinä sivussa olen myös puhunut Lukulampulle lukemisistani. Tuo kirjailijakuva kyllä huvittaa joka kerta. Nätti kuva, ei siinä mitään, mutta vuodelta 2010. Jotenkin en oikein näytä itseltäni. Noh, tänä viikonloppuna on vakaa aikomus saada otettua tuoreempi kuva. Todennäköisesti päädymme sitä tarkoitusta varten kirjakahvilaan. Mikäpä parempi paikka. Siellä on paljon pölyisiä kirjoja! (Ja todennäköisesti aivan onneton valo noin niin kuin kuvan ottamista ajatellen.)

- - -

Lisäys: Melkein-kirjoittaa-nuorille kuulostaa ihan intiaaninimeltä.

Stepanin koodeksi | Hopeoitu vainaja

Siitä saakka, kun Stepanin koodeksina tunnettu kirja löydettiin Kutná Horan hopeakaivoksista 1400-luvun alkupuolella, se on kylvänyt ympärilleen hulluutta, tuhoa ja kuolemaa. Sen salakavala voima ei ole lainkaan vähentynyt vuosien saatossa, vaan pikemminkin kasvanut.

Mitä tapahtuu, kun joukko URS-aktiiveja keksii kaivaa esiin legendan kirjasta, joka kylvää ympärilleen tuhoa vuosisadasta toiseen? Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi, kuolema hopeaksi? Tai ainakin Prahan-reissulla tehdyt suunnitelmat kasvavat kahdeksi novelliantologiaksi.

Nämä antologiat roikkuivat hyllyssäni ja lukulistallani turhan kauan. Todennäköisesti siksi, että kauhukirjallisuus ei ole varsinaisesti suosikkigenreni. Lopulta päädyin joululomalla hotkaisemaan Stepanin koodeksin yhden illan aikana. Annoin sille Goodreadsissa kolme tähteä, sillä vaikka antologia oli kiinnostava ja vetävä, tuntui, että se lupasi enemmän kuin lopulta antoi. Maininta kuitenkin Heikki Nevalan Suruntuojalle, joka jäi vahvasti mieleen. Se lienee hyvän novellin merkki.

Sen jälkeen luettavaksi valikoitui "jatko-osa", Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista. Tämäkin oli epäilyttävien kirjanvaihto-operaatioiden kautta minulle eksynyt. Hopeoidun vainajan luin hitaammin. Novelli kerrallaan, mutta.

Sissus, mikä antologia.

Kirjassa ei ole yhtäkään heikkoa novellia. Siinä on enimmäkseen erinomaisia novelleja ja heikoimmillaankin se on hyvä. [tähän voitte lisätä vielä muutaman ylisanan] Puolen aikaa vain hämmästelin, kuinka monta taitavaa kirjoittajaa tähän maahan mahtuu. Oikeastaan ainoa asia jota kummastelin, oli se, kuinka niin monessa novellissa tuli ja tulipalot olivat keskiössä. Iskikö kirjoittajiin jonkinlainen kollektiivinen ideamieli? Koska kokonaisuus oli niin mainio, poikkean normaaleista laiskoista tavoistani ja sanon pari sanaa antologian jokaisesta novellista:

Samuli Antila: Hopeoitu vainaja
Antilan niminovelli on vahva aloitus Kustaa IV Adolfin sotamiesten keskuudesta. Kieli tukee aikakauden kuvausta, ja novelli jättää tarpeeksi oivallettavaa lukijalle.

Henna Sinisalo: Riisiarkku
Hyppy edellisestä Aasiaan (Kiinaan?) oli melkoinen, mutta novelli onnistuu nostamaan kiinnostuksen nimenomaan "eksoottisuudellaan" (en nyt löytänyt tälle parempaakaan sanaa). Tapakulttuuri suorastaan alleviivaa hulluuteen vaipumista.

Mixu Lauronen: Tervan mahti
Takaisin Kainuun korpiin. Pahuus leviää tällä kertaa tervassa. Aiheen käsittelytapa on persoonallinen, joskin aavistuksen verran ennalta-arvattava. Tästä alkavat tulipalot, ja minä itseasiassa pidin loppuratkaisusta. Ihan kaikkia ei tarvinnut tappaa.

Boris Hurtta: Totuus ei pala tulessakaan
Kuten nimikin jo kertoo, lisää tulta. Tässä on novellimitassa kieroilua tarpeekseen. Paikoitellen olisi voinut ehkä hieman tiivistää, mutta menihän tuo noinkin. Jatkan ihasteluani historiallisen miljöön luomisen osalta. Jotkut osaavat.

Toni Saarinen: Näytös loppuunmyyty
Saarisen novellin aiheesta minulle tuli hyvin vahvasti mieleen Clive Barkerin Sex, Death and Starshine (millä nimellä sitten onkin suomennettu). Tosin, siinä, missä Barker alleviivaa humoristista puolta vainajien täyttämästä teatterista, Stepanin koodeksin ollessa näytelmän pohjana esitys ei voi kuin loppua kehnosti. Ja taas on tulta.

Jussi Katajala: Ylikersantti Chambersin kertomus
Toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuva novelli antaa yhden tulkinnan osalle natsien toiminnasta. Novelli on ehjä ja ajankuva moitteetonta, mutta tarina sinänsä jätti minut hieman kylmäksi.

Tarja Sipiläinen: Veli Hermauksen herkkupata
Sipiläisen novelli ilahdutti minua sillä, kuinka se poikkesi antologian yleisestä linjasta. Se ei ole varsinaisesti kauhua, vaan ennemminkin humoristinen ja eittämättä makaaberi. Pisteitä novelli saa myös siitä, että jutun varsinainen pihvi (pun inteded!) avautui vasta aivan viimeisillä riveillä.

Markus Harju: Vanhassa maassa
Harjun novelli pohjautuu Rim Papan legendaan, tosin jokseenkin pahaenteisemmällä twistillä. Ja hei, tässäkin on tulta. Novellissa on hirvittävän hyviä elementtejä, mutta niiden summa jäi aavistuksen verran hajanaiseksi.

Jyrki Pitkä: Ullakkohuone
Saana seuraa Aria ullakkohuoneeseen, jossa on tapahtunut jotain... Novelli on kiva, mutta mielestäni hieman turhan ennalta-arvattava jännityssarjojen tyyliin. Loppuratkaisu sinällään pelasti paljon.

Jenni Kauppinen: Kuolleita lehtiä
Antologian ainoa novelli, jossa Stepanin koodeksia ei sinänsä nähdä tai edes varsinaisesti mainita. Sen aiheuttama hulluus on välillistä, ja koskettaa rajuimmin läheisiä. Oikein toimiva paketti.

Inkeri Kontro: Korkean impaktin paperi
Vaikka kirjenovellit eivät sinänsä ole mikään uutuus, Kontron novelli on käsittelytavaltaan ilahduttavan... erilainen. Se on osaltaan otteita tutkijan muistiinpanoista. Kirjeen aikana ei tapahdu mitään pahaa, mutta lukija saa käsityksen siitä, mitä voisi tapahtua ja aavistuksen siitä, kuinka sitten käy. Minua ilahdutti aiheen käsittelyssä nimenomaan tutkijan näkökulma; se oli uskottava, tuli sitten Kontron omista kokemuksista tai vahvan taustatyön kautta.

Juha Jyrkäs: Velesin kirja
Jyrkkään novelli sijoittuu melko arvattavasti raskaamman (tai oikeastaan hyvin raskaan) musiikin maailmaan. Tässä tekstissä on ehkä koko antologian tehokkain kauhufiilis, vaikka se ajoittain hukkuukin hajanaiseen kerrontaan. Kuitenkin, kun kauhu kiedotaan yhteen vahvan kansanperinnetuntemuksen kanssa, homma toimii ja pitää lukijan varpaillaan.

Tuomas Saloranta: Hopeameren musta linnoitus
Salorannan novelli on kerronaltaan letkeää konstailematonta seikkailua ja siinä mielessä hupaisa, että se summaa yhteen useimmat muista antologian novelleista. Lukiessani mietin, miksei novellia ollut sijoitettu kirjan viimeiseksi, mutta paikan tarkoitus selviää vasta lukemalla antologian päätösnovellin. Nämä kaksi keskustelevat keskenään.

Shimo Suntila: Kultainen tulevaisuus
Suntilan novelli on antologian ainoa selkeästi scifiin päin kallellaan oleva novelli. Siinä, missä muut tarinat ovat jonkinlaista vaihtoehtohistoriaa tai nykypäivän kauhua, tässä ollaan jokseenkin tulevaisuudessa avaruusalusten ja kumppanien kera. Kultainen tulevaisuus ei ole optimistinen tulevaisuus, mutta se sopii antologian lopetukseksi. Ei tässä optimistisia olla muutenkaan.

Paha säilyy, kulkee ja muuttuu. Olettaa sopii, etteivät Stepanin koodeksista kertovat kirjat jää viimeisiksi. Tässä on kokonainen hopeakaivoksellinen ammennettavaa.

1 2 3 5 7 8 9 10 11 ... 52