Sunnuntaitraditio

Sunnuntai sunnuntain jälkeen
hedelmien kirjavat
rivit

Kaukaa tuotujen
mausteiden aromit sekoittuvat
leipomon ovesta vaivihkaa
hiipivään
tuoksuun

joka tarttuu sinua
nilkasta

kiskoo lähemmäs

vähät välittää
laihdutuskuuristasi

Et ymmärrä sanaakaan
viikunoita ääneen arvioivien
naisten puheesta
* * *

Runotorstain tämänviikkoisena haasteena "ääni, jonka viimeksi kuulit kodin ulkopuolella".

Totutusti totuudenvastainen torstai

Toinen todellisuus
tomua toimivampi

Tornipöllö todistettavasti
toistaiseksi torkuksissa

Toivolla tohvelit
toscanalaiselta torilta

- - -

Olen lukenut uteliaisuudella Esikoiskirjailijan vuosi -blogin pohdintoja ja keskustelua fantasiasta.

Uteliaisuudella siksi, että itse lukeudun ihmisiin, jotka eivät juuri fantasiaa lue, eivätkä siksi oikein osaa sellaista kirjoittaakaan. Hyllystäni löytyy tietenkin Taru sormusten herrasta ja pari osaa Harry Pottereita, mutta siihen se jääkin. Ylipäätään ilmaus spekulatiivinen fiktio oli minulle vielä puoli vuotta sitten täysin tuntematon. Oppia ikä kaikki.

Eipä siinä, reaalimaailman yksityiskohtien kanssa näprääminen on minusta hirvittävän kiinnostavaa, ja siinä missä joku muu hioo pois fanstasiamaailmasta sisäsiä ristiriitoja, minä saatan käyttää käsittämättömän pitkiä aikoja Google Mapsin ja satelliittikuvien seurassa miettien, että "olisikohan uskottavaa jos tuohon sijoittaisi leirintäalueen?" tai "pystyyköhän tuon välin oikeasti ajamaan yhden päivän aikana?"

Romantiikanraapustelijaa melkein ahdisti, kun joku huomautti, ettei nahkatakeissa yleensä ole vetoketjuja.

En ole koskaan kokenut, että reaalimaailmasta kirjoittaminen rajoittaisi mielikuvitustani. Se ehkä vain elää eri tavalla. Ymmärrän, että joidenkin tarinoiden kertominen vaatii irtautumista oikean elämän ja realismin puitteista, mutta onneksi maailmassa riittää tarinoita kerrottavaksi myös meille, jotka elämme jalat maassa (ja pää vaaleanpunaisissa pilvissä).

[Kuva: Missteee, CC by-nc-sa 2.0
[Runotorstain 224. haaste : torstai]

Yön jälkeen

Väräjävä heinikko.
Piikkipensaita.
Sammalta
metsänpohjassa.

Hiukset kasteesta
märkinä.
Kumisaappaat
haukkaavat vettä
suonsilmäkkeestä.

Auringon noustessa
kaiken kokemasi
ylle
et tiedä
pitäisikö sinun
paeta vai
mennä vielä
hieman lähemmäs.

***

Runotorstain 222. haaste Halloween-henkisesti kummitustalo.

[Kuva: Mirror | imaging reality, CC BY-NC-SA 2.0]

Flyygeli



Ovenkahvat oli vaihdettu. Ne olivat aiemmin olleet kuparinvärisiä, kurvikkaita ja painokuvioituja. Hän muisti joskus kuljettaneensa sormiaan niiden pinnalla ihmetellen kuinka kuviointi oli saatu aikaiseksi. Nämä kahvat olivat vain muovisia, mustia ja elottomia. Hän epäröi tovin ennen kuin painoi kahvan hitaasti pohjaan. Kahvaan tarttunut käsikin oli muuttunut. Milloin kämmenselkään oikein oli ilmestynyt niin paljon juonteita?

Myös käytävän lattialaatat oli vaihdettu toisiin. Hän oli pitänyt enemmän niistä, joilla oli juoksennellut lapsuudessaan. Tiilenpunaisista ja kuuskulmaisista. Pinta oli ollut epätasainen ja äiti oli aina kironnut sitä, kuinka vaikea ne oli pitää puhtaana. Mutta kauniita ne olivat olleet, tuoneet hengähdyksen jostain kaukaa etelänmailta. Sellaisia laattoja ei ollut kenelläkään muulla koko kylässä.

Käytävä oli hämärä, mutta sen päästä näkyi valonkaje. Ruokailuhuone. Ruokailuhuoneen vieressä salonki. Salongissa flyygeli, jota Anna-Liisa oli osannut soittaa niin hyvin. Hän oli aina istunut rahille viereen ja seurannut sivusta kuinka sisaren sormet olivat lentäneet koskettimilla loihtien esiin musiikkia. Pauhuvaa, ilakoivaa musiikkia, aivan soittajansa näköistä. Hän ei itse ollut koskaan oppinut soittamaan hyvin, ei hänellä ollut lahjoja eikä kärsivällisyyttä harjoittelemiseen.

Hän pysähtyi katsomaan ulos käytävän ikkunasta. Milloin sen eteen oli oikein istutettu koivuja? Varmaan jo jokunen vuosi sitten, puut vaikuttivat kasvaneen suuriksi ja vahvoiksi nuorukaisiksi. Kauempana hän voisi nähdä joen, mutta ei nyt, ei näin pimeällä.

Niin, se flyygeli. Sen ylitse hän oli katsellut tummahipiäistä Arnea, kuunnellut nelikätistä soittoa sisarensa yrittäessä opettaa musiikin saloja nuorelle miehelle. Siitä oli niin kovin kauan. Mistä Arne olikaan hänen mieleensä taas tullut? Tästä tuoksusta varmaan, tuoksu oli ollut aivan sama kuin silloin kun hän oli katsellut Arnea viimeisiä kertoja, katsellut tämän liukuvan pois. Morfiinia, paljon morfiinia. Mutta sitä ei pitäisi miettiä nyt.

Hän astui ruokailuhuoneeseen ja katsoi ympärilleen seinälampun kelmeässä valossa. Pöytiä oli liikaa. Aivan liikaa. Kaikki samanlaisia, suorakaiteen muotoisia ja metallijalkaisia. Hän hengähti syvään ja pudisti päätään kuin saadakseen sen kaiken mielestään pois. Arnen, flyygelin ja punaiset lattialaatat. Veti sitten yhden koruttomista tuoleista alleen ja istui lähimmän pöydän ääreen. Jos hän sulkisi silmänsä, aivan pian kaikki olisi kuten hän sen muistikin.

Kevyt kosketus olkapäähän. Tyttö oli kovin nuori, mutta sentään hymyileväinen.
”Neiti hyvä, kertokaahan kuinka pitkään minä olen täällä ollut?” hän kysyi.
”Pian kaksi vuotta, rouva Nieminen”, tyttö vastasi, ”mutta nyt teidän pitäisi mennä nukkumaan, muutkin asukkaat ovat unten mailla tähän aikaan vuorokaudesta. Tulkaa, minä saatan teidät huoneeseenne.”

***

Kuva: thatsbreathtaking, CC BY-ND 2.0.

Bussipysäkillä

Tämä on raapale. Tämä on myös vastaus Pakinaperjantain bussipysäkkihaasteeseen.

* * *

Tyttö vaihtoi painoa jalalta toiselle pysyäkseen lämpimänä kirpeässä aamuilmassa.
"Reppusi näyttää painavalta", sanoin. "Minne olet menossa, lapseni?"
"Kouluun. Äiti laittoi mukaan omenoita ja palan sitruunapiirasta opelle vietäväksi."
"Sievä takki sinulla."
"Onhan se", tyttö vastasi vetäen hupun päänsä yli. "Äiti ompeli. Punainen on mun lempiväri. Äiti sanoi myös, ettei mun pitäis jutella vieraiden kanssa."
"Äitisi on viisas nainen."

Juttelimme sittenkin vielä tovin. Koulubussi saapui, tyttö kiipesi kyytiin ja bussi kaasutti pois. Pienen hetken katselin sen perävaloja haikeana.

Sitten kaivoin taskustani moottoripyörän avaimet ja painoin kypärän päähäni. Jos pitäisin kiirettä, ehtisin vielä syödä murean opettajattaren ennen kuin pikku-Hilkka ennättäisi koululle saakka.

* * *
 Kuva: Stefano Maule, CC BY 2.0

Öisessä kuplassa

Lempihuulipunani sävy
on nimeltään
All Night Party.

Se kertonee minun
elävän öisin.

Tosin vain kaikessa hiljaisuudessa
parvekkeella
yöpaidassa
kirjoittamassa.

Kerros vaaleanpunaista
vastapäisen talon
lamppujen alla
lennähteleville
lepakoille
ihailtavaksi.

***

Runotorstain ja Valokuvatorstain viikon haasteena rauha.