Tuomas Saloranta - Hopea-arkun metsästäjät

Epämääräiset kirjanvaihtodiilit ovat vaarallisia. Se julkisesti sanottakoon, varoituksen sanaksi kaikille säädyille.

Niistä nimittäin saattaa matkalaukkuun päätyä esimerkiksi silkkaa seikkailua.

Tuomas Salorannan Hopea-arkun metsästäjät on kevyttä seikkailukirjallisuutta parhaimmillaan. Se ei edes yritä ottaa itseään vakavasti. Kirjassa sekoitetaan autuaasti suomalaisia perinteitä rillumareihengessä, vanhoja taruja ja uudempia aarteenmetsästyskertomuksia.

Hurlannin kuningaskunnassa tukkilaistyömaan palkkarahat anastetaan. Niitä etsimään lähetetään joukkio oman elämänsä sankareita: Retuperän Aapo, jolla on puheet ovat suuremmat kuin teot. Taavetti Rummukainen, velho-oppilas joka kantaa kannelta mukanaan. Anders Kippelström, upseerikokelas, joka on häväistysjutun takia passitettu Hurlannin perukoille. Ja vielä jäljittäjä Oravainen ja tosielämästä pihalla oleva apupappi Jeremias. Homma onnistuu juuri niin hyvin kuin arvata saattaa. Eli ei.

"Kulkusille?" isä Jeremias ihmetteli. "Onko heillä kulkusia kaavuissaan, sellaisesta en olekaan kuullut. Ja kuinka te nyt sillä tavalla potkaisitte, niillähän on varmaan jokin hyvin syvästi uskonnollinen merkitys..."

"No, ei kun niille kulkusille", Aapo sanoi vaivaantuneena. "Siis niinku perhekalleuksille."

"Kantoiko hän siis mukanaan sukunsa pyhäinjäännöksiä? Sellaisten esineiden potkiminen nyt ainakin on suuri loukkaus!"

"Munille", Aapo ähkäisi. "Mää potkasin sitä munille. Ja mää kovin toivon, että pastori ei seuraavaksi kysy että minkä linnun munia ne oli."

hopea-arkun metsästäjät
Tuomas Saloranta - Hopea-arkun metsästäjät
Kuoriaiskirjat, 2014
Kansi: Antti Vanhatalo

Kirja on nopealukuinen ja juuri siinä nopealukuisuudessaan äärimmäisen viihdyttävä. Tuomaksen kerronta on letkeää, siitä näkee, että tarinoita on tullut kerrottua muutamiakin. Kuolematonta proosaa tämä ei ehkä ole, mutta Hopea-arkun metsästäjät voisi olla oivallinen ehdotus viime aikoina paljon puhutun poikien lukuhalun nostattamiseen. Ohuehko humoristinen kirja, jonka kohderyhmänä voi tosiaan pitää seikkailuista pitäviä poikia/miehiä. Sopii myös nuorisolle. Vink vink vaan, kirjavinkkaajat.

Hopea-arkun metsästäjien seurassa ovat viihtyneet myös ainakin Minna ja Morre.

Vakavaa ja edistysmielistä kirjallista yritystä

Tämä on jostain syystä hauskuuttanut minua suunnattomasti.

Osuuskuntatoiminnassa toivorikkautta ja tarmokkuutta ja alotekykyä (sic!) riittää, mutta onneksi meidän kirjailijamme eivät ole pelkästään "lupaavia".

Veristä lohtukirjallisuutta

Joskus taannoin kerroin tutustuneeni Clive Barkerin Veren kirjoihin. Nyt menossa on kuudes ja viimeinen osa. Vielä muutama novelli lukematta. Kirjat ovat minulla yhteis"niteenä" e-lukijalla, ja palaan niiden pariin säännöllisesti, novelli kerrallaan. Aina kun tuntuu, että mikään muu kirjallisuus ei maistu, Barker auttaa.

Veren kirjoista onkin tullut jonkinlaista lohtukirjallisuutta. Olen hirvittävän taitava negatiivisessa kateudessa, mutta nämä aiheuttavat ilahduttavaa positiivista kateutta. Kokoelmat ovat epätasaisia, eivätkä useimmat novellit ole noin niin kuin kirjallisessa mielessä kummoistakaan proosaa. Jaarittelua ja turhia yksityiskohtia. Mutta Barker on suorastaan omituisten ideoiden kuningas ja parhaimmillaan onnistuu vetämään lukijansa mielikuvituksen pyöritykseen, jolle ei juuri ole vertaista.

Näistä tulee semmoinen "tällaista olisi hauska kirjoittaa" -fiilis. Vähemmän verta ja parempaa proosaa, mutta yhtä omituisia ideoita. Oikeaa motivointikirjallisuutta siis, johon tällainen novellimuoto on omiaan. Sitten pitäisi vielä kirjoittajan uskaltaa heittäytyä ja tehdä jotain kaukaa oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Ei ole kuulkaa helppoa se. Jos olisi, niin maailma vielä nykyistäkin täydempi hienoja oivalluksia.

riippumaton

Seuraavaa heittäytymistä odotellessa linkitän kuitenkin vielä Ahmun ja Linnean arviot Tulen tyttäristä. Kiitokset.

"Tulen tyttäriä on rehellistä, kostailematonta ja viihdyttävää fantasiaa, joka on tarpeeseen näin synkkänä, marraskuisena iltana."

Maija Haavisto - Häpeämätön

Häpeämätön on poikkeuksellinen kirja. Toisaalla minulta kysyttiin, että: "Mikä sen tarina on?" Jäin miettimään. Onko tässä varsinaisesti tarinaa?

Kirjassa on kertojana Vesa, joka haaveilee työstä radiossa vaikka onkin jumiutunut Kelatädiksi. Hän nauhoittaa koko elämänsä, Jukka-enolta saadun mallin mukaisesti. Vesa seurustelee persoonallisen taiteilijan Ennan kanssa. Ennan elämää kehystävät pääasiassa intohimo taiteeseen ja heikompien puolustamiseen sekä kivulias Ehlers-Danlosin syndrooma. Onko katsaus heidän elämäänsä siis varsinaisesti tarina?

  — Minä teen joskus taiteessani aika hirveitä juttuja, Enna jatkaa. — Maailma on aika hirveä paikka, mutta jos minä teen ne jutut itse, se on kontrolloitua. Minä hallitsen. Minä olen tekijä. Subjekti. Yleensä kai taiteilijat tekevät niin. Heidän pitää olla kontrollissa. Niin kuin syömishäiriöinen on kontrollissa vain silloin, kun ei syö. Ihmisen pitää voida hallita omaa elämäänsä. Kriitikot eivät aina tykkää. He ovat kontrollissa silloin kun he kritisoivat muiden töitä, yrittävät tehdä maailmasta juuri sellaisen kuin he haluavat.

En tiedä. Tässä ei ole selkeää alkua tai loppua, mutta lukija naulataan silti hetkeksi kirjan pariin. Teksti on vahvaa, häpeämätöntä, se ei päästä lukijaa tai henkilöitä helpolla, muttei toisaalta myöskään mässäile onnettomuudella. Traagisten hetkienkin keskellä on lohtua. Maija Haaviston kokeneisuus kirjoittajana näkyy tekstistä. Seassa on paljon yksityiskohtia, jotka saattavat vaikuttaa triviaaleilta, mutta joilla on loppujen lopuksi paikkansa kokonaisuudessa. Mietin jopa luettuani loppuun, jäikö minulta huomaamatta jotain, joka olisi saattanut avata loppuratkaisua.

Jäin luettuani myös miettimään, miellyttikö kirja minua. Voiko tällainen kirja miellyttää? Minä pidin kirjasta, luin sitä mielelläni, ja se ravisteli. Lukukokemuksena tämä oli kuitenkin vaikuttavampi kuin taannoin lukemani Makuuhaavoja. Tässä on paljon olennaisuuksia elämästä, paketissa joka ei sorru paulocoelhoksi, sillä yksinkertaisia ratkaisuja ei vain kertakaikkiaan ole.

Enna sanoo, että yksi kerta ei riitä. Yksi kerta on pisara valtameressä. Ihmisen pitää tehdä asioita joihin todella uskoo kaiken aikaa ja kun sitä jatkaa riittävän pitkään, jossain vaiheessa osuu lopulta kultasuoneen. Pärjäämiseen ja voittamiseen ei tarvita erityistä lahjakkuutta. Pitää vain olla sinnikkäämpi ja kärsivällisempi kuin muut. Mutta minä en tajua, miten sellaista jaksaa. Loputtomia epäonnistumisia vain siinä toivossa, että lopulta kaikki osuu kohdalleen. Ehkä. Yksikin epäonnistuminen tuntuu lannistavan minut täysin.

Mainio kirja, joka vei minut sivuun tavanomaisilta lukupoluiltani. Maijalta on ilmestynyt hiljan myös uudempi romaani, Palsamoitu, joka tuskin sekään päästää lukijaansa helpolla.

- - -

Kirja on saatu arvostelukappaleena.

Tulen tyttärien julkkarit! Tule mukaan

Lyhyestä toteamus kaunis: huomenna maanantaina 3. 11. klo 19.30 suomalaisten aikavyöhykkeellä juhlistamme Tulen tyttärien julkaisua. Paikkana eetteriverkko, eli juhlakansa kokoontuu Facebookissa. Asu siis on hyvin vapaa, oikeastaan ei edes pakollinen. Tervetuloa mukaan!

On joku jo kirjan lukenutkin

Kun pelkää kuollakseen, että kirja vaietaan kuoliaaksi, on aina yhtä ilahduttavaa huomata, että edes joku on sen lukenut ja vielä saanut fiiliksiään kirjoitettuunkin muotoon.

Blogiarvioista ensimmäisen teki Maija Ilmestyksiä-blogissaan. Hän ei tunnustaudu fantasialukijaksi ja kaipasi dialogiin lisää subtekstiä, mutta viihtyi kuitenkin kirjan kanssa sen verran hyvin, että kirjoitti arvion blogiinsa.
"Tyyliltään Tulen tyttäriä oli useimpia viihdekirjoja selvästi kaunokirjallisempi. Se on hyvin kirjoitettu ja hiottu, kertojan ääni tulee esiin. Genrelle tyypillistä myötähäpeää ei tarvitse missään kohdassa tuntea."

Goodreads-arviot nappaan tähän ihan kokonaisuudessaan, jos en muuten, niin hymyilläkseni itsekseni:

J.S. Meresmaa
"Sain kunnian lukea tämän ensimmäisten joukossa, hieman ennen julkaisua, sillä kirjailija on ns. "tallikaverini". Arvio on kuitenkin luonnollisesti oma henkilökohtainen mielipiteeni.

Miten ihanan tenhoava fantasiatarina! Romaanissa yhdistyy kiehtovalla ja onnistuneella tavalla suomen kieli, itämurre ja keksitty fantasiamaailma. Tarina oli pakko nauttia hiljakseen, nautiskellen. Ilahduin erityisesti naisten merkittävyydestä tarinassa, heidän luonteistaan ja puheenparrestaan ja elämänfilosofioistaan. Löytyy heitä, jotka tarttuvat epäröimättä miekkaan tai pajavasaraan, ja heitä, jotka mieluummin eivät. (Nimikin toki jo viittaa, että tämä on ennen kaikkea naisten tarina.) Henkilöiden ja paikkojen nimet olivat herkullisia.

Suosittelen kaikille seikkailusta ja vanhantyylisistä tarinoista pitäville. Harmittaa hieman, ettei vielä ollut kylmät kelit, sillä Tulen tyttäriä on omiaan luettavaksi takkatulen äärellä vilttiin kääriytyneenä. Vahva esikoisteos!"

Morre
"Kaunis. Omanlaisensa. Erottuva. Voimakas. Aistillinen. Ihana."

Linnea
"Puhelimen näyttö ei ollut optimaalisin lukutapa Carolen Tulen tyttärille, mutta onneksi hyvä tarina kantaa tässäkin formaatissa ja kirja tuli luettua suhteellisen nopeasti. Tulen tyttärien tarina on mukavan raikas ja kerronta useamman henkilöhahmon kautta toimi oivallisesti. Lyhyesti on hankala sanoa tästä mitään tyhjentävää, mutta pidin kovasti Carolen luomasta maailmasta, kashurroista, hahmojen sympaattisesta epätäydellisyydestä ja tulisista temperamenteista."

Kiitokset.