"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Ulkosavolainen ja muu seurue pakenivat kauniiden päivien ajaksi kesämökille. Itikka söi melkoisen paljon, etenkin tuon ranskalaisemman osapuolen ihan pahkuroille. Minuahan ne eivät juuri syö.

Palasimme kuitenkin Savon Parriisiin näin juhannusaattona. Vähän väärinpäin, mutta pois luvatun sateen alta. Sisällä ei kuitenkaan itikka syö, ja makkarat kypsyvät grillissäkin. Ja kaupunkijääkaappikin kylmentää oluen, jopa tehokkaammin kuin kaasusellainen. (Meillä mitään sähköjä mökillä ole...)

Pienten eläinten virallisen juhannuskuvan myötä toivotan siis lukijoilleni auvoisaa ja sopivan kosteaa juhannusta!

Rankka työ, rankat huvit. Tuntematon bloggaaja viettää viikonloppunsa yleensä bloginsa nimelle uskollisesti, nukkuen.

Tänä viikonloppun olimme kuitenkin vallan aktiivisia, ja vietimme päivänvalon ajan ihan ulkosalla. Lauantaina käyden visiteeraamassa kahta asuntoa, joista kumpikaan ei oikein iskenyt (mmmitä ihmeen putkakeittiöitä ja komeroon rakennettuja vessoja??) ja etsien patjoja. Varsinkin jälkimmäinen osoittautui vallan vaikeaksi. Herranjesta miten kalliita kunnolliset patjat ovat! Pitää varmaan kääntyä ruotsalaisen ystävämme puoleen.

Ohimennen katsastimme myös Nizzassa olleet antiikkimarkkinat:

Sunnuntaina suuntasimme itään päin, paikaten paikallistietämyksessämme ammottaneen karmean aukon nimeltä Monaco. Ilma oli harmaa, mutta sentään viileä ja tuulinen, oiva keli retkeilylle siis.

Aluksi muutama knoppitieto: Monacon ruhtinaskunta, Principauté de Monaco, sijaitsee kallion juurella, Ranskan ja Välimeren välisellä noin kahden neliökilometrin kokoisella läntillä. Vertauskohtana sanottakoon, että joku Tampereen keskusta taitaa olla reippaasti suurempi. Koska kyseiselle läntille on mahdutettu suunnilleen 29 000 asukasta ja iso kasa ylellisiä hotellihuoneita sekä muutamia toimistoja, suurin osa maasta on hämmentävän tiukkaan rakennettua.

29 000:sta asukkaasta vain noin 6000 on kansallisuudeltaan monacolaisia, monaguesque. Maassa myös käydään paljon töissä Ranskan puolelta, hyvien palkkojen toivossa. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa: tuskaiset ruuhkat moottoritiellä. Normaali, hyvätuloinenkaan palkansaaja ei nimittäin voi kuvitella asuvansa Monacon rajojen sisäpuolella, siihen tarvitaan jo ihan rikkautta. (Pikavilkaisulla totesin, että 60 neliön vuokrakolmio irtoaa halvimmillaan 1945 eurolla kuussa ja sadasta neilöstä joutuu maksamaan alkaen kolme tonnia.)

Satamassa on useampikin luksusjahti, muutama jopa sen kokoinen, että niitä katselemaan tottunutkin hämmästeli hiukan. Komioista purjeveneistä puhumattakaan. Sivumennen sanoen, hassua miten noihinkin jahteihin on tässä kuukausien aikana tottunut, enää ei silmä tökkää kuin ihan erikoisimpiin tapauksiin. (Me tosiaan asumme ihan kivenheiton päässä yhdestä näistä rannikon luksusjahtisatamista.)

Rajanylityksen jälkeen oikeastaan aika harva asia muuttuu: kieli säilyy samana, opastekyltit muistuttavat Ranskan puolella olevia, raha ei ole sen kummempi ja juna-asemakin on yksi SNCF:n sellaisista. Mutta noh, korkeutta ja tiiviyttä riittää, Ferrareja ja Porscheja voi bongata tavanomaisempien Audien seasta, parkkihallien lattiat on marmoroitu... ja tammikuisena sunnuntai-iltapäivänä on kummallisen hiljaista. Liikenteessä on vain nuoriapareja lastenrattaiden kanssa ja muutama hortoileva turisti.

Retken alkuvaiheessa käyskennellessä koin muuten erikoisen déjà-vu:n. Käännyimme yhdestä kulmasta satamaan päin, ja tajusin katselevani sitä samaa tunnelia, mihin Formula1 -autot aina sukeltavat Monacon Grand Prix:n aikaan. Tiedättehän, se kapea tunneli oikealle kääntyvän mutkan jälkeen. Erikoista millaisia kuvia sitä painuu mieleen muistiin. Vuosiin en ole kyseistä kilpaa katsellut. En muuten uskaltaisi ajaa moisessa ihan niin kovaa.

Kun satamasta kiipeää vähän kukkulan rinnettä ylös, päätyy vanhojen kivien juurelle. Kivet muodostavat jäänteet linnoituksesta, jota ryhdyttiin kasamaan vuonna 1215 ja jonka paikalla nykyään on prinssin linna. Vierellään hömelöistä turisteista huolimatta ihmeen vakavia vartiomiehiä. Monaco on siis suomeksi ruhtinaskunta, kuvaavampi ilmaisu lienisi prinssikunta. Hallitsija kun ei ole kuningas vaan prinssi. Tällä hetkellä nimeltään Albert II. Ranskankielisestä wikipediasta käy ilmi, rivien välistä vihjaillen, että le prince étant célibataire et sans enfant légitime, eli prinssi on naimaton ja ilman tunnustettua lasta, joten kruununperijätär on sisko Caroline.

(Kerrottakoon niille jotka eivät kaikin puolin ole Euroopan kruunupäiden historiasta perillä, että tämän sukupolven prinssi ja prinsessat ovat vuonna 2005 kuolleen Rainier III:n ja prinsessa Gracen jälkeläisiä. Hitchcockin filmeistä kuuluisuuteen ponnahtanut Grace Kelly sanoi prinssilleen tahdon Monacon katedraalissa vuonna 1965, ja monien suruksi herkesi hengittämästä vuoden 1982 traagillisessa auto-onnettomuudessa. Salaliittoteoriat väittävät, että auton ratissa olisi äidin sijaan ollut sisarussarjan nuorin, Stéphanie, joka onnettomuudesta selvisi hengissä.)

Monacon vanha kaupunki muuten on paljon sievempi kuin uudemmat, ahtaasti rakennetut osat. Eivätkä kahvilatkaan niin ryöstöhintaisia ole kuin satunnainen patikoija etukäteen pelkäsi.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä Villefranche-sur-Mer:ssa. Nizzan ja Monacon välimaastossa sijaitseva pieni rannikkokaupunki on kuuluisa satamastaan ja vanhasta linnoituksestaan, sekä pimeän tullen vallan kuvauksellisesta rantaviivastaan. Se myös, naapurikuntineen, toimii sopivana sijana kasalle ylellisiä huviloita, joiden omistajista muutamia ei juuri tarvitse esitellä: Bono, Tina Turner, Elton John...

Pienten Eläinten joulukuvan myötä oikein mukavaa joulunaikaa kaikille lukijoilleni!

[selittelyä]
Minä en ole näköjään koskaan työskennellyt paikassa, jossa ei olisi juurikaan aikaa edes tuumia muuta kuin työntekoa päivän aikana. Olen nimittäin aina ihmetellyt, että miten ihmiset muka "eivät ehdi eivätkä jaksa" päivittää blogiaan työpäivien jälkeen.

Mutta joo, kun viettää seitsemän ja puoli tuntia päivästään töissä, tunnin ruokatauolla ja kaksi työmatkoilla, kaikki sellainen Hyvin Mielenkiintoinen Blogiin Kirjoitettava Elämä näköjään jää toiseksi. Kotona on sitten kiva ihan vain laittaa ruokaa (kun kehtaa), lojua TVkaistan edessä tai jos oikein innostuu, hortoilla vähän meren rannalla.
[/selittelyä]

Noh, kunhan uusi aparaatti saapuu, muotiblogikuvaan itseäni ihan vain siitä ilosta että on toimiva kamera!

Jos ei kamera vielä olekaan saapunut, niin talvi on. Vuorten huiput ovat saaneet lumikerroksen. Kuulemma jostain suunnilleen 1500-2000 metristä alkaen. Aika hurja näky, kun täällä on kuitenkin semmoista semisyksyistä, ja sitten työmatkalla silmä tökkää lumiseen vuoreen.

Jokohan ne pian avaavat laskettelurinteet?

Onneksi meille lunta kaihtaville riittänee vielä alueita, joissa voi testata vaelluskenkiään ilman että jotain kovin kylmää hiipii kengänvarresta sisään.

Kesän pidentämiseksi siis julkaistakoon kuva, joka ei ole vielä tainnut blogiin ennättää, suunnilleen kuukauden takaa. Tässä ihan kotikulmilla otettu. Pienet Eläimet ovat kovin edustavia, mutta joku häirikkönuorimieskin ennätti linssiluteeksi maisemaan pilaamaan.

Taidan ihan piruuttani lähettää tämän otoksen sukulaisille joulukorttina...

Ihmeekseni selvisin hengissä kotiin.

Matkustamisessa meni pitkän kaavan mukaan kun joka välissä sai odottaa, ja Jyväskylässä vietetyn jokseenkin absurdin illan jälkeen matkaaja tunsi olonsa heikohkoksi. Kuumuus ei ainakaan auttanut asiaa.

Päivän saldo: likaa, väsymystä ja tulehtunut haava sormessa. Mutta kotona ollaan.

Kirjahyllyltä löytyi ihastuttava kirjekuori salaiselta blogiystävältäni.
Senkin esittelen ensi viikolla paremmalla ajalla. Nyt lähden suunnistamaan ja sitten suunnistan Lutzelbourgiin. À + alors.

Hihhei!

Eilen silitin ja tiskasin ja vietin ihan liikaa aikaa GTA:Chinatown Warsin parissa.
Tänään minulla on aikomus tehdä ei-mitään fiksua. Paitsi ehkä mennä aikaisin nukkumaan.

Huomenna nimittäin Tuntematon bloggari pakkaa itsensä ja kolme pientä eläintä junaan klo 5:40. Sitten bussiin, bussin jälkeen lentokoneeseen (jääköön lentoyhtiö mainitsematta) ja lennähtää Tampereelle (jaa, ei sit tarvinnukaan mainita erikseen lentoyhtiötä). Tamperella onkin sitten luvassa tuoreen suunnistajan uran vaikein tehtävä: löytää Hervanta ja Hervannasta erinäisiä tamperelaisia bloggareita.

Hmh, selityksen tavoitteena oli siis kertoa, että "Elle a deux passions etcetera", alias "Stazzy ja Pienet eläimet", siirtyy kahdeksi viikoksi ihmettelemään Suomen suvea.

"Pakattiin jo tää meidän laukku."
"Tai noh... Minttu auttoi vähän."
"Joo, ei se niin iso ole kuin miltä näyttää.
Yrittäkää itte lähteä kolmestaan yhden ainoan laukun kaa!"

Luvassa sauna, olutta tai ehkä eksoottisesti jopa lonkeroa, järvikaloja (tämä oli vinkki ruoanlaittajaihmiselle), valoisia kesäöitä ja toivottavasti jopa hieman aurinkoa. Edellisestä Suomijuhannuksesta onkin aikaa...

Toisinaan on päiviä, jotka mieluiten vain nakkaisi roskakoriin, ja heittäisi tulitikun perään. Esimerkiksi tämä päivä. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä, totean vain että voihan perse. Seuraavaksi voinkin sitten jatkaa eteenpäin, epäonnistua hieman vähemmän, ja taivas ei taaskaan tippunut niskaani. (Kummasti se vaan aina jättää tippumatta. Tehokasta liimaa käyttävät, penteleet. Itsesäälissä rypeminen loppuu useimmiten siihen pisteeseen, kun tajuaa, että taivas ei putoa vaikka kuinka kohtaloaan valittaisi.)

Päivän piristykseksi voidaan käyttää esim. Pieniä Eläimiä. Tällä kertaa poseeraamassa Baselin eläintarhassa hieman isompien eläinten kera.

En muuten ole ollenkaan kirahvikuosisten vaatteiden ystävä. Moinen täpläkuosi näyttää ihan takuuvarmasti paremmalta kirahvin yllä kuin minun päälläni, joten jätän suosiolla sen pitkäjalkaisille ja -kaulaisille otuksille. Tuskin kirahvikaan tulee suureen ääneen vaatimaan koristuksekseen persjalkaisen ulkosavolaisen maidonvalkeaa nahkaa.

Takaisin kylmässä.

Mutta joo, kävimme ihmettelemässä Etelä-Ranskan Bézieria ja muutamia muita kulmakunnan kaupunkeja muutaman päivän ajan. Nautimme siitä, että käsineitä ja pipoa ei tarvinnut koko aikaa, ja minä vietin puolet ajastani naureskellen ihmisille.

Siis, eivät ne ihmiset sen kummempia liene, mutta kun ne puhuvat niin hassusti. Minulla on jo nyt melkoisen paksu aksentti, joten minkähänlaista käsittämätöntä molotusta saisin aikaiseksi jos olisinkin muuttanut etelään?

Palasin kommunikoinnissa takaisn jonnekin kolmen vuoden taakse: kun minulle puhutaan, joudun näyttämään typerältä kahden sekunnin ajan, kunnes aivoni ovat kääntäneet saamansa viestin ymmärrettävään muotoon. Ensikosketuksen asiaan tosin sain jo viimekesäisellä opintomatkalla, kun hotellin vastaanoton tyttö opasti meitä Arles:n keskustaan... ron'poing, mmmikä ron'poing??

Matka alkoi "loistavasti" yöjunassa.
Olisi varmasti alkanut paljon paremmin, jos hyttiimme ei olisi sattunut juuri se vaunun ainoa mahakas, keski-ikäinen moottorisahakuorsaaja. Korvatulpista ei ollut mitään apua, ja joskus aamuviiden aikaan meinasin kuristaa miehen. En oikeasti tiedä miten muut onnistuivat nukkumaan...

Bézieriin päästyämme suuntasimme aamupalan kautta hotellille, joka oli... melekoinen. Noh, yhden tähden hotellilta ei voi odottaa ihmeitä, mutta sentään jotain muuta kuin huonetta jota ei ole rempattu kymmeneen vuoteen. Psykedeeliset repaleiset kukkatapetit (etenkin kylppärissä), likainen kokolattiamatto, ikkunat jotka eivät olleet tiivisteitä nähneetkään... ja pahimpana kaikkialla leijuva eltaantunut tupakan haju. Selvisimme (ihme kyllä) kuitenkin hengissä.

Kiersimme toki Bézieriakin, mutta pienessä kaupungissa ei riitä nähtävää jokaiselle päivälle, ja mertahan me olimme lähteneet katsomaan. Ensimmäinen pala välimerta näyttäytyi varsin tuulisena uuden vuoden aattona. Valras-Plagen rannoilla riittänee enemmän turisteja elokuussa, nyt paikalle oli uskaltautunut vain muutama tuulta uhmaava lapsiperhe.

Samalla reissulla pysähdyimme myös pittoreskissa Sauvianin kylässä.
Etelässä melkein hauskinta ovat palmut. Ei meillä täällä vain semmoisia ole. Palmuja! Ihan kuin jossain Aurinkorannikolla! En tosin ole ihan varma, onko alla oleva palmu vai ananas...

Uuden vuode vaihde olikin sitten perinteiseen nuorisotapaan aivan hurja: joimme kaksi olutta ja kestimme hereillä ainakin puoli yhteen saakka. Ei sillä, että Bézierissa olisi mitään tapahtunut. Etsimme tunnin verran ravintolaa joka olisi auki ja johon pääsisi syömään ilman pöytävarausta, ja myöhemmin löysimme jopa kaksi (2) avoinna olevaa puarhuonetta. Wouhoo. Ekassa oli muuten baarimikkona ilmeitä myöten Kad Meradin kaksoisolento. Tai -veli.

Uudenvuodenpäivänä vuorossa oli ex temporé -pistäytyminen Montpellieriin, ja siten siirtyminen melkein sivistyksen keskelle. Oli niillä ainakin raitiovaunuja (ja yliopisto!). Sekä kukkulla siniseksi valaistu "huvimaja", jonka alkuperäistarkoitus jäi minulta pimeän varjoon.

Asemalle palatessa oli pakko ottaa kuva upeasta seinämaalauksesta. Sypressit ja alareunan heinät ovat aitoja, kaikki muu maalattua. Tämmöisiä graffiteja saisi olla enemmänkin.

Perjantaina siirryimme junalla taasen lähemmäs merta, Sète -nimiseen pikkukaupunkiin, jossa emme enää olleet ainoita turisteja, edes tammikuussa. Söimme lounasta terassilla siitä ilosta että saatoimme syödä terassilla, ihmettelimme kalastusveneitä, ja simpukankuoria... ja Pienet Eläimet pääsivät rannalle loikoilemaan:

Paluumatkalla junan hytissä ei ollut moottorisahakuorsaajaa. Nukuin sujuvasti lähes koko matkan. Tässä päässä vastassa oli kulttuurishokki: kanaalin pinnalla riitettä.