"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Trackback, suomeksi viittausosoitteeksi tai seurantailmoitukseksi käännetty asia on oiva keksintö. Valitettavasti tämän hetken suosituin blogipohja Blogger ei moista tue. Tai ei ainakaan tukenut viimeksi kun sitä käytin, ties vaikka olisivat höyrähtäneet.

Viittausosoite on oiva apu blogikirjoitusten interaktiivisoinnissa. Käytännössä kun kirjoitat tekstin, johon vaikkapa lainaat jonkun toisen blogia, tai ylipäätään linkität jonkun toisen blogiin, trackback lähettää automaattisesti linkitetylle henkilölle viestin siitä, että tekstiin on linkitetty.

WordPressin blogeissa automaaginen viesti tipahtaa kommenttilootaan. Tässä minun blogipohjassani ilmoitukset tulevat juuri siihen ennen kommentteja.

Harmillisen usein ei oikein mistään. On ilmeisesti tietämättömyyden syytä, etteivät useat niistäkään, joiden blogi moista mahdollisuutta tukisi, laita esiin viittausosoitetta. Kannattaa kuitenkin silmäillä, löytyisikö jostain tekstin perästä pieni Trackback-sana. Sitten klikataan hiiren oikealla napilla linkkiä, valitaan "kopioi linkin osoite" ja liitetään se omaa postausta kirjoitettaessa varattuun kohtaan.

Tämän tekstin trackback -osoite on http://stazzy.net/htsrv/trackback.php?tb_id=389. Sen löytää myös aina tekstin jälkeen Lähetä viittaus -linkin takaa.

WordPressin blogeissa viittausosoite on yleensä muotoa http://www.blogi.fi/2010/04/tama-on-kirjoitus/trackback/. Kyseisen pohjan blogeihin voi siis helposti lähettää seurantailmoituksen vaikkei osoitetta esillä olisikaan.

Bloggerin postauksiin voi bloggaaja tarjota viittausosoitteen ulkoisten palvelujen avulla. Esim. AnyBeard esittelee yhden keinon, jossa käytetään GreaseMonkey -scriptia. Jos joku koettaa ja homma toimii, kertokaa ihmeessä! (Bloggerissahan on jo Linkback-toiminto, mutta sekin on valitettavasti rajoittunut. Käsittääkseni se ymmärtää linkkauksia vain, jos urhea linkin tekijä on Google BlogSearchin listoilla.)

Jos siis haluatte tietää kuka teihin linkittää, laittakaa viittausosoite näkyviin. Ja, tarpeen niin vaatiessa, ulkosavolainen bloggarikin on enemmän kuin tyytyväinen jos näkee kirjoituksiaan linkitetyn. ;)

[Kuva: pursuethepassion, CC BY-NC-SA 2.0]

Aiemmin täytin yhden meemin downshiftauksesta.

Sitä myöten menin tietenkin seuraamaan linkkiä ja sitten toista linkkiä ja sitten kolmatta linkkiä, kunnes oli jo liian myöhä ja totesin, että ulkosavolainen töissäraataja (*) todennäköisesti herää aamulla ihan liian väsyneenä.

Mutta siis, asiaan.

Menopaussi-blogissa on virinnyt mielenkiintoista keskustelua naistenlehdistä, ja siitä onko "oravanpyörästä pois heittäytyneiden batiikkitaiteilijoiden" jatkuva esittely sittenkään niin fiksua. Toisaalta, se voi antaa mielekkään esimerkin siitä, kuinka elämässä voi tehdä valintoja. Toisaalta, se arvottaa Hyvän Elämän, johon ei selkeästikään kuulu Siwan kassalla nälkäpalkalla työskentely, jotta saisi ruokaa pöytään. Yksi aihe lisää olla kateellinen. Kohtuullistamisen ja oravanpyörästä ulos hyppäämisen ikuinen ristiriita ja peruskysymys onkin: "Voiko sellaiseen ryhtyä, jos ei jo pohjalla ole tiettyä vakautta elämässä?"

Samassa keskustelussa oli myös eräs toinen kommentti: "Ja jos on työtön, ei saa sanoa, että onpa mukavaa kun voi värjätä batiikkikankaita. Työttömän pitää tuntea syyllisyyttä, ja oravanpyörästä hyppäämisen pitää olla oma valinta, ei olosuhteiden sanelema pakko. Pitää siis ensin pärjätä että sitten voi osoittaa valinneensa sen, ettei enää juokse uralla.

Jos olisi yleisesti mahdollista tehdä vaikka puolta viikkoa töissä, luulisin että moni valitsisi sen. Tasapaino säilyisi, kun olisi aikaa sekä ammatilliseen että ihmisenä kehittymiseen. Ja saisi erilaisia virikkeitä eri elämänsä osista."

Silloin kun olin muutaman kuukauden työttömänä, arvostin valtavasti mahdollisuutta nukkua pitkään ja tehdä asioita omassa tahdissani. Vaikka kuinka olisi pitänyt syyllistyä lomafiiliksistä. Taloudellinen epävarmuus oli tietysti vähemmän kivaa.

Ranskassa muuten moni (nainen) tekee lastenhankinnan jälkeen ns. 80% työviikkoa, eli noin neljää päivää viikossa. Maassa jossa muuten työskennellään heleposti seitsemään saakka illalla, keskiviikon ottaminen lastenkaitsemiseen on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä.

Mari Koo muuten sivusi ihan samaa elitistisyysaihetta blogissaan aiemmin, ja totesi, että "Vähäistä kulutusta ja joutilaisuutta arvostetaan, kun niitä toteuttaa ihminen, joka halutessaan voisi helposti olla myös kiireinen ja hyvätuloinen."

Simplicitas-blogissa heitettiin ilmoille myös eräs muu näkökulma, joka on minun mielestäni tärkeä sille "ihan normaalille ihmiselle": "Kohtullisuuskeskustelu on tähän saakka liikkunut paljon työnteon vähentämisen tai lopettamisen tiimoilla, vaikka kohtuullistamisessa on sen lisäksi muitakin näkökulmia. Nyt keskustelu näyttää suuntautuvat erityisesti kulutuksen kohtuullistamiseen eettisistä ja ekologisista syistä. Monelle oman kulutuksen vähentäminen ja arviointi toimii oivana oppituntina myös siihen, miten muut kuluttavat ja mitä pitäisi tehdä, että ylipäänsä saamme tämän kulutuksen vaikutukset maapallon kestokykyyn minimoitua."

Niinpä. On yleensäkin melko... hmm... typerää katsoa mitä tahansa aatetta vain yhdestä näkökulmasta. Tuskin downshifting kutistuu pelkkään työnteon vähentämiseen. Entäs jos ihminen on tyytyväinen työssään? Eiköhän sitä voi parempaa elämää itselleen (ja sille maapallolle) etsiä muualtakin.

* Tämä viikko on itseasiassa töissäkin varsinaista leppoistelua. Perfektionistipomoni on lomalla, joten puhelin ei soi kuin muutaman kerran päivässä, eikä kukaan korjaa pilkkujen kokoa teksteissä.

Minulta kysellään vieläkin tasaisin väliajoin siitä, miksi oikein olen tullut Ranskaan, miten Ranska eroaa Suomesta... tai vaihtoehtoisesti Suomessa ollessa kysellään sitä, mitä Ranska on. Kauhian vaikeita kysymyksiä. Ei täällä nyt kuitenkaan missään maailman ääressä asuta. Rahakin on sama. Ja sama toisinpäin, ei se Suomi niin erikoinen ole. Paitsi keskiyön auringon aikaan.

Koska minulla ei siis ole aiheeseen mitään kovin omalaatuista sanottavaa, lainaan muita:

Pariisissakin oli toki talvi Ranskan mittakaavoilla, lämpöasteet tosiaan siellä nollassa ja paikoittain varjoisissa paikoissa saattoi havaita jotain valkeaa lumentapaista, pienimmät lätäköt olivat jäätyneet. Talvi siis.
Siltikin joutui pyörittelemään silmiään epäuskoisena kun kahden käännytyksen jälkeen tajusimme, että kaikki kaupungin hautausmaat on suljettu vaaran takia(Ranskassa ei voi mennä hillumaan hautuumaille koska huvittaa vaan kaikkia ympäröi aina muuri ja isot portit). Ja tämä vaara siis oli se juuri ja juuri havaittavissa oleva lumi ja kuuraa paikoittain.

Uhma, helmikuu 2010.
(Sivukommenttina sanottakoon, että pidän ihmisistä jotka puhuvat hautuumaista.)

Lisäksi koen samaa raivoa toisinaan, kun kävelen kotoa 20 minuuttia juna-asemalle, ottaakseni toiset 20 minuuttia kestävän junan Lyoniin, jossa siirryn 15-20 minuutissa tapaamaan ystäviäni. Olin niin tottunut käyttämään vain kolmasosan tuosta ajasta samaan asiaan, minä toimivaan julkiseen liikenteeseen ja lyhyisiin välimatkoihin tottunut hemmoteltu pikku helsinkiläistyttö.

Mademoiselle Fromage, maaliskuu 2010.
(Jeps. Muutaman kilometrin työmatka kestää kahdella bussilla melkein yhtä kauan kuin aiemmin se 35 kilsaa moottoritietä pitkin. Etuna mainittakoon, että voin istua ja lukea, kahluussa tällä hetkellä Arto Paasilinnaa ranskaksi. Huonona puolena se, ettei koskaan voi olla varma ehtiikö töihin ajoissa.)

Viiden vuoden ranskistumisen jälkeen minusta ei vieläkään ole normaalia, että linnut laulavat yöllä, kylmässä ja pimeässä... Ihan samoja talitintteja ja närhiä nuo kuitenkin näyttävät olevan, taitaa reppanoilla olla kans hieman vuodenajat sekaisin.

Sanna, tammikuu 2010.
(Meillä tippui toissapäivänä palmuista vettä aamupäivällä, ilmeisesti yöllä sitten oli satanut. En osaa vieläkään ihan käsittää, että ikkunasta tosiaan näkyy palmuja.)

Eteläranskalainen on sitten erikoinen olento ja sade sen yksi pahimmista vihollisista. Kun sataa, alkaa eteläranskalainen heti valittaa, kuinka sää on ankea ja toivottavasti sade pian loppuu ja aurinko tulee taas esiin. Pahimmin sateesta masentuvat ovat kuin maansa myyneitä eivätkä haluaisi muuta kuin maata vällyjen alla ja hautoa mustia murheita.

Mutta auta armias, jos joku muualta tullut saati sitten ulkomaalainen uskaltaa sateesta valittaa! Silloin eteläranskalainen puolustautuu kuin pahemmastikin ärsytetty skorpioni ja alkaa paasaamaan kuivuudesta ja kuinka sadetta on odotettu jo kuukausia! Viini ja aprikoosipuut uhkaavat kuivua niille sijoilleen, jos ei taivaat aukene useammin.

Eteläranskalaistunut ulkosuomalainenkin tunnustaa käyttäytyvänsä yhtä erikoisesti.

Pupuce, maaliskuu 2010.

Mieheni on yrittäjä, joten kävimme myös verotoimiston yritysosastolla. Ensin meidät ohjattiin eri kerrokseen. Siellä pyysimme englanninkielistä palvelua ja pienen etsimisen jälkeen löytyi englantia osaava nuori mies. Hän opasti meidät toiseen toimistoon. Kun pyysimme taas englannintaitoista henkilöä, kesti taas aikansa, kunnes sama nuorimies tuli tulkkaamaan englanniksi. Keskustelu sujui hyvässä ymmärryksessä ja verovirkailijat olivat mukavia. Monesti onkin Ranskassa tullut sellainen olo, että valtion virkailijat ovat pienen ihmisen puolella valtion koukeroita vastaan.

Krii, maaliskuu 2010.

Arvatkaa mistä pidän Yhdysvalloissa, ja eritoten Nykissä?
Täällä ihmisillä ei tunnu olevan pipo ihan niin kireällä, ja se näkyy. Vaikka varsinaisesti tyylillä revittelijöitä new yorkilaisista tuskin saa, on mukava nähdä muutakin kuin Pariisin tusinalookia, harmaa mekko ja mustat bootsit-komboa. En koskaan ajatellut pitäväni arkisesti olohousuissa ja toppatakissa koiriaan kadulla pissittäviä kadunkulkijoitakaan raikkaana ilmestyksenä, mutta lähes kolmen vuoden ranskailun jälkeen olen valmis muuttamaan mielipidettäni! Rentoudessa ei ole mitään vikaa, ja täällä ainakaan ei tarvitse pyydellä yhdeltäkään miespuoliselta vastaantulijalta anteeksi sitä, että on lähtenyt juoksulenkille. Pisteet siis siitä.

Laura, helmikuu 2010.

Näissä merkeissä siis ranskalaista pääsiäistä. Tekisiköhän rahkapiiraan miniuunissa..?

Onko tänään se päivä, jona pitäisi pukeutua vihreään ja mennä kulman irlantilaiseen juomaan olut(ta)?

Joka tapauksessa, kuten aiemmin totesin, kevät tulee kovaa vauhtia. Ja kevään myötä siitepölyallergia. Pomoni totesi rohkaisevasti, kun eilen niistin neljättä kertaa palaverimme aikana, että "tämä on muuten Ranskan allergisoivin alue". Aijah. Kiitos. Olisin nukkunut yöni paremmin ilman tuota tietoa.

Että voihan mimosa ja sypressi sentään.

Mimosa, kaunis, mutta kovin allergisoiva.

Ilmeisesti viileä talvi on kuitenkin lykännyt pahinta, ja minun ei ole vielä tarvinnut turvautua antihistamiineihin. Mietin myös ottavani käyttöön toissakeväänä kunnialla kokeillun allergiaöljyn.

Lähdeviittaukseni ovat taas oivia, mutta jokus jossain netissä joskus totesi allergiansa vähentyneen reippahalla kädellä Niaoulin (melaleuca viridiflora) ja Ravintsaran (cinnamomum camphora) yhdistelmän myötä. Minä sirkeänä tyttönä sekoitin molempia tilkkaan jotain kasviöljyä, ja levitin joka aamu tipan ranteiden sisäpuolelle. Kyseinen kevät tuntui olevan allergiaoireiden osalta normaalia helpompi. En tiedä, oliko kyseessä eteeristen öljyjen vaikutus vai plaseboefekti, mutten oikeastaan välitäkään.

Eteeristen öljyjen tuoksut ovat usein niitä, jotka eivät minun nenääni kutita. Lisäksi tuoksu yleensä haituu melko nopeasti. Minusta on nimittäin ihan kamalaa, jos iholla (ja sitä myöten nenässä) on koko päivän jokin haju. Olen siis kosmetiikkani osltani hajuttomuuden suosija... tai ainakin synteettisten parfyymien välttäjä.

Eipä sillä, oikeasti tuoksuyliherkät saattavat saada ilkeitä oireita myös näistä ihan luonnollisiksi mainituista tuoksuista. Parfyymipullojen kanssa läträämisen välttäminen on monessa tilanteessa suorastaan kohteliaisuus kanssaeläjiä kohtaan. Tuoksuyliherkkyys voi olla muutakin kuin luulotauti, kuten Kemikaalikimaran Anja eilen oivasti kirjoitti.

Jos ihan tarkkoja ollaan, taitaa olla niin, että terminologiassa erotellaan tuoksuyliherkkyys ja hajusteallergia. Ensimmäinen on nimenomaan pahoinvointia / päänsärkyä / tukkoisuutta / tms. aiheuttava. Jälkimmäisessä on kyseessä kosketusallergia, eli iholle tulee esim. ihottumaa kosketuksesta hajusteiden kanssa. Talouselämä-lehden taannoisessa kirjoituksessa kerrotaan, että tuoksuyliherkkyys voi osaltaan laueta stressin myötä, ja sitä on hankala diagnodoida, toisin kuin "konkreettisempaa" hajusteallergiaa.

Kun vielä tiedetään, että vuosia samaa parfyymia käytettyään tuoksuun turtuu, ja sitä lisää enemmän ja enemmän, niin välillä saadaan aikaiseksi varsinaisia pilviä. Suosittelisin siis jokaiselle pientä tarkistusta hajusteiden käytössään. Ettehän te mene työkaverin pöydän eteen tupakoimaankaan..?

Niin, ja jos vieraisille menee, niin kukkapuskat otetaan monesti ilolla vastaan, mutta kannattanee välttää ainakin niitä mimosoja ja hyasintteja...

[Kuvat: Guillaume Brialon ja Chris230, CC by-nc-sa 2.0.]

Koska olen itse Isolla Kirkolla ja tuskin kovinkaan tehokkaasti koneen ääressä (toivottakoon kuitenkin, että melkein kuiva), ajastan linkkipostauksen, kuten hyvän bloggarin pitää.

Vilkuilin pitkästä aikaa blogiini johtaneita hakusanoja, ja muutamat nousivat vähän yli muiden. Tajusin, että on taas se aika vuodesta. Nimittäin kesätöiden hakemisen aika. Kirjoitin viime keväänä pienen oppaan kesätöiden hakemiseen Ranskasta, ja nythän onkin oiva aika taas muistuttaa armaita tänne eksyneitä sen olemassaolosta. Olen jopa päivittänytkin opasta kuntoon sittemmin.

Osa 1 paneutuu tapoihin löytää työnhakuilmoituksia ja Osa 2 kertoo enemmän itse hakuprosessista.

- - -

Moni on myös etsiskellyt matokompostin ohjetta. Se löytyy tämän linkin takaa. Meillä ei vieläkään ole matokompostia, ei muunkaanlaista, harmiksemme, mutta toivottavasti asia oikenee kunhan löydämme asunnon jossa on sopiva parveke. Matokompostihan periaatteessa voisi sopia jopa sisätiloihin, mutten vielä ole ihan edennyt sisäkompostointiasteelle.

- - -

On myös kaivattu ohjeita suositun blogin tekemiseen.
Koska Stazzy-täti tietää, erehtymättömät ohjeet kirjoitettiin jo yli vuosi sitten. Ne tulee ottaa vakavahenkisesti ja ehdottomana totuutena.

- - -

Loppuun vielä tankaruno.
Toivottavasti sitä halajannut löysi onnensa.

[Varoitus: metabloggausta, sulkumerkkejä, kadonnut punainen lanka ja asteriskiviittauksia sivun alalaitaan.]

Tunnustan lukevani liiaksikin muotiblogeja. Tai tyyliblogeja tai miksiniitähaluaakaankutsua. Jäytettäköön terminmäärittely toisaalle, kyse nyt on kuitenkin "niistä kansalaisjournalistisista tuotoksista joissa vaatteet ovat merkittävässä osassa".

Muotiblogistaniassa (ihastuttava sana) bloggaamisesta bloggaaminen, alias metabloggaus, tuntuu toisinaan olevan suorastaan kirosana. Bloggaamiseen pitäisi suhtautua kevyenä ajanvietteenä jossa itse ilmiöön ei oteta kantaa. Kukin omalla hiekkalaatikollaan, ja niin edespäin.

Muttakun metabloggaus on kivaa. Minun elämässäni tapahtuu niin vähän, että kirjoitettavaa pitää löytyä sieltäkin, missä vapaa-aikaani vietän : eli blogeista. Tosin, minä tykkään juoruamisestakin, tietyissä rajoissa. Tietysti pitää ymmärtää missä rajat menevät ja kenelle juoruaa, muuten tekee itsestään vain typerän. Itseasiassa, olen nyt varsinkin tänne Patonkimaahan muutettuani huomannut olevani ennemminkin näkymätön kuuntelija. Kuinka monta kertaa olenkaan istunut kanttiinin ruokapöydässä miettien "Mitähän nuo minusta puhuvat kun en ole täällä..?" Silti arvostan käytäväpuheiden kovin inhimillisiä piirteitä ja joskus, kovasti suodattamalla, sieltä saattaa saada jonkin olennaisen tiedonmurusenkin.

Mutta, juoruaminen sikseen, kunhan avasin parenteesin ihan vain analogian takia.*

Takaisin metabloggaamiseen.

Muiden blogeista ja blogistaniasta puhuminen voi olla jopa antoisaa ja mielenkiintoista, kunhan ei lähde sille linjalle, että kaikessa on jotain vikaa, ja itse on paras ihminen sanomaan missä vika on.** Rikka ja hirsi silmässä ja niin edespäin. Sosiaaliporno jaksaa kiinnostaa vähän aikaa ja sitten kuivuu omaan typeryyteensä. (Näin toivon.)

Jos taas pitäydytään tiukasti siinä, että blogeissa saa kirjoittaa vain bloggauksen ulkopuolisesta elämästä, menetetään jotain viitekehyksestä. Vähän kuin arvioisi vaatteita pelkästään henkarissa, näkemättä miten ne istuvat kantajansa päälle. Vähän kuin väittäisi, ettei naistenlehden ulkonäollä ole mitään väliä. Minun mielestäni kultaisen keskitien löytäminen onkin ihan kamalan vaikeaa. Toisia ei voi pakottaa bloggaamaan oman mielensä mukaan, mutta minkä verran sitten saa antaa vinkkejä homman toimivuudesta? Jos ulkoasu tökkii, saako siitä sanoa? Onko minulla oikeus nillittää tajunnanvirtasuomesta tai pienellä kirjaimilla aloitetuista lauseista, jotka saavat lopettamaan lukemisen joka kerta puolessavälissä mielenkiintoistakin tekstiä? Mikä itseasiassa on blogia ja mikä sisältöä? ***

Onko bloggaajalla jotain velvollisuuksia lukijoitaan kohtaan?

"Mä teen tätä ihan vain itteeni varten" onkin hirmuisen mielenkiintoinen lause, etenkin kun se liitetään julkisena olevaan blogiin. Itseä varten, mutta muille jaettuna.
"Mä en välitä lukeeko mun blogia joku." Onko joku oikeasti, rehellisesti tätä mieltä? Lausehan kumoaa koko bloggaamisen perustarkoituksen, jos ajatellaan sen olevan omien ajatusten ja kiinnostusten jakaminen muille. Loogisesti silloin haluaisi jakaa ajatuksensa muiden samanhenkisten kanssa. (Tosin, minä en täysin ymmärrä niitäkään ihmisiä, jotka sanovat meikkaavansa vain itseään varten. Mitä hyötyä on koreasta ulkonäostä jos sitä ei kukaan ulkopuolinen näe? Meikkaaminen itseilmaisun välineenä ok, meikkaaminen yksin aarniometsän keskellä, häh?)

Onko blogistanialla jotain velvollisuuksia bloggaajaa kohtaan?

Välillä kuulee mielipiteitä siitä, kuinka "(muoti)blogistania on menossa semmoiseen ja semmoiseen suuntaan ja mä en ollenkaan tykkää". Milloin on liikaa kulutusta, milloin liikaa kyräilyä, milloin liikaa juoruamista tai kielteisyyttä. Vika on aina yhteiskunnassa... tai tässä tapauksessa löyhässä viiteryhmässä. Vaikka kullakin olisi valta ja voima valita, haluaako tuntea kuuluvansa kyseiseen viiteryhmään. Koira vie ja bloggaaja vikisee. On paljon helpompaa osoittaa sormella niiden muiden vikoja ja vääriä käyttäytymismalleja kuin miettiä, pääsisikö ongelmasta helpommin eroon ihan omassa päässä hihnaa. (Ja tämä toki pätee myös silloin kun hoono soomi ja ihmiskunnan typeryys turruttavat, note to self.)

Voiko keskustelua oikeasti ohjata?

Kymmenisen viimeistä vuotta usemmallakin nettikeskustelupalstalla henganneena on huomannut, että ihmiset ovat paljon tietokoneita hankalampia. Siinä, missä tieokone tekee sen mitä käsken eikä suinkaan sitä mitä haluan, ihmiset eivät yleensä tee kumpaakaan. Eivät ainakaan silloin kun kyse on internetistä ja kirjoitettuun tekstiin reagoimisesta. Sugar Kane kirjoitti taannoin kommenttilaatikossaan, siitä kuinka hän toivoisi hänen blogissaan pysyttävän asiassa.

Olen samoilla linjoilla siinä, että liika haihattelu**** on helposti turhauttavaa, mutta toisaalta, samalla tavoin kuin juoruilussa, sivulinjoille lähtenyt keskustelu voi olla myös antoisaa. Liian tiukka ohjaaminen saattaa johtaa peruskoulun äidinkielentuntien väittelyongelmaan: kun asia pitää sanoa tietyltä näkökannalta ja tietyssä muodossa... ei helposti olekaan mitään sanomista. Tietysti voisi kysyä, onko sitten tarpeenkaan sanoa mitään, jos ei asiaa ole juuri tästä aiheesta. Joskus vaikeneminen on kultaa, mutta ei sillä kommenttibokseja täytetä. Määrä ei tosiaankaan aina korreloi laadun kanssa, sen on moni nähnyt.

* Joo, liikaa sivistysanoja. Tulkkautukaa.

** Ajatuksissani käynyt blogi ei mielestäni ansaitse linkitystä, mutta uteliaat voivat googlettaa nimellä "pahaa puhetta".

*** Saanko minä tuskastua siitä, kuinka vatipäitä iso osa ihmiskunnasta joskus on?

**** Tai kymmenes "oot ihana oon just samaa mieltä!!!" -kommentti. Jotain sisältöä hei!

Tänään on Blog Action Day, vuorossa ilmastonmuutos. Aihe on jo niin paljon puhuttu ja monelta kannalta käsitelty, että jätin melkein osallistumatta. En tiedä kuinka paljon uutta ja mielenkiintoista voin tuoda aiheeseen sortumatta itsestäänselvyyksien toisteluun. (Noh okei, mun itsestäänselvyydet eivät ole kaikille itsestäänselvyyksiä, mutta kuitenkin.)

En siis aio keksiä pyörää uudestaan, vaan teen linkkikokoelman siihen, mitä aiheesta ja aiheen vierestä olen aiemmin sanonut:

• Muuntogeeniset tomaatit ja kampelan kylmänsietogeenit aiheuttavat vieläkin puistatuksia. Niille, jotka ovat asiasta kiinnostuneita, suosittelen lämpimästi.. tai siis en suosittele, pakotan lukemaan kuuluisan Monsanto-kirjan, joka ilmestyy tammikuussa englanniksi, ja jota voi jo ennakkovarata Amazonista. Sinne. Heti. NYT.

  Kirja on ihan aikuisten oikeasti hyvin kirjoitettu, ja vielä karmivampi kuin The World According to Monsanto -dokumentti, sillä laajempi. Ja kaikki lähdeviittaukset löytyvät lopusta.

  Antakaa oiva myöhäinen joululahja.



• Kokosin joskus kokoon koko kokon, eiku. Parissa postauksessa taannoin oli kovasti ainakin yritystä. Vanhan blogin puolelta löytyy siis kokoelma erilaisia labeleita ja muita merkkejä, joita ruoastamme ja tavaroistamme saattaa löytyä.
  Yksi postaus eurooppalaisten luomumerkkien monimuotoisuudesta ja
  toinen kaikennäköisistä laatu- ja ympäristömerkinnöistä. Monen monta tietysti puuttuu joukosta.


• Ja kun nyt luomuasiaan päästiin, niin lätkitään mukaan yksi varoittava esimerkki siitä, kuinka "luonnollinen" -sanalla ajetaan kuluttajia harhaan. Tässä "bio"-aurinkovoiteessa nimittäin suunnilleen ainoa luonnollinen ainesosa on se aqua.


• Ja loppuun vielä toteamus siitä, kuinka väärin on, että lentomatkailu tulee junia halvemmaksi. Huomasin sen muuten taas tänne etelään muutettuani. Anoppilaan on täältä matkaa noin 800 kilometriä, mikä tarkoittaa suunnilleen 150 euroa meno-paluujunalippuna. Siis ilman nuorisokorttia, johon minä en enää ole oikeutettu. Tai tarjouksia, joita ei varmasti saa jos matkustaa viikonloppuisin tai loma-aikaan, kuten me lienemme pakotettuja tekemään. Sen sijaan, tuosta Nizzan lentokentältä hurauttaa EasyJet Mulhouse-Baselin kentälle ja takaisin, edullisimmillaan kuudellakympillä. Se meno-paluu. Mulhousesta on vielä reilu tunti junassa, mutta silti jäätäisiin reippahasti plussan puolelle. Siinä sitä saa motivoida itseään yöjunaan...

Muita osallistujia tänään muun muassa Green Fashion Freakin Nei ja Nelliina. Käykää lukemassa.

Aamulehden toimituskunnalla on todistetusti hyvä (tai hyvin outo) blogimaku. Eivät nuo muuten olisi viime viikonloppuna eksyneet minun omistusasumisavautumiseeni. Olenkin aina halunnut olla sivutoiminen kolumnisti. ;-) Kysyivät jopa lupaakin, mutta enhän minä tämän takkuavan netin kanssa lukenut kyseistä sähköpostia tarpeeksi nopeasti... Menköön nimimerkillisenä, merkillinen tässä ollaan muutenkin.

(Kuvista ja vinkistä kiitokset ex-kämppikselleni, sille, jonka kanssa elimme mm. muurahaishyökkäykset ja hullun haitarinsoittajan.)

Samaan juttuun Aamutoimitus lainasi näköjään myös mm. Saituria ja Aki Lintusta. Käykää kurkkimassa sieltäkin.

Muoks: Saituri muuten vertaili aiemmassa tekstissään Suomen ja Saksan asuntohintoja. Todettakoon, että esimerkkinä käytetty "mukava, parvekkeellinen kolme huonetta ja keittiö" maksaisi tässä 30 kilometrin säteellä vähintään 100 000 euroa. Käytännössä ennemminkin 150 - 180 tonnia. Että yksi syy lisää olla hinkumatta asuntokaupoille... Ei ehkä ihan tämän pariskunnan tuloilla hankittaisi moista.

Lueskelin eilen tätä Kauppalehden uutista mahdollisesta asuntolainojen verovähennysoikeuden poistamisesta. Uutisesta syntynyttä keskustelua selaillessani päässäni pyörivät ne monet ajatukset, joita sana "omistusasuminen" pieneen ulkosavolaisen mieleen tuovat.

Selvitettäköön siis ensin, että olen perimältäni vuokra-asuja. En koe omistamista noin ideatasolla tavoittelemisen arvoisena. Siis muunkaan kuin asunnon omistamista. Toisaalta, minua ei myöskään tipan vertaa houkuta sitoa itseäni vuosikausiksi johonkin valtaisaan asuntolainaan... sikäli kuin kukaan näillä tuloilla lainaa myöntäisikään. Ehkä joku päivä sekoan ja muutan mieleni. Esim. täällä tuntuu olevan valtaisa epäsuhta myytävänä ja vuokrattava olevien asuntojen tarjonnassa, ja kyllähän sitä aina välillä pysähtyy kiinteistönvälitysfirman ikkunan eteen (niitä on täällä joka kulmassa) haikailemaan. Ainakin siihen saakka kun jokin 175 000 euroa tiputtaa takaisin maan pinnalle.

Joka tapauksessa, sekä tuolla Kauppalehden keskustelussa, että yleisesti omistusasumisesta puhuttaessa toistellaan monia mantroja, jotka on valitettavasti monesti hyväksytty melkein yleisiksi totuuksiksi. Ei minulla ole mitään omistusasumista vastaan sinällään, jokainen tekee mitä elämällään haluaa. Se, mikä häiritsee, on vuokra-asujien leimaaminen tyhmiksi ja köyhiksi. Ja se käännyttäminen. Hrrrrr.

Mutta mitä ihmiset sitten sanovat?

On tyhmää maksaa asunnostaan jonkun muun taskuun kun samalla voisi maksaa itselleen.
Niin, noh. On tyhmää kutsua ihmisiä tyhmiksi. Minä koen vuokra-asunnosta maksamisen palvelusta maksamisena. Maksan jollekulle, joka antaa asuntonsa käyttööni, tiettyinen etuineen (ja haittoineen).
Jos ihminen ei ole täysin omavarainen, hän joka tapauksessa maksaa elämästään jonkun muun taskuun. Jo siinä vaiheessa kun pankki perii lainasta korkoja. Vai lopettavatko asunnon omistajat, kun asunto on velaton, myös parturissa käymisen? Parturointihan on ihan turhasta maksamista, samalta se kuontalo kuitenkin näyttää muutaman kuukauden kuluttua.

"Enpä maksa veroja, se menee jonkun muun taskuun". "En viitsi käydä ravintolassa, siinä ravintola ottaa välistä, voisin tehdä saman kotonakin." "Toisaalta voisin kasvattaa oman ruokani, muuten maksan ylimääräistä tuottajalle. Ja kyllähän tuohon parvekkeelle yksi lehmä mahtuu." Elämässä voittaa oikeastaan vain jos on ravintoketjun huipulla.

Omistusasuminen tuo elämään pysyvyyttä. Vuokrakämpästä voi lentää ulos melkein milloin vain.
Totta tämäkin... mutta vain osin. Hyvähän se, jos asunto on asia, jolla saadaan elämään pysyvyyttä. Mutta kaikki eivät sitä halua. Ja toiset taas löytävät stabiiliuden muilla keinoin. Lisäksi, elämä harvoin on pitkä rauhallinen virta. Kaikkea arvaamatonta ei saa karsittua pois, vaikka kuinka omassa asuisi.

Nii-in, voihan vuokra-asunnosta joutua poies, jos vuokranantaja sen omiin tarpeisiinsa haluaa. Mutta, käsi ylös kaikki joiden omalle tai lähipiirin kohdalle moinen onnettomuus on kovinkin usein sattunut. Kuinka selvisitte karmeasta kohtalosta?

Jää sitten lapsille perinnöksi.
Totta. Perinnöksi korkeintaan, mukaasihan et mitään saa. Omaisuudessa on se vika, että se jumiutuu tälle puolelle Tuonelan virtaa.

Onhan se ihan kiva, että lapsille on omaisuutta. Ainakin jos ei hirveästi tarvitse maksaa perintöveroja. Tai jos kämppä on sellainen jossa viitsii asua itse. Tai jos sen saa helposti myytyä. Muussa tapauksessa...

Luulen Tiedän olevani oudosti kasvatettu, kun en ole koskaan olettanut vanhempieni suunnittelevan elämäänsä sen mukaan, että minulle jäisi perintöä. Miksi heidän pitäisi? Eikö jokainen olekaan oman elämänsä herra. Riittää, että ovat minut ihmiseksi kasvattaneet, (moraalisetkin) velvollisuudet loppuvat siihen.

Omassa asunnossa saa olla niinkuin haluaa.
Tämä toki voi hankaloittaa elämää, jos ihan välttämättä haluaa kovin radikaalin väriset seinät ja törmää vuokranantajaan, joka ei moista hyväksy. Mutta noin ylipäätään: Miten voi olla tavoiteltavaa elää elämää, jota ei voisi vuokrakämpässä elää? Mitä semmoinen edes on? Kaiken rikkomista? Miksi kukaan haluaisi tuhota omaansa senkään vertaa kuin jollekulle muulle kuuluvaa? Ja, jos häiriköi naapureita rumpusessioilla, niin eivät ne naapurit paljoa myötätuntoa tunne vaikka kuinka asuntonsa omistaisi...

Eipä siinä, kukin omalla mallillaan. Minä kuitenkin jatkan rauhassa typerää elämääni ja nautin siitä, että voin kolmen kuukauden varoajalla vaihtaa kaupunkia tai vaikka maata, velkaantumatta mihinkään suuntaa. Kalliiksihan se varmaan pitkällä tähtäimellä tulee, mutta entäs sitten? Jos eläisin elämääni pitkällä tähtäimellä, en takuuvarmasti olisi tällä kolkalla maapalloa. Välillä on ihan kiva elää nyt.

Tässä on muutaman päivän sisällä olen törmännyt useampaankin oivaan blogitekstiin, joten pitää taas ihan koota lukijoilleni lisää lukemista.

* Sirokko jakoi blogissaan upean videon, joka on peräisin Ukrainan talent-ohjelmasta. Ksenia Simonovan hiekkataide on poikkeuksellista ja koskettavaa, ja Sirokko oli jopa vaivautunut googlettamaan tarinan selityksen: "The girl starts by drawing a village and two people on a bench. Then the announcer uses the actual radio announcement of the German attack on the USSR on 22 Jun 41. It is followed by a Russian song about a quiet night during the war. It is followed by an instrumental score and then another Soviet song about soldiers that died for the Motherland. The final instrumental score shows a girl looking through the window and seeing a shadow of her sailor husband. The child puts his hand on the window and she writes 'you are always close by'."

* Mari Koo pohtii samaa kuin minäkin olen joskus omalta osaltani pohtinut, eli markkinointia blogeissa. Nokia N97 -tilaisuuden pohjalta Mari kysyy, mikä on bloggaaja- ja toimittajaminän ero: "Niin, välitöntä ja avointa. Mutta miksi minua silti vaivaa se, kuinka tällaisiin tilaisuuksiin pitäisi suhtautua? Toimittajana olen käynyt lukuisissa tiedotustilaisuuksissa. Pelinsäännöt ovat selvät: kun kerran työaikaani käytän tähän tilaisuuteen, niin jotenkin sen työssä hyödynnän. Sen tietää myös tilaisuuden järjestänyt tahoa, eli he voivat odottaa usein odottaa juttua, jossa aihetta käsittelen. Ja minä saan palkan tai palkkion jutustani. Mutta entäs blogissani? Pitääkö minun raportoida nettiin näistä? Twitteriin en laittanut tilaisuudesta mitään, en edes huikkaissut, että hei, minäkin täällä."

* Englannin elämää -blogin kirjoittaja pitää välivuotta lääkisopinnoistaan, ja vertailee tänään brittiläisen ja suomalaisen terveydenhuollon eroja:
"Terveyskeskuksen palvelut ovat loistavat, kunhan ensin pääset asiakkaaksi. Ja se ei aina ole niin yksinkertaista. Täällä pikkukylässä kävin täyttämässä kaavakkeet, jotka kysyivät osoitetta, syntymäaikaa ja melko yksityiskohtaisesti terveydentilaa. Sen jälkeen kävin sairaanhoitajalla, joka mittasi verenpaineen ja kävi kaavakkeisiin vastaamani asiat ja elämäntapani läpi. Täällä omalääkäri tietää kaikkien potilaiden kohdalla kuinka paljon he liikkuvat, tupakoivat, minkälaisen ruokavalion omaavat, ovatko he sinkkuja, seurustelevia, naimisissa, yksinhuoltajia tms."

Osallistukaa keskusteluun! Veikkaan, että linkkaamani blogit huolivat kommentteja huomioistaan...