"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Olen tässä parina männäpäivänä viritellyt kuntoon erään tekeillä olevan Blogspotin blogin ulkoasua. Tytöt halusivat kaiken minimiinsä. Selkeyttä, yksinkertaisuutta ja vähemmän on enemmän -meininkiä. Mutta nätti se on.

Tuli suorastaan hinku pikkuisen päivittää omankin blogin ulkoasua, kunhan tässä joudan. Elementti kerrallaan. Karsia turhaa poies.

Karitsa ei liity asiaan mitenkään, kunhan on söpö.

Sitten asiaan. Tein eilen ostoksen, jota en ole koskaan aiemmin tehnyt. Kloriittia siivoustarkoitukseen. Yleensä välttelen kaikkia vahvoja ja minulle turhia kemikaaleja, mutta nyt vanhat, valkoista kulunutta emalia olevat amme ja keittiön allas veivät voiton. Niitä ei saanut tahroista puhtaaksi millään muulla. Tai noh, amme ei puhdistu täysin vieläkään, mutta ainakin olen yrittänyt parhaani.

Javel vaan haisee aika synkeälle. Ei minua kloorin haju sinänsä häiritse, sen verran monta vuotta olen uimahalleissa hengannut, että siihen on tottunut. Se vai ei kuulu kotiin. (Uimahalleista tuli mieleen, että Jyväskylän Aalto Alvarissa lomalla pistäytyminen toi hetkellisesti hirveän hingun takaisin altaan laidalle. Vielä kun taikoisi aikaa ja lisämotivaatiota.)

Muutenkin olen ihan hajunatsi. En ole sinänsä virallisesti allerginen hajusteille, en edes yliherkkä (mitä nyt tuikeimmat saavat aikaan päänsäryn), mutta inhoan liiallista hajustamista muuten vain. Ihmisnenä on kuitenkin hassu asia: miten joku haju, joka on yhden mielestä miellyttävä, voi toisesta olla ihan karmea?

Minä esimerkiksi pidän bensiinin hajusta. En nyt kuitenkaan tietenkään alkaisi imppailemaan sitä vakinaisesti (jätän ne hommat muille), mutta se on hassun miellyttävä. Kun taas vastaleikattu ruoho... jos esimerkiksi työpaikalla ajetaan nurmea ikkunan alta, minun on pakko sulkea ikkuna. Meteli on hyvä tekosyy, mutta oikeasti leikatun ruohon haju on yksi vatsaakääntävimpiä tietämiäni.

Sen takia en erityisesti tykkää kokata pakastepinaattiakaan. Nimittäin jossain vaiheessa sulatus-kypsytysoperaatoita pakastepinaatti lemuaa ihan leikatulle nurmelle. Hyiyäk. Muut saavat kokata, minä vain syön.

Makaa leikkaamattomassa ruohossa hän.

Naisihminen ei myöskään saisi myöntää puoli-inhoavansa vauvojen hajua. Semmoista ihon ja hien ja puklun sekoitusta. Vielä ihmisvihollisemman kuvan antaa itsestään, kun toteaa, että vanhukset ne usein vasta pahalle haisevatkin! Ei olisi minusta lasten- tai vanhustenhoitajaksi, vaikka geriatrisessa sairaalassa työskentelenkin...

Mitkä ovat lukijoideni inhokki- ja suosikkihajuja?

Aedes Albopictus.

Eikö kuulostakin ihan kukalta? Kyseessä ei vain harmikseni ole mikään viaton kukka, vaan hyttynen, joka kansanomaisemmin tunnetaan nimellä moustique tigre, tai ulkosavolaisittain tiikeri-itikka.

Tiikeri-itikka on pieni ja pesiytynyt trooppisten maiden lisäksi myös tänne Ranskan eteläosiin. Paljoahan niitä ei ole, ainakaan Suomeen verrattuna, silloin tällöin nitistää yhden verisen yksilön olohuoneesta.

Mikä on paljon inhottavampaa, on se, että tiikeri-itikka saattaa kantaa ikävää vitsausta joka taannoin karkoitti Réunionin saarelta kaikki turistit ja taisi tappaakin muutaman. Vitsauksen nimi on chikungunya (äärimmäisen helposti lausuttava...)

Kyseessä on kuumetauti, joka sopivasti osuessaan saattaa nostaa muutaman päivän kuumeen, kovan päänsäryn, näppyläistä ihottumaa ja nivelkipuja, jotka saattavat jatkua viikkoja, kuukausia tai vuosia sairastamisen jälkeenkin. Ranskassa ei ole vielä todettu yhtään tapausta, mutta wikipedian mukaan Etelä-Italiassa sairastettiin epidemia muutama vuosi taaksepäin.

Aedes Albopictus, lähteenä Wikipedia.

Euroopan maat ovat varsin turvallinen matkakohde, mutta Etelä-Euroopassa lomailevan kannattaa olla varuillaan, jos hyttysen piston jälkeen nousee kova kuume. Sikalentsun sijaan kyseessä saattaakin olla tiikeri-itikkarutto.

Kyllä taas melkein iski lievä kateus ulkosavolaiseen, kun lueskelin esittelyjä VR:n uusista makuuvaunuista. VR:n viimeaikaisesta toiminnasta voi olla montaa mieltä, mutta myöhästymisiltä ei täälläkään vältytä... lakoista puhumattakaan. On ne tietty välillä vahingossa lakkoilemattakin.

Mutta ne makuuvaunut:
"Vaunun ylätasolla on 8 kahden hengen hyttiä. Jokaisessa on oma wc ja suihkutila. Matkatavaraa voi säilyttää sängyn alla, poikkeuksena päätyhytit (paikat 201/202 sekä 215/216), joissa on erillinen matkatavarasyvennys sekä suksiremmit.

Vaunun alatasolla on 11 kahden hengen hyttiä, joista lähinnä sisäänkäyntiä oleva on invahytti. Osan alakerran hyteistä voi yhdistää. Hyteissä on pesuallas, suihku ja wc sijaitsevat vaunun välitasolla. Matkatavaratila on sängyn alla, paitsi päätyhytissä (paikat 101-102), jossa on erillinen matkatavarasyvennys sekä suksiremmit."

Pudottakaa minut nyt maanpinnalle kertomalla, että nuo ovat jotain biznez-lux-luokkaa. Jookos?

Ranskassa on tullut matkustettua muutamaan otteeseen yöjunilla, Pohjoinen kun on kaukana Etelästä. Se on aina yhtä mukavaa. Tavallisen rahvaan vaunuissa, alias kakkosluokassa yhdessä kopissa matkustaa kuusi henkeä. Ei kaksi tai neljä vaan kuusi. Kolme päällekäin, leveyttä patjantapaisella noin 60-70 senttiä. Vaunun toisessa päässä on yksi vessa, toisessa koppero jossa on pesuallas. Ei suihkua. Voitte arvata kuinka paljon tilaa on matkatavaroille.

Ykkösluokassa on kahdesta neljään petiä, suihkua ei taideta tarjota sielläkään.

Harvoin olen tuntenut itseni niin sardiiniksi kuin yöjunassa. Tai muuten vain nukkunut huonosti, minulla kun on heikko yöjunakarma. Milloin on samassa kopperossa moottorisahakuorsaaja, milloin makuuvaunu on yksinkertaisesti korvattu ihan tavallisella junanvaunulla.

Mikäs se olikaan SNCF:n yöjunien slogan..?
Lunéa, laissez la nuit vous transporter.
Niin, kyllähän se yö minua kuljettaa, mutta perille saapumisesta virkeänä ei ole takuita...

[Kuvat lainattu: railfaneurope.net ja seat61.com]

Kemikaalikimaran tämänpäiväinen kirjoitus muistutti minuakin aiheesta, joka on jo pidempään pyörinyt takaraivossa: heijastimista. Kun minä olin lapsi, heijastimia jaettiin joka kissanristiäisissä, meillä oli ainakin sokosheijastimia, oravaheijastimia ja poliisiheijastin. Niitä kovia ja kolisevia tietysti.

Sitten jossakin vaiheessa tulivat markkinoille pehmoheijastimet, voi miten mukavia käyttää..! Vaikka roikkuva heijastin aina välillä tahtookin tarttua johonkin ja sen myötä kadota.

Sitten muutin Ranskaan ja unohdin koko asian... kunnes sain auton käyttööni ja näkökulman ratin taakse.

Yllättävän yleinen harhaluulo on, ettei kaupungissa katuvalojen alla tarvitse heijastinta, kyllähän ne valot valaisevat. VÄÄRIN! Kaupungissakin on paljon pimeämpiä paikkoja, etenkin kostealla kelillä asfalli syö valon, vastaantulevien autojen lyhdyt häikäisevät, liikennevalot ja kauppojen valokyltit toimivat ylimääräisenä visuaalisena ärsykkeenä. Ja sitäpaitsi huolellisenkin autoilijan huomiokyky on vain rajattu. Heijastimeton jalankulkija pikkusateessa näkyy yhtä hyvin kuin satunnainen roskapönttö kadun varressa. Eli siis vaaratilanteessa liian myöhään.

Tässä maassa heijastimet ovat melkoisen tuntematon käsite, eli siis "näkymättömiä tonttuja" tuuppaa eteen lähes päivittäin. Kun sitten vielä täkäläisen tavan mukaan hypätään eteen pakettiauton takaa tai kävellään punaisia päin, saa olla melekoisen usein sydän kurkussa.

Minä en halua runnella jalankulkijaa Méganella vaikka tonttu kuinka kulkisi punaisia päin.

Pyöräilijöiden keskuudessa sen sijaan on tapahtunut edistystä. Kun reilu vuosi takaperin autoihin määrättiin pakolliseksi turvaliivi, lakiin tuli myös pykälä pyöräilijöille: Liivi on pakollinen taajaman ulkopuolella liikkuvilla. Ihastuttavan moni, niin pyöräilijä kuin skootteristi, on ottanut sen käyttöön myös taajamassa. Ei ehkä kovin äärimmäinen muotiaksesuaari, mutta näkyy.

Käsityötaitoisille sen sijaan on nykyään tarjolla normit täyttäviä heijastinmateriaaleja (esim. 3M Scotchlite™), joista kuvittelisi saavan aikaan vaikka mitä. Mites pari ruusuketta talvitakin hihoihin tai niitti-heijastin-härpäke käsilaukkuun? Heijastintarrat korkokenkien korkoihin ja repun olkaimiin?

Itse tilasin heijastimen Joulupukin paketissa, mutta kommettilaatikkoon saa jättää ehdotuksia ja linkkejä hauskoista heijastimista, tai vaikka esitellä omansa. Ihan nimellisesti haastan heijastimensa esittelemään Heijastuspinnan Marian (mitäs olet blogisi nimen valinnut ;D), MouMoun Jyväskylän pimeydestä ja Mari Koon miedosti marinoituna.

Lue aiheesta myös tämä MTV3 Helmin artikkeli ja muista näkyä, myös katuvalojen alla!

[Kuva: Ronwalf, tällä lisenssillä.]

Kaksi vuotta sitten, joulun alla kirjoitin onnettomien joululaulujen maasta. Tänä vuonna toistan itseäni, sillä edistystä ei selkeästikään ole tapahtunut.

Jouluradio on kiva keksintö, mutta miksi ihmeessä joululaulut ovat niin surkeita? Mitä uudempia, sen surkeampia. Enkä nyt puhu laulujen laadusta, vaikka siitäkin ehkä voisi olla montaa mieltä, mutta sisällöstä. Joulun pitäisi olla riemujuhla, enkelit soittavat torvia pilven laidalla ja tontut tanssivat kuusen ympärillä! Itsenäisyyspäiväkin on yhtä paatosta ja sodan muistelua, luulisi sen jälkeen kaipaavan kepeyttä ja iloa. Mutta ei, surkeutta surkeuden jälkeen:

Kah, vain hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä. Ylimmän juhlan aikana laps' hankeen hukkuu unhoittuu. Vaan, kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon, kuka yksin näin kylmässä on? Pieni lapsonen vain, joka näin kiiruhtain jälleen kynttilän haudalle tuo, sillä maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.

Ei ole lintulaudan varpunenkaan lintu tästä maasta, vaan tulee taivahasta.
Mut ylhäällä orressa vielä on vain se häkki mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi, murheita muistaa ken vois laulajan! Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin, laps' sivuun vain jos jää.

Soi huurteessa helinä huilun, niin kirkas on tähtinen yö. Hän kulkenut on yli kuilun, maa taivaalle kättä nyt lyö. Kerran loppuun satu joulun saa, suru silmiäni sumentaapi. Kerran silmäin täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet.

Kiittäkäämme Herraa, kera joulukyyneleen. Sill' vaikka pikkuveljen puurolautanen tyhjä on, niin ehkä isän jouluksi kotiin saamme. Taas äiti askareissaan leipoo pipareitaan. Vaik' on poissa kummatkin. Kas ihana on sielujen toiviotie, kun ristillä rinnalla ryövärin nukkuu uhri puhtahin.

Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo!

Eilen ahdistuin valinnanvaikeudesta, joten olkoon tänään sitten aiheena se toisiksi suurin tabu heti homoseksin jälkeen: Raha.

Päädyin jonkin mutkan kautta tähän Taloussanomien artikkeliin, ja etenkin sen jälkeiseen keskusteluun siitä, onko 3750 euroa kuussa tienaava rikas. Rikas tai ei, ohessa muutamia lemppareitani keskustelusta

"Omat tulot bonukset mukaanlukien vajaat 6000 euroa per kk. En tunne olevani suurituloinen. Perhe ei voi olla "suurituloinen" maassa, jossa eläminen on kallista. Kaksi lasta on koulussa, vaimo on erikoissairaanhoitaja. Koko perheen tulot kohtuulliset. Mutta ei ole varaa juhlia. Vanhanen on todellinen tuuliviiri. Pääkaupunkiseudulla on duunia, mutta hitto kaikki maksaa maltaita.
Velkaa reilut 200.000 euroa ja asunnon arvo karkeasti 450.000 euroa. Duunia olen painanut 15 vuotta suoraan paperit saatuani. Toimin ostojohtajana. Tuntipalkka ei ole muuten kummoinen."

"Mutta moni kyllä maksaa itsensä kipeäksi jo 4000e tuloilla. Käteen jää noin 2700e, ja tuosta summasta pitää sitten maksaa asuntolainat, yhtiövastikkeet, auto (vanha ritsa vuodelta 2002, niin rikas olen) ja lasten päiväkotimaksut (korkeimman maksuluokan mukaisesti, jälleen). Syödäkin pitäisi."

"2 x palttiarallaa tuon verran tienaavaa taloudessa. Ei lapsia, vuokra-asunto. Säästöön jää totaalitasolla noin 0 € kuukaudessa. Matin ehdotuksen lyödessä läpi pääsemme siis jo nettoamaan todellista rikkautta, kun saldoa lyödään tasaisen varmasti miinukselle kuukausittain. Mutta kyllähän ministeri paremmin tietää."

Hmm. Etenkin tuo viimeisenä lainattu on kiva. Tämähän tietysti on vain kateellisen köyhälistön puhetta, mutta kyllä on ihmisten kulutustottumuksissa jotain totaalisesti pielessä, jos ei pariskunnan seitsemän tonnin kuukausituloista, ilman lapsia ja asuntolainaa jää mitään säästöön.

Muutenkin, kolmesta ja puolesta tonnista jää jopa Suomessa käteen, öö, 2500 euroa? Jos jätetään yksinhuoltajat ja muut "huono-onnisemmat" sivuun, niin kyllähän tuolla kuvittelisi pärjäävän. Kukaan ei kuitenkaan pakota haulikon kanssa ottamaan suurta asuntolainaa tai ajamaan kallilla autolla. Jopa lasten hankkiminen on nykypäivänä melkoisen vapaaehtoista, ja olen aina kuvitellut, että ihmiset tietävät lapsista koituvan kuluja.

Ei voi kuin pyöritellä päätään ja ihmetellä kuinka minä olen tähän asti selvinnyt, tai kuinka selviävät ne kaikki kiljoonat siivoojat ja lähihoitajat.

Etenkin, jo pitkään minua on ihmetyttänyt se, kuinka jotkut tulotason ja elintason noustessa unohtavat täysin sen todellisuuden, jossa iso osa immeisistä elää. Paras esimerkki aiheesta lieni kun taannoin etsin asuntoa. Yhdessä katsastuksessa keskustelin asunnon omistajan kanssa arvioiden (vielä hypoteettisia) kuukausitulojani. Omistajaihminen päätyi jotenkin siihen tulokseen, että meille jäisi vuokran jälkeen käteen noin 550 euroa kuussa: "Mutta ettehän te voi millään elää 550:llä eurolla kuussa!"

Se oli niitä hetkiä, joina toivoisi olevansa vähän nenäkkäämpi ja vähän sanavalmiimpi. Ihmeesti sitä vain jossain vaiheessa hengissä pysyi, ja välillä juhlikin, vaikka tili ei edes ennen vuokraa tuon kummempia näyttänyt.

Valikoiva muisti jopa Siperian kautta kiertäneillä...

Mutta joo, noille alussa siteeratuille raukoille suosittelisin vasikanleikkeen tilalle vaikka kasvispihvejä. Siinä säästyy jo kuukaudessa parin viinipullon hinta, ja kyllä parilla viinipullolla juhlat saa aikaan!

Täällä Ranskassa on viime aikoina puhuttu paljon työhyvinvoinnista. Tai oikeastaan työpahoinvoinnista. Asia pääsi varsinaisesti otsikoihin silloin, kun esihistoriallisen operaattorin France Télécomin työntekijöistä kahdeskymmenesviides teki itsemurhan. 25. tänä vuonna. Joukkoon mahtuu myös muutama ei-loppuun-asti-saatettu yritys. FT päätti siis lähettää kaikille työntekijöilleen kyselyn stressistä ja tyytyväisyydestä työpaikalla. Väittävät että kahdeksan kymmenestä työntekijästä olisi kyselyyn vastannut, mikä siis lyhyellä matematiikallani tekee vähän päälle 80 000 vastausta 160 kysymykseen.

Konsulttifirman työntekijöiden puolesta toivon, että käytössä on automaaginen ohjelmisto vastausten käsittelemiseen.

Tänä aamuna kuulin radiosta, että toisaallakin on työstressistä johtuva itsemurhaongelma, tosin vähemmän mediatisoitu. Kansallisen Poliisin riveistä päivänsä päättää oman käden kautta noin 35 hnk sadastatuhannesta, kun maanlaajuiset itsemurhaluvut ovat noin 20/100 000. Vielä "hauskempaa" on todeta, että éducation nationale'n (opetusministeriö laajasti käsitettynä, mm. opettajat) työntekijöillä sama luku huitelee 39 paikkeilla.

Poliisit ja opettajat kohtaavat ihan arkipäivässä suuret määrät hukassa olevaa ja väkivaltaista nuorisoa (ja toki vanhempakin), kieli- ja lukutaidottomuutta, kaikkia mahdollisia maahanmuuton ja yleisen syrjäytymisen sivuvaikutuksia. Koko ajan vähennettävin resurssein, toki. Muistan sivusta kauhistelleeni, kun eräs opettajaksi tuoreeltaan valmistunut kaveri kertoi tulevista muutoksista opettajankoulutuksessa. Mm. työharjoittelujen määrää lasketaan rajusti (koska työharjoittelijalle pitää maksaa, opiskelijalle ei). Siinä on kiva kaksikolmosena kohdata lauma kymppivuotiaita ns. "hankalassa kaupungiosassa".

Joskus silloin koulusurmien jälkeen puhuttiin siitä, kuinka Suomessa on kaikki persiillään ja ihmiset ovat masentuneita ja agressiivisia ja kaikki on muualla paremmin. Eiku. Noh, osataan sitä täälläkin. Jos ei kelpaa osoittaa haulikolla omaan päähän, niin sitten uutisoidaan siitä, kuinka 13-vuotias nappasi metsästyshaulikon kotoaan ja uhkasi tappaa opettajansa. Tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä, mutta kieltämättä kävi mielessä ihmetys siitä, miksi kukaan jättää aseita lasten ulottuville... Kaikki 13-vuotiaat eivät ehkä halua opettajiaan ampua, mutta vahinko on äkkiä tapahtunut.

Toisaalta, eivätköhän ne sitten ota vaikka kirveen käyttöön, jos tarve iskee...

Jos tämän maan kaupunkikuvasta haluaa löytää jotain tyypillistäkin tyypillisempää, niin listaan voi lisätä esimerkiksi vihreät vilkkuvat ristit. Niiden avulla suunnistetaan farmaseutin pakeille, eli apoteekkiin. Ja sissus että ranskalaiset sitten vissiin sairastavatkin, sillä apoteekkeja tuntuu olevan ihan jokaisessa kadunkulmassa. Meidän pikkukaupunkimme keskustassa on kolme, kaikki samassa korttelissa.

Apteekkia ei siis ole vaikea löytää, ja ristin perusteella tietää myös onko se auki: valoja ei nimittäin vilkutella, jos ovet ovat lukossa. Sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä kaupunkikuva on siis paljon rauhaisampi.

Mutta kaikenlaista ne vilkuttelevatkin. Nykymallisiin risteihin on kehitelty ties mitä kuvioita, tekstejä ja kellonaikoja, eikä yksikään kyltti tunnu olevan ihan toisen kaltainen. Satunnaisen havainnoitsijan mielessä onkin siis jo pitkän aikaa pyörinyt yksi olennainen kysymys: "Onko jossakin päin Ranskaa joku, joka saa palkkansa siitä, että suunnittelee ja ohjelmoi kuvioita apteekkien risteihin?"

Taustalla on selkeästi julma salajuoni: Näin syvällisen kysymyksen pohtiminen voi johtaa unettomuuteen, ja siten taas yksi korttelin kolmesta apteekista saa uuden nukahtamislääkeasiakkaan.

PS: Aiheeseen mitenkään liittymättä.
Sitä aina sanotaan, että kaikenlaiset homeitiöt voivat olla hengenvaarallisia kotona ja etenkin sängyssä. Onko Luhta Home Makuuhuone joku ihan uusi itiökanta?

[Varoitus: metabloggausta, sulkumerkkejä, kadonnut punainen lanka ja asteriskiviittauksia sivun alalaitaan.]

Tunnustan lukevani liiaksikin muotiblogeja. Tai tyyliblogeja tai miksiniitähaluaakaankutsua. Jäytettäköön terminmäärittely toisaalle, kyse nyt on kuitenkin "niistä kansalaisjournalistisista tuotoksista joissa vaatteet ovat merkittävässä osassa".

Muotiblogistaniassa (ihastuttava sana) bloggaamisesta bloggaaminen, alias metabloggaus, tuntuu toisinaan olevan suorastaan kirosana. Bloggaamiseen pitäisi suhtautua kevyenä ajanvietteenä jossa itse ilmiöön ei oteta kantaa. Kukin omalla hiekkalaatikollaan, ja niin edespäin.

Muttakun metabloggaus on kivaa. Minun elämässäni tapahtuu niin vähän, että kirjoitettavaa pitää löytyä sieltäkin, missä vapaa-aikaani vietän : eli blogeista. Tosin, minä tykkään juoruamisestakin, tietyissä rajoissa. Tietysti pitää ymmärtää missä rajat menevät ja kenelle juoruaa, muuten tekee itsestään vain typerän. Itseasiassa, olen nyt varsinkin tänne Patonkimaahan muutettuani huomannut olevani ennemminkin näkymätön kuuntelija. Kuinka monta kertaa olenkaan istunut kanttiinin ruokapöydässä miettien "Mitähän nuo minusta puhuvat kun en ole täällä..?" Silti arvostan käytäväpuheiden kovin inhimillisiä piirteitä ja joskus, kovasti suodattamalla, sieltä saattaa saada jonkin olennaisen tiedonmurusenkin.

Mutta, juoruaminen sikseen, kunhan avasin parenteesin ihan vain analogian takia.*

Takaisin metabloggaamiseen.

Muiden blogeista ja blogistaniasta puhuminen voi olla jopa antoisaa ja mielenkiintoista, kunhan ei lähde sille linjalle, että kaikessa on jotain vikaa, ja itse on paras ihminen sanomaan missä vika on.** Rikka ja hirsi silmässä ja niin edespäin. Sosiaaliporno jaksaa kiinnostaa vähän aikaa ja sitten kuivuu omaan typeryyteensä. (Näin toivon.)

Jos taas pitäydytään tiukasti siinä, että blogeissa saa kirjoittaa vain bloggauksen ulkopuolisesta elämästä, menetetään jotain viitekehyksestä. Vähän kuin arvioisi vaatteita pelkästään henkarissa, näkemättä miten ne istuvat kantajansa päälle. Vähän kuin väittäisi, ettei naistenlehden ulkonäollä ole mitään väliä. Minun mielestäni kultaisen keskitien löytäminen onkin ihan kamalan vaikeaa. Toisia ei voi pakottaa bloggaamaan oman mielensä mukaan, mutta minkä verran sitten saa antaa vinkkejä homman toimivuudesta? Jos ulkoasu tökkii, saako siitä sanoa? Onko minulla oikeus nillittää tajunnanvirtasuomesta tai pienellä kirjaimilla aloitetuista lauseista, jotka saavat lopettamaan lukemisen joka kerta puolessavälissä mielenkiintoistakin tekstiä? Mikä itseasiassa on blogia ja mikä sisältöä? ***

Onko bloggaajalla jotain velvollisuuksia lukijoitaan kohtaan?

"Mä teen tätä ihan vain itteeni varten" onkin hirmuisen mielenkiintoinen lause, etenkin kun se liitetään julkisena olevaan blogiin. Itseä varten, mutta muille jaettuna.
"Mä en välitä lukeeko mun blogia joku." Onko joku oikeasti, rehellisesti tätä mieltä? Lausehan kumoaa koko bloggaamisen perustarkoituksen, jos ajatellaan sen olevan omien ajatusten ja kiinnostusten jakaminen muille. Loogisesti silloin haluaisi jakaa ajatuksensa muiden samanhenkisten kanssa. (Tosin, minä en täysin ymmärrä niitäkään ihmisiä, jotka sanovat meikkaavansa vain itseään varten. Mitä hyötyä on koreasta ulkonäostä jos sitä ei kukaan ulkopuolinen näe? Meikkaaminen itseilmaisun välineenä ok, meikkaaminen yksin aarniometsän keskellä, häh?)

Onko blogistanialla jotain velvollisuuksia bloggaajaa kohtaan?

Välillä kuulee mielipiteitä siitä, kuinka "(muoti)blogistania on menossa semmoiseen ja semmoiseen suuntaan ja mä en ollenkaan tykkää". Milloin on liikaa kulutusta, milloin liikaa kyräilyä, milloin liikaa juoruamista tai kielteisyyttä. Vika on aina yhteiskunnassa... tai tässä tapauksessa löyhässä viiteryhmässä. Vaikka kullakin olisi valta ja voima valita, haluaako tuntea kuuluvansa kyseiseen viiteryhmään. Koira vie ja bloggaaja vikisee. On paljon helpompaa osoittaa sormella niiden muiden vikoja ja vääriä käyttäytymismalleja kuin miettiä, pääsisikö ongelmasta helpommin eroon ihan omassa päässä hihnaa. (Ja tämä toki pätee myös silloin kun hoono soomi ja ihmiskunnan typeryys turruttavat, note to self.)

Voiko keskustelua oikeasti ohjata?

Kymmenisen viimeistä vuotta usemmallakin nettikeskustelupalstalla henganneena on huomannut, että ihmiset ovat paljon tietokoneita hankalampia. Siinä, missä tieokone tekee sen mitä käsken eikä suinkaan sitä mitä haluan, ihmiset eivät yleensä tee kumpaakaan. Eivät ainakaan silloin kun kyse on internetistä ja kirjoitettuun tekstiin reagoimisesta. Sugar Kane kirjoitti taannoin kommenttilaatikossaan, siitä kuinka hän toivoisi hänen blogissaan pysyttävän asiassa.

Olen samoilla linjoilla siinä, että liika haihattelu**** on helposti turhauttavaa, mutta toisaalta, samalla tavoin kuin juoruilussa, sivulinjoille lähtenyt keskustelu voi olla myös antoisaa. Liian tiukka ohjaaminen saattaa johtaa peruskoulun äidinkielentuntien väittelyongelmaan: kun asia pitää sanoa tietyltä näkökannalta ja tietyssä muodossa... ei helposti olekaan mitään sanomista. Tietysti voisi kysyä, onko sitten tarpeenkaan sanoa mitään, jos ei asiaa ole juuri tästä aiheesta. Joskus vaikeneminen on kultaa, mutta ei sillä kommenttibokseja täytetä. Määrä ei tosiaankaan aina korreloi laadun kanssa, sen on moni nähnyt.

* Joo, liikaa sivistysanoja. Tulkkautukaa.

** Ajatuksissani käynyt blogi ei mielestäni ansaitse linkitystä, mutta uteliaat voivat googlettaa nimellä "pahaa puhetta".

*** Saanko minä tuskastua siitä, kuinka vatipäitä iso osa ihmiskunnasta joskus on?

**** Tai kymmenes "oot ihana oon just samaa mieltä!!!" -kommentti. Jotain sisältöä hei!

Sitä sanotaan, että paras tapa välttyä kaikenlaiselta integroitumiselta ja kielen kunnolliselta oppimiselta ulkomailla, on hengata omanmaalaistensa kanssa. Totta toinen puoli, ja varsin pitkälti nähtykin Erasmus-porukoissa. Silti, en välttele seuraa vain sen takia, että joku sattuu olemaan suomalainen.

Joka tapauksessa, heitin tässä päivänä eräänä silmäyksen Rivieran Suomi-Seuran nettisivuille. Kyseisten seurojen toiminnasta saattaa aina vahingossa löytää jotain hauskaa.

Tällä kertaa agendan selaaminen hämmästytti suuresti:
- Petankki, keskiviikkoisin klo 11.
- Antibes'n kahvilatapaaminen, kuukauden kolmas tiistai, klo 15.
- Cannes'n kahvilatapaaminen, kuukauden ensimmäinen tiistai, klo 15.
- Nizzan seuraava kuukausilounas, keskiviikkona klo 12:30.
- Seuran kirjamessut pe 13.11. klo 14 Antibesin seurojentalolla.
- Patikkaretki Macaron-vuorelle ma 12.10 klo 11.
- Kirjallisuuspiiri perjantaisin klo 15.

Seuralla on omien sanojensa mukaan päälle 500 jäsentä. Siihen mahtuu monenlaista tossunkuluttajaa. Yleensä välttelen tekemästä minkäänlaisia päätelmiä moisen seuran aktiivitoimijoiden iästä tai elämäntilanteesta, mutta kuinka Rivieran Suomi-Seuran toimintaan on mahdollista päästä mukaan, jos ei ole
a) eläkeläinen tai
b) kotiäiti / -isä ?

Sori mun aikataulurajottuneisuus, mutta en liene ainoa työssäkäyvä, joka ei pääse liikahtamaan keskiviikkoisin kello viisitoista toimistostaan yhtään minnekään kahvihuonetta kauemmas. Eipä tuo muuten, mutta kirjamessuilla olisi voinut käydä vaihtamassa paperikantista laatukirjallisuuttaan johonkin muuhun...

[Kuva: Cyrille Lips, tällä lisenssillä.]