"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Tää on niin tätä. Päivässä pitää käydä suihkussa kolmesti, etenkin jos vahingossakaan erehtyy tekemään mitään fyysistä. Esim. ylittämään kadun. Mutta en valita vaikka valitankin, meillä on sentään se merituuli.

Töissä on ilmastointi... osastoilla ja parempien ihmisten kokoushuoneessa. Toimistoapinat saavat rauhassa hajota kuumuuteen ja selvitä avonaisilla ikkunoilla ja tuulettimilla. Ainakin ne, joilla on ikkunoita joita avata.

Joka tapauksessa, eilinen oli ihan tapaus. Laajentavat sairaalaa, joten laajennuksen peruskiven asettelua varten paikalle kutsuttiin Monsieur Ministeri-Kaupunginjohtaja, ja kasa muita silmäätekeviä, jotka oikeuttivat viiden viikon valmistelut, noin 15 poliisia, puolenkymmentä turvamiestä ja rivien välistä tehdyn kehotuksen pukeutua kuin ihmiset. Minä siis loistin tanssiaismekossani kuin vihreänharmaa väriläiskä, muuten päivän väri tuntui olevan kokovalkoinen tai kokomusta. Miesparat, puvuissaan.

En nähnyt ensimmäistä kiveä, hoidin erästä pientä viimetingan asiaa. Sen jälkeisistä katoksen alla pidetyistä, maailmaasyleilevistä puheista kuuntelin kolmasosan, otin muutaman kuvan kännykkäni huippulaadukkaalla kameralla ja sitten kyllästyin. Palasin tekemään töitä. Puheiden loputtua siirryin muiden vanavedessä juomaan lasillisen rosé-viiniä ja syömään jonkin hassun ruokapalan... ja sitten pidin lounastunnin.

Älkää huoliko, kyllä sitä iltapäivällä ehti duunia tehdä ihan kyllästymiseen saakka.

Joku televisiointiryhmäkin oli ilmaantunut paikalle, ja video oli jo pari tuntia myöhemmin kaupungin nettisivuilla. Oppiipahan tyhmempikin, miten saa julkisuutta: kutsumalla ministerin juomaan shampanjaa.

Lomanjälkeinen työinhoitus sai minut selailemaan työpaikkailmoituksia, opintotarjontaa ja Kelan sivuja (kahdeksan opintotukikuukautta olisi vielä jäljellä...) Ihan vielä en kuitenkaan ole paikkaa vaihtamassa: vannoin, että kestän vaikka hampaat irvessä vuoden verran, ja siihen rajapyykkiin on matkaa tasan kolme kuukautta. Toisaalta, jos vaihtoehdoksi valikoituvat opinnot, niihin ei sitten hypätäkään kuin aikaisintaan reilun vuoden päästä. Vähän olisi kyllä hinku koulunpenkille, en ihan vielä ole päässyt yli opiskeluelämästä... Ja toisaalta töitä ei ole tässä maassa tarjolla ihan hurjasti, saati sitten kohtuullisen kapeasti erikoistuneelle ihmiselle.

Saa nyt nähdä.

Täällä näkyy myös alennusmyyntejä, jotka alkavat tänään. Ranskassahan tosiaan alennusmyyntipäivät ovat säädöksillä rajoitetut, ja aloituspäivät päätetään erikseen vuosi vuodelta. En ollut ovenkahvassa roikkumassa klo 8, työnteko estää moisen. Muutenkin vallan taktinen aika aloittaa alennusmyynnit: kuun viimeinen päivä. Kun tietää että Ranskassa palkka tulee tilille "sitten joskus", etenkin jos sen maksetaan shekkinä, niin nyt onkin oiva hetki monille tilinylitykseen. Itse taidan käydä vähän ulkoiluttamassa itseäni ja muistamassa miksi kaupat ovat niin inhottavia sitten joskus perjantai-iltapäivällä.
Jos nyt joku ensin maksaisi palkan...

Internet kotosalla on kolmatta päivää täyskuollut. Eli viimeinen niitti: nyt vaihdetaan operaattoria kun kerran on mahdollisuus kaapeliverkon kautta toimivaan nettiin. Ja vielä halvempaankin. Kunhan saisi aikaiseksi, elämä täynnä projekteja jotka ovat aloittamista vailla valmiita.

Mitäs jos vain palaisi vielä pariksi viikoksi lomalle..?

[Kuva: Ucumari, CC BY-NC-ND 2.0]

Joskus, kun on jostain syystä aamupäivän vapaalla töistä, ja sitten raahautuu tietokoneen ja/tai sorvin ääreen lounaan jälkeen, tuntuu siltä kuin olisi aivan väärässä paikassa. Elimistö ja aivot ovat jo siirtyneet vapaapäivämoodille, ja työpäivä alkaa ihan omituiseen aikaan vuorokautta.

Tänään minusta tuntui jokseenkin sille. Helatorstai kotona nukkuen (sivumennen sanoen, olen nukkunut koko viikon osapuilleen 12 tuntia yössä), tänä aamuna töihin neljäksi tunniksi. Toimistokäytävämme oli paljon tavallista rauhallisempi, kun puolet porukasta siltailee perjantain. Ja minä en oikein tiennyt mitä ihmettä siellä teen. Epämääräiset neljä tuntia kahden vapaan välissä.

Yksi kavereistani, niistä perjantai-iltaisista oluenjuontikavereista, joka sattuu myös olemaan ex-kollega, tosin lieni vielä enemmän hukassa tänään. Ollut lomalla koko alkuviikon, ja sitten vain perjantaiksi töihin.

[Kuva: Charles Dyer, CC BY-SA 2.0]

Eilisiltana huomasimme, kuinka satelliittilähetykset maailmaa pienentävätkään.
Kaapelitelevisio, CNN:n uutiset... ja suora lähetys Cannesin elokuvafestivaaleilta. "Miksi minä katson tätä Ameriikan kautta kierrätettynä kun Cannes on 30 kilometrin päässä..?"
Eipä sillä, hirveää hinkua ei ollut tungeksia La Croisettella muiden masentavan tavallisten ihmisten ja korppikotkien seassa siinä toivossa, että saisi valokuvattua Tim Burtonin nilkan.

Eräälla taannoisella ruokatunnilla keskustelimme Cannes-ilmiöstä: tiedättehän, turistit haluavat nähdä Ne Kongressikeskuksen Portaat. Ja sitten ovat hämmästyneitä, kun ne ovat... vain portaat.

En ole misään tapauksessa elokuvaorientoitunut ihminen, viimeisin elokuvateatterissa nähty leffa taisi olla The Goats of Pentagon, ja sekin kuukausi kaikkien muiden jälkeen. Olen aktiivisesti missannut kaikki viime aikojen suuret kolmiulotteisuustapaukset, sen joka alkaa A:lla, Titaanit vai mitä Gladiaattoreita ne nyt ovatkaan... ja jopa Liisan Ihmemaassa. Viimeisen tosin vain siksi, että yhdessä Ranskan suurimmista kaupungeista ei ole ainoaakaan leffateatteria, joka näyttäisi sen 3D:na ja englanninkielisenä. Joko tai. Moista versiota varten pitäisi lähteä... Cannesiin saakka, ja se Cannesin kyseinen leffateatteri on niin kämäinen, ettei huvita.

Mikä on siis vähintäänkin koomista. Maailman ehkä kuuluisimman elokuvafestivaalin pitokaupungissa on koko seudun surkein elokuvateatteritarjonta.

Mutta siis, itse festivaalista piti puhua. Eilisiltana avausnäytöksessä ollut Ridley Scottin Robin Hood kyllä kiinnostaisi, samoin kuin Rachid Boucharebin Hors-la-loi (lainsuojattomat). Jälkimmäinen etenkin sen takia, että Algerian sodasta kertova filmi on saanut Ranskan oikeiston varpailleen, huutamaan kovaan ääneen "historian vääristelystä", ja vaatimaan koko filmin esittämisen kieltämistä. Parastahan tässä oli se, että kieltämistä vaadittiin näkemättä koko filmiä.

Niinpä, historia sopii kirjoitettavaksi vain silloin kun se kirjoitetaan sopivalla kynällä.

PS: Boucharebin edellinen, Cannesissa palkittu Kunnian päivät on näytetty Suomessakin, YLE Teemalla.

Kirjoittaisiko sitä välistä jotain fiksua..?

Eikä aina kertoisi kuinka vaikeaa voi olla porata seinään kaksi reikää ruuveja varten, vaikka kuinka olisi käytössä betoniterä.

Tai että "sain" työharjoittelijan uhrikseni pariksi kuukaudeksi, mutta samalla minulle kerrottiin, että pitäisi tehdä yksi puolipäivä viikossa Farmaseuttien sihteerikön hommia.
"Loistavaa".
A) Minä en ole sihteeri. Kirjeiden kirjoittaminen ja muu varsinainen sihteerikkösälä kuuluu työnkuvaani vain pakollisilta osin. (Siis niiltä osin, että koska minulla ei ole sihteeriä, niin jonkunhan sekin on hoidettava...) En myöskään ole henkisesti sihteeri.
B) Mullahan ei ollutkaan vielä tarpeeksi hommia.

Noh, homman hyvä puoli on se, että Apteekin puolella on kivaa ja rauhallista työskennellä.

Niin, ja olen muuten löytänyt uudelleen aikaa lukemiseen!
Kaikkine kävelyineen ja odottamisineen työmatka bussilla vie hyvinkin kolme varttia, ja mitäpä siinä muutakaan fiksua tekee kuin lukee. Puoli tuntia tehokasta romaaniaikaa aamulla ja puoli tuntia iltapäivällä. Kahlattu on jo Maailman paras kylä ranskaksi ja varsin ajatuksia herättävä opus asunnottomuudesta. Ebaysta löytämäni lammaskirja on vielä jossain muuton kidassa, mutta onhan meillä onneksi kirjahyllyssä vielä paljon muutakin sellaista jota minä en ole lukenut. Vaikkapa XXI:n vuosikerta.

Voisin sanoa muutaman terävän sanan paikallisen joukkoliikenteen kyvystä noudattaa aikatauluja, mutta muuten on todettava, jotta "hourrah bussit!"
Ajamattomuus on just kivaa.

Kai sitä on työpäivistäänkin jotain iloa revittävä.

Mutta pohjustetaan ensin, niille jotka eivät Ranskan kamaralla oleskele...
A) Täällä käydään parin päivän päästä aluevaalien ensimmäinen kierros, jotain lääninjohtajia valitsevat. Joka tapauksessa operaatio, joka puhuttaa.

B) Ranskassa ei tunneta käsitettä ennakkoäänestys. Äänestää voi vain sinä tiettynä päivänä, ja jos ei paikalle pääse, niin lähettää jonkun puolestaan laittamaan ruksin paperiin valtakirjan kanssa.

Bref, työpaikalla julkaisivat note de servicen, informaatiolirpakkeen äänestyspäivää varten. Aloitusfraasi on hyvin mielenkiintoinen : Les membres du personnel dont l'horaire de travail couvre le temps d'ouverture des bureaux de vote (8h - 18h), sont libres de s'absenter pour effectuer leurs devoirs civiques pendant la durée de la pause repas.

Eli, lyhyesti: Ne työntekijät, jotka ovat töissä äänestyspaikkojen aukiolon aikaan (8 - 18), ovat vapaita poistumaan äänestämistä varten, ruokatuntinsa aikana.

Niin, minä ainakin olen tähän asti olettanut, että kun olen palkattomalla tauolla, en ole töissä, joten saan poistua puljusta ihan haluni mukaan. Muutenkin kuin äänestämään. Mutta nähtävästi joku on todennut oleelliseksi antaa vielä erikoisluvan. Rivien välistä voisi siis lukea, että normaalisti henkilökunta on myös ruokatunnilla päivystysvalmiudessa... joskaan palkkanauhassa se ei taida näkyä.

Mietimme kollegoiden kanssa, jotta tämä pitäisi ilmeisesti ottaa lähinnä huumorina...

Jo heti bloggausurani alussa päätin jättää blogistani vähälle avautumiset työ- tai suhde-elämästä. Ensimmäinen ihan hienotunteissuussyistä, ja siksi, että kirjoitan blogiani kuitenkin "kasvollisena", joten työpaikasta kovin avoimeen tapaan puhuminen ei ole välttämättä fiksu veto. Toinen johtuu siitä, että yksityisasiani ovat ykstyisasioitani, kiitos.

Nyt kuitenkin joustan karvan verran ensimmäisestä. Minullakin on nimittäin hetkiä, joina lasi saa sen yhden tipan liikaa. Tämä paikka on nimittäin organisaationa ihan käsittämätön, eikä vähiten Ison Pomonsa takia... (ansiosta?) Alussa ihmettelin, miksi kaikki, siis kaikki ohjeet pitää kirjata ylös tai tulostaa. Sitten huomasin, että jos ohjeituksesta ei ole mustaa valkoisella, sitä voidaan muuttaa kymmenen kertaa, ja torua siitä, kun "mademoiselle ei nyt ole tajunnut tehdä näin, vaikka sehän on ihan itsestäänselvää". *huoh*

Ja sitten, pahinta on että kyseinen ihminen haluaa puuttua ihan kaikkeen täällä tehtyyn, eikä edes tee korjauksia työn tai dokumentin sisältöön, vaan muotoon: "Tuohon iso alkukirjain, tuosta puuttuu pilkku, tuon pitäisi olla ennen tuota." Vaikka kyseessä olisi joku kolmelle ihmiselle annettava epävirallinen dokumentti, jonka muodolla ei ole kamelin perskarvan vertaa väliä.

Töitä riittää, muodossa tai muodotta. Jos meinaisin saada kaiken tehtyä, minun pitäisi viettää työpaikalla vähintään kaksitoistatuntisia päiviä ...mistä tosin kukaan ei minulle maksaisi, joten helkatti rajansa on hyväntekeväisyydelläkin.

Kaikki siis hyvin maailmoista parhaassa. Kuudesta läheisimmästä kollegastani viidellä on täällä takana alle puolen vuoden työura. Mikä turn-over?

Onneksi itse työnkuvani on mielekäs, muuten voisi olla aamulla herääminen paljon nykyistä hankalampaa.

Tuntematon bloggari on vieläkin kaukana nykyajasta. Mikä netti kotona? Mitenniin muka NykyOperaattori olisi kykeneväinen toimimaan yhteistyössä Esihistoriallisen Operaattorin kanssa? Voihan Ranska...

Olemme siis uudelleenkatsoneet iltakaudet Criminal Mindsin ykköskauden jaksoja ja löysimmepä viikonloppuna deeveedeehyllymme perältä helmen joka ei vielä ollut päässyt katsontalistalle: Cohenin veljesten Big Lebowski oli vallan outo ja kummallinen, mutta silti oikein ihastuttava leffanpätkä, jonka seurassa sunnuntai-ilta kului kummasti.

Täällä aloittivat viime keskiviikkona yleisfanaattisuuden, eikun alennusmyynnit. Moinen aktiviteetti (siis tappiolla myyminen) kun on Patonginpurijamaassa rajoitettu lain keinoin. Alennusmyyntejä saa järjestää vain joulun jälkeen ja kesällä, ja silloinkin niiden aikataulu määrätään departementin tasolla. Talviale alkaa siis useimmissa departementeissa tammikuun kuudennen päivän seutuun. Kaupat avaavat ovensa kahdeksalta, ovat ekana viikonloppuna avoinna sunnuntainakin ja normaali-ihmiset reagoivat kuin mummot ostoskärryineen K-Kaupan kinkkutarjouspäivinä.

Kävin minäkin, kulutuskriittinen-ja-mitähän-vielä -bloggaaja, ihmettelemässä ryysistä. En tokikaan henkeni uhalla keskiviikkona, vaan vasta perjantai-iltapäivällä. Löysin hirvittävän kauniit peruskorkokengät, joissa on tietenkin vähän enemmän korkoa kuin kaipasin, mutta kun tilkkutyönahka suorastaan huusi nimeäni hyllystä. Se viimeinen oikean kokoinen pari vieläpä.

Tänä aamuna kyllä oli vähän siinä ja siinä etteivät kengät olleet turhan kevyet. Täällä ei kuitenkaan ole satanut lunta kuten vähän kaikkialla muualla Euroopassa ja Ranskassa. Ihan tässä rannikolla säästyimme, joskin huomasin töihin lähtiessäni, että jääskrapa olisi oivallinen asia autossa. Mutta Pulp Fiction pelasti (tai ainakin soundtrack-levynkansi).

Ok ok, ymmärrän, etteivät kaikki VOI olla valmistautuneita samanlaisiin olosuhteisiin kuin Suomessa vuosittain, mutta silti on suorastaan koomillista seurata kuinka blokissa koko maa on kun sataa kymmenen senttiä lunta. Tosin, jossakin normandiassabretagnessa taisi sataa 50 senttiä yhden päivän sisään männäviikolla. Siinä saa jo olla melekoinen aurauskalusto jotta saa kesärenkaalliset itsetuhoiset autoilijat liikkeelle.

Mégane jää vakaasti parkkiruutuun jos täällä sataa lunta. En lähde liukastelemaan moottoritielle henkeni uhalla, vaikka se kuinka tarkoittaisi sitä, että myöhästyn töistä. Pärjäävät ilman miunuakin yhden aamun. Hätäisesti. Tämänhetkisestä työmäärästä kertoo jotain se, että työpöytäni nurkalla on vieläkin joulukuusi, kun en ole ehtinyt raikkoamaan poispoikkeen.

Noh, kesäkuussa ehtii lomailla.

Ulkosavolaisetkin vanhenevat joskus. Otin eilisaamuna päivän kunniaksi muotibloggauskuvan itsestäni. Statistiksi pääsi myös Lauran kilpailusta voitettu laukku, joka oivallisesti syö sisäänsä myös kamera-aparaattini, silloin kun sitä pitää mukana kantaa. Totesin, että kiire ja huono valaistus eivät ole oivallinen yhdistelmä. Pitäisi luopua yrityksistä kuvata itseään tuossa eteisessä, mutta kun en minä ole ikinä kuvausvapaana päivänvalon aikaan.

Varsinainen päätön kana.

Täällä loppiainen ei ole minkään sortin pyhäpäivä, joten kulutin sen töissä, kyllästyen potilastyytyväisyyskyselyihin korviani myöten.

Illansuussa käväisimme syömässä intialaisessa ravintolassa. Olin aluksi hieman skeptinen valinnan suhteen, mutta helppo sijainti, neljän minuutin kävelymatkan päässä kotoa, voitti. Ja nenä tuntui paleltuvan silti. Olimme pitkään ainoita asiakkaita. Ruoka ja palvelu olivat oivia, molempia tuntui olevan jopa vähän liikaa. Ja jälkiruoaksi osunut kardemumma-inkiväärijäätelö maistui ihan suomalaiselta pullalta.

Ilta sitten vasta olikin hurjaa juhlintaa. Nukkumatti kutsui puolen kymmenen maissa, nimeltämainitsemattomalla ulkosavolaisella taisi olla hiukan univelkaa. Aina ei vain saa nukuttua.

Pala Strasbourgia ja muki jonka omistajasta ei voi erehtyä.

(Ja pahaa kahvia. Oikeasti halusin vain testata ottaako uuden ei-vaaleanpunaisen-turhakkeen kamera kuvia.)

Olisin mieluummin kotona nukkumassa. Toisaalta, tämä on terveellisempää. Jonkin lähteen mukaan nukkuminen on maailman vaarallisin urheilulaji: lähes 90% ihmisistä kuolee sängyssä, ennemmin tai myöhemmin.

Parempi siis tehdä työtä jolla on tarkoitus.

Joulu:
Ruokaa, osin oikein hyvääkin.
Maailman painavin museokirja lahjapaketissa.
Sukua, ja halu paeta. Onneksi emme viipyneet pitkään.
26 tuntia kipristyneenä epämukaville junanpenkeille, osin SNCF:n, osin oman nuukuuden takia. Ensi kerralla lennän... tai ainakin vaadin kirjallisen lupauksen makuuvaunupaikasta.

Vaan Strasbourgiin saapuminen on aina yhtä kiehtovaa. Mihinkään muuhun ranskalaiskaupunkiin en saavu kuin kotiin. Strassissa jokin aina muistuttaa mukavista illoista ja satunnaisesti jopa aurinkoisista päivistä. Strasbourg on myös Ranskan joulukaupunki, ja paikkana yhdelle Euroopan laajimmista joulumarkkinoista. Samaahan se on joka vuosi, mutta joulukoristellut majat ja Katedraali laskevan auringon valossa ovat aina yhtä ihastuttavia.

Nyt sitten takaisin etelän puuterinroosaisessa valossa (just joo, ehkä sitten kunhan pilvet siirtyvät poies), töissä noin neljän tunnin yöunien jälkeen motivaatiota etsimässä. Uutta luomiväriä ja väsyneet silmät. Korkokengät ja kankeat pohkeet.

Sähköpostilaatikko täynnä asioita joiden ymmärtämiseen puolikuntoisena menee aikansa.
Jostain syystä sikainfluenssa ja kuolema eivät kuulu lempiaiheisiini joululoman jälkeen.

Arkeen paluu on aina yhtä rankkaa.