"Elle a deux passions : moutons et dormir."

Joulu:
Ruokaa, osin oikein hyvääkin.
Maailman painavin museokirja lahjapaketissa.
Sukua, ja halu paeta. Onneksi emme viipyneet pitkään.
26 tuntia kipristyneenä epämukaville junanpenkeille, osin SNCF:n, osin oman nuukuuden takia. Ensi kerralla lennän... tai ainakin vaadin kirjallisen lupauksen makuuvaunupaikasta.

Vaan Strasbourgiin saapuminen on aina yhtä kiehtovaa. Mihinkään muuhun ranskalaiskaupunkiin en saavu kuin kotiin. Strassissa jokin aina muistuttaa mukavista illoista ja satunnaisesti jopa aurinkoisista päivistä. Strasbourg on myös Ranskan joulukaupunki, ja paikkana yhdelle Euroopan laajimmista joulumarkkinoista. Samaahan se on joka vuosi, mutta joulukoristellut majat ja Katedraali laskevan auringon valossa ovat aina yhtä ihastuttavia.

Nyt sitten takaisin etelän puuterinroosaisessa valossa (just joo, ehkä sitten kunhan pilvet siirtyvät poies), töissä noin neljän tunnin yöunien jälkeen motivaatiota etsimässä. Uutta luomiväriä ja väsyneet silmät. Korkokengät ja kankeat pohkeet.

Sähköpostilaatikko täynnä asioita joiden ymmärtämiseen puolikuntoisena menee aikansa.
Jostain syystä sikainfluenssa ja kuolema eivät kuulu lempiaiheisiini joululoman jälkeen.

Arkeen paluu on aina yhtä rankkaa.

Joskus vain on päiviä joina työnteko etenee kuin hyttynen hunajassa ja ihminen kaipaisi lähinnä jotain kivaa karvaista kaveria työpaikalle. Semmoista, joka nukkuisi yhdessä noista mun tylsistä paperinjärjestelylaatikoista ja huvittaisi siihen saakka, kunnes kello kertoo että viikonloppu viimein suostuu alkamaan.

Onneksi, onneksi on keksitty RTT, joulumarkkinat ja Guinness.

Parempaa alkavaa viikonloppua kaikille!

[Kuvat: I can has cheezburger.]

On aika jjjännää ajella aamuauringossa töihin, kun yhdessä vaiheessa moottoritiellä tulee vastaan Maisema. Kun kääntää päätä oikealle, näkee turkoosin Välimeren ja vasemmalle tiiraillessa Mercantourin lumiset huiput.

Joulukuu toi siis muassaan talven, ainakin täkäläisessä mittakaavassa. Joko sataa, täällä hyvin märkää vettä ja vuorilla lunta, tai sitten on kirkasta ja pisteliään viileää. Lue: + 7°C. Tänään jälkimmäistä, valitettavasti minä vain olen tavallisesta perjantaista poiketen iltapäivänkin töissä. Illalla sitten jo perinteeksi muodostumassa oleva oluttupa kollegoiden seurassa. Johonkinhan se pitää viikko katkaista.

Kulutusbloggari on mm. tehnyt Konad-hankinnan joka jossain vaiheessa toivottavasti tulee postissa tänne saakka, ja ottanut pienen askelen kohti luomumpaa elämäntapaa. Olemme nimittäin jo pitkään haaveilleet osallistumisesta AMAP:iin, eli luomuruokarinkiin (onko se oikea sana?) Valitettavasti vain kaikkiin AMAP:eihin on vähintään vuoden jonot, joten siinä vaiheessa kun voisi melkein päästä mukaan, olemma vaihtaneet kaupunkia. Nyt kuitenkin homma lutviutui liiankin yksinkertaisesti: sairaalan comité d'entreprise*, työpaikkaneuvosto(?), järjesti saman mahdollisuuden työntekijöilleen. Kerran viikossa kilotolkulla vihanneksia, ja mikä parasta, jos porkkanoita kertyy liikaa, toisinaan voi jättää tilaamatta. (AMAP:eissa yleensä sitoudutaan tietyksi aikaa, ennakkomaksulla.) Toissapäivänä laatikossa oli mm. kiljoona porkkanaa, ärhäkkä musta retiisi ja neljä purjoa. Vähän liikaa kahdelle hengelle, mutta ensi viikolla ehkä jaetaan puoliksi kimppakyytikaverini kanssa.

Tein purjosta ja kumppaneista kasviskeittoa jonka sekaan lopulta eksyi kuutiorotuinen sei. Olisi riittänyt pienelle armeijalle. Onneksi on pakastin.

*Comité d'entreprise (englanniksi Works Council) on Ranskassa yli 50 hengen yrityksissä pakollinen "työntekijöiden yhdistys". CE siis järjestää työntekijölle ohjelmaa, alennuksia lipuista ja matkoista... sekä vaikka luomukoreja ja kahvipisteen. Virallisemmalla tasolla CE toimii työntekijöiden edustajana ja äänenä yrityksen johtoportaassa. Yritys on velvollinen tukemaan CE:n toimintaa vähintään summalla joka vastaa 0,2% maksetuista bruttopalkoista.

Ja, ennen kuin unohdan, loppuun arvontamainos: Lauralla palkintona kiva kassi... vai laukkuko se lienee.

[Kuva: wine me up, tällä lisenssillä.]

Tulin siihen tulokseen, että käyn pistättämässä itseeni sikalentsupiikin, sen kun saa varsin helposti näin sairaalatyöntekijänä. (Jos minulta olisi vielä muutama vuosi sitten kysytty, en olisi voinut kuvitella itseäni töissä sairaalassa, mutta elämä heittelee. Hoitotyöhön minusta ei tokikaan vieläkään, tai siis tuskin koskaan, ole.) Alkuun en oikeastaan uhrannut ajatustakaan koko piikille, sen jälkeen puntaroin pitkällisesti rokotuksen mahdollisia haittoja hyötyyn verraten. Jokaisessa lääkkeessä ja rokotuksessa on riskinsä, mutta toisaalta minua ei myöskään kiinnosta saada kirottua tautia joka minun kohdallani ihan satavarmasti painuu keuhkoihin. Kemikaalicocktailin taannoisen kirjoituksen kommenttiboksissa oli mielenkiintoista pohdintaa rokotteen puolesta ja vastaan, ja toisaalta esim. Nelliina on todennut että tauti on kunnolla kohdalle osuessaan melekoisen ilkeä.

Vaikka minun mielipidettäni ei kukaan kysykään, influenssa A(H1N1) kaikkein viimeisenä, en oikein usko että kyseessä on mikään salaman lailla leviävä rutto. Toisaalta, on vähintään epäilyttävää, että sikalentsun on epäilty tappaneen tai saaneen sairaalahoitoon normaalista kausi-influenssasta poiketen nuoria ja perusterveitä ihmisiä. En siis aio antautua paniikille, mutta käyn kuitenkin rokotuttamassa itseni. Ja vältän toistaiseksi Ukrainaan matkustamista.

Työn puolesta odotan mahdollista pandemiaa melkein uteliaisuudella. Sitä on valmisteltu täällä jo kuukausia. Kaikki on teoriassa valmista, mutta varsinaisten toimien käynnistäminen vaatii käytännössä joko useita H1N1-tapauksia sairaalassa, tai sitten sen, että maan terveysministeriö päättää siirtyä "tasolle 6 - influenssapandemia". (Tällä hetkellä Ranskan määritellään olevan "tasolla 5A - epidemian laajentuminen".) En tiedä tuntisiko sitä tehneensä turhaa työtä jos mitään ei nyt tapahdukaan...

Noin muuten voisi yrittää pestä käsiään, syödä vitamiineja... ja juoda punaviiniä. Mutta viimeisen kohdalla vain tulee valinnanvaikeus... Corbières, Bordeaux, Burgundy, Côtes du Rhône...?

[selittelyä]
Minä en ole näköjään koskaan työskennellyt paikassa, jossa ei olisi juurikaan aikaa edes tuumia muuta kuin työntekoa päivän aikana. Olen nimittäin aina ihmetellyt, että miten ihmiset muka "eivät ehdi eivätkä jaksa" päivittää blogiaan työpäivien jälkeen.

Mutta joo, kun viettää seitsemän ja puoli tuntia päivästään töissä, tunnin ruokatauolla ja kaksi työmatkoilla, kaikki sellainen Hyvin Mielenkiintoinen Blogiin Kirjoitettava Elämä näköjään jää toiseksi. Kotona on sitten kiva ihan vain laittaa ruokaa (kun kehtaa), lojua TVkaistan edessä tai jos oikein innostuu, hortoilla vähän meren rannalla.
[/selittelyä]

Noh, kunhan uusi aparaatti saapuu, muotiblogikuvaan itseäni ihan vain siitä ilosta että on toimiva kamera!

Jos ei kamera vielä olekaan saapunut, niin talvi on. Vuorten huiput ovat saaneet lumikerroksen. Kuulemma jostain suunnilleen 1500-2000 metristä alkaen. Aika hurja näky, kun täällä on kuitenkin semmoista semisyksyistä, ja sitten työmatkalla silmä tökkää lumiseen vuoreen.

Jokohan ne pian avaavat laskettelurinteet?

Onneksi meille lunta kaihtaville riittänee vielä alueita, joissa voi testata vaelluskenkiään ilman että jotain kovin kylmää hiipii kengänvarresta sisään.

Kesän pidentämiseksi siis julkaistakoon kuva, joka ei ole vielä tainnut blogiin ennättää, suunnilleen kuukauden takaa. Tässä ihan kotikulmilla otettu. Pienet Eläimet ovat kovin edustavia, mutta joku häirikkönuorimieskin ennätti linssiluteeksi maisemaan pilaamaan.

Taidan ihan piruuttani lähettää tämän otoksen sukulaisille joulukorttina...

Olen korviani myöten täynnä surkeasti tehtyä potilastyytyväisyyskyselyä. Ei se kysely sinänsä ole surkea (mitä nyt eri osastoilla kiertää kolmea eri versiota, mutta ero on onneksi vain yhdessä ei-kovin-merkittävässä kysymyksessä). Sen sijaan ohjelma, jolla tulokset käsitellään, on konfiguroitu päin p*rsettä. Kunhan pääsen viimeisen kolmen kuukauden ajanjaksosta eroon ja saan tulokset paperille, laitan kyllä systeemin uusiksi, sanovat mitä tahansa. Itsehän joudun sen kanssa kettuuntumaan. ...jos saan tulokset paperille, sillä muutamaan kertaan on tehnyt mieli heittää hommalla vesilintua tai vastaanottovirkailijaa.

Mutta joo. Potilaat ovat pääosin hämmentävänkin tyytyväisiä saamaansa hoitoon, mikä on eittämättä hyvä asia. Harmittelua pitää sen sijaan jostain löytää, joten arvatkaapas mikä on kaikkein eniten pielessä oleva asia. Ruokailuajat. Jos osastolla satutaan tarjoamaan illallinen kuudelta, se on liian aikaisin. Jos taas puoli kahdeksalta, niin liian myöhään. Annoksen pitäisi ilmeisesti tulla eteen tismalleen samaan aikaan kuin kotipuolessakin... Käytännössä kukaan ei ole täysin tyytyväinen ruokailuaikoihin, eivät edes ne, jotka kaikkea muuta hehkuttavat.

Ruokailuajat. Siunakkoon. Ei kai voi muuta todeta, kuin että homma toimii jos tuossa on eniten närää aiheuttava asia. :D

Potilastyytyväisyysahdistuksen lisäksi näitä paria viikkoa on merkinnyt neljän merkin jono: H1N1. Eli se, mitä sikalentsuksikin sanovat. (Tosin ei moista nimitystä parane julkisesti käyttää.) Tuntuvat täällä olevan sitä mieltä, että kyse ei enää ole siitä tuleeko epidemia, vaan siitä milloin se tulee. Toistaiseksi tämän puljun seinien sisällä tiedossa nolla yhtäänminkäänlaista influenssatartuntaa. En edes rokotuttanut itseäni.

Seuraavien hygieniaohjeiden oheen taidan liittää viime perjantain Fingerporin. Kestäisiköhän johtoportaan huumori..?

Paitsi lampaat ja nukkuminen, elamässä on yksi muukin olellinen asia: ruoka.

En ole kummoinen ruoanlaittaja, mutta en myöskään kuole nälkään jääkaapin ja hellan välille. Bravuuri taitaa olla lohikeitto, jolle vieraat eivät vielä tähän mennessä ole nyrpistelleet. Keitot ovat muutenkin kivoja, heittää vaan kattilaan vettä ja asioita ja väittää sitä keitoksi, niin soppa on hanskassa. Tai jotain.

Eilen söin, tunnustettakoon, ensimmäisen varsinaisen kerran elämässäni sushia. Hyvää se toki oli, mutta ei niin tajunnanräjäyttävä kokemus kuin muutamat väittävät: se oli (raakaa) kalaa. Toisaalta, ehkä rivieralainen sushiketju ei anna parasta mahdollista kuvaa kyseisestä eväästä.

Töissä meillä on, onneksi, kanttiini. Koska minä laitan ruokaa vähän fiilispohjalta, en aina muista varata annoksesta "huomista lounasta varten". Ja täällä keskellä metsää ulkona syöminen ei oikeastaan ole vaihtoehto. Toisaalta, miksipä söisinkään, kun lämpimän ruoan saa sopuhintaan: Täydelle aterialle salaatin, lämpimän ruoan ja jälkkärin kanssa tulee hinnaksi noin 2,90 euroa. Vielä parempi oli kun tajusin, että ilman lihaa ateriasta tulee vielä halvempi. Alkusalaatti tai jälkkäri ja annos lämpimiä kasviksia mielen mukaan (tänään mm. täytettyjä tomaatteja ja munakoisoa) köyhdyttää ruokakorttitiliä 91 sentin verran. Vähemmän kuin kaksi kupillista kahvia. Hyvä syy olla suosimatta lihaa. Varsinaista vegevaihtoehtoa ei siis ole tarjolla, mutta käytännössä päivittäin listalla on esim. papuja tai perunalaatikkoa.

Perunalaatikkoa tosiaan. Kysyin tässä eräänä päivänä keittäjältä, jotta "mitä tuo on?"
"Patates finlandaises", suomalaisia pottuja. Oletettavasti näytin hieman hölmistyneeltä, mutta eväs tosiaan paljastui yksinkertaiseksi perunalaatikoksi. Munamaitoa ja pottuviipaleita.

Ruokaan liittyen, pitääpä ihan linkittää Kulutusjuhlan Twitterista bongaamani linkki päivän oudoimpaan uutiseen. Ei se roskaruoka sitten vissiin niin vaarallista olekaan, sillä 10 vaarallisimman ruoan joukkoon pääsivät mm. salaatti, pinaatti, tomaatti, jäätelö ja kanamunat. en vielä päässyt itseni kanssa yhteiymmärrykseen siitä, pitäiskö tuo uutinen lukea sarkasmitutka päälle käännettynä vai ihan vakavissaan. Joka tapauksessa, jonkun pitäisi kertoa ameriikkalaisille, että salaatin saa pestä ja kananmunat kypsentää ennen käyttöä. Tai että, avattua tonnikalapurkkia ei parane säilyttää lämpimässä.

Minulla on uusi kortti ja uusi titteli. Ei, emme ole menneet naimisiin, siviilisäädyn osalta se on ihan 'neiti' vieläkin.

Kortissani on huono webkamerakuva (joo-o), nimeni, viivakoodi ja se uusi titteli: Assistante GRVQ. Mikähä? J'ai vécu, beaucoup de choses, mais le R..? Mutjoo, gestion des risques, vigilances, qualité. Enemmän tai vähemmän siis laatu- ja riskienhallinta-assari. Homma tuntuu mielenkiintoiselta, mutta kahden päivän jälkeen olo on kuin olisi informaatiohalolla päähän lyöty. En osaa vielä kaikkien 300 kollegani nimiä ulkoa, hyvä kun viiden lähimmän (siis en). Ekana päivänä vielä olin oivan vastaanottavainen ja virkeä, mennessäni töihin suoraan hotellin viimeisestä yövuorosta. Sukelsin keskelle sikainfluenssapandemiavalmisteluja. Väittävät että nuorena jaksaa...

Paikassa on vain yksi vika (varmaan muitakin, mutta ne selviävät sitten kantapään kautta):
Työmatka. Kuten aiemminkin on tullut todettua, Rivieran liikenne voi olla helvetillinen, ja sitä se on etenkin aamuruuhkien aikaan. Lisäksi sairaalalaitos sijaitsee Nizzan pohjoispuolella, mahdollisimman hankalan matkan päässä juna-asemalta. Olenkin kahden vaiheilla siitä, kuinka kulkea työmatkat. Ekologinen ja se ajamisesta stressaantuva minä kannattaa junaa. Toisaalta taas paluumatka sujuu autolla neljäänkymmeneen minuuttiin... junalla menee varmaan tuplasti. Kertokaa, myykö kukaan autoja, jotka mahtuisivat käsilaukkuun? Voisi kuljettaa mukanaan. Tai jotain teleporttauspaketteja, "kolmessa sekunnissa töihin, wash and go".

Muutkin ehdotukset otetaan vastaan. Siivet. Moottoripyörä. Ööö?

Onneksi meitä ei ole naulattu tähän asuntoon, ja kunhan tarpeeksi kyllästyn tunnin ja vartin työmatkoihin, voidaan muuttaa lähemmäs. Muttakun mä en halua Nizzaan ja kämpän pitäisi olla juna-aseman lähellä. Hmm. Lienee kompromissin paikka.

Mutta se on sen ajan murhe.

Onpas blogiraukka jäänyt huomiota vaille. Netti toimii milloin haluaa, mutta nyt meillä on viimein puhelinlinja auki (opimme vime kerran erheistä) ja saadaan toivottavasti viikon sisään ihan oma netti kotiin. Lisäksi olen ollut yksinkertaisesti laiska...

Jokaisella vakavasti otettavalla muotibloggarilla on ollut ainakin kertaalleen "päivä bloggarin seurassa" -kirjoitus. Minun päiväni koostuvat pitkälti nukkumisesta, kaupassa käynnistä, ruoanlaitosta, internetistä, junassa istumisesta ja moottoriteiden tulleista. Jännittävää siis.

Sen sijaan päätin kuvailla teille ulkosavolaisen työyön. Ei sekään järin jännittävä ole, mutta yöllä on vaikka aikaa räpsiä kuvia. Etenkin siinä vaiheessa kun aamukolmelta iskee suunnaton tylsyys, uutiset on nähty jo kolmeen kertaan putkeen ja väsymys hiipii päähän ja koipiin.

Jos kuvat näyttävät mielestänne epätarkoilta, kannatan uusien lasien hankkimista. Vika ei ole kuvaajassa, eikä ainakaan kuvaajan ikivanhassa kamerassa, joka ei salaman kanssa suostu tarkentamaan yhtään mihinkään. Tai jos tarkentaa, niin silloin tulos on violetti ja heilahtanut... hmm... olisikohan aika päivittää laite uudempaan..?

Hotellityöläisen tämänkertainen yövuoro alkoi seuraavanlaisella keskustelulla iltavuoron kollegan kanssa:
"Bonsoir, how are you?"
"Bonsoir, darling. I'm fine... now. These people are the best.. of the worst.
Those two on the terrasse are drinking whisky-cola, long drink glasses, three ice cubes."
"Ah, ouè, I see who you mean."
Mutta kolmen jääpalan whisky-colan juojat lähtivät melko aikaisin nukkumaan ja jättivät ulkosavolaisen rauhaan. Vuoron varsinaista aloitusta, alakerran vessojen siivoamista en kuvannut.

Ensimmäisenä kuvataan rakas viholliseni kahvimasiina. Minä yleensä pesen ja puhitan sen vasta loppuyöstä, sillä elimistöraukka tarvitsee kofeiinia useampaankin otteeseen. Hankala laite, mutta kyllä se hyvää kahvia tekee, täytyy myöntää.

Duunin perusaineksiin kuuluu tyhjien pullojen vieminen varastoon ja baarikaapin täydentäminen. Heinekenilla ei kauaa kulu kulumiseen kun hollantilaislauma hyökkää. Vielä vähemmän jos paikalla on brittejä. Noin muuten juovat kokista ja whiskya, kermalikööriä.. ja tietenkin viinilasillisia. Yövalvojaa onneksi asiakkaat harvemmin häiritsevät, minun kohdalleni on osunut oudon harvoin sitkeitä kukkujia.

Yökukkuja palvelusväen hississä, kiltisti univormussaan ja tyhjä maitoastia salamaa heijastamassa. Suuntana yläkerran keittiö.

Samainen maitoastia, nyt täydempänä, valmiina ottamaan paikkansa kahvimasiinan vieressä. Takana ulkosavolaisen voileipä. Palkka ei ole kummoinen, mutta luontaisetuihin kuuluu ravintolan jääkaapin vapaa käyttöoikeus. Se ei ole huonoa se. (Miksi tää kuva on näin valtava? En nyt jaksa / ehdi alkaa pienentämään, joten olkoot).

Esimerkki melkein oikeaan osuvasta ranskasta... jota on koko hotelli täynnä. Aina välillä hymyilyttää. En minäkään aina kovin oikein kirjoita, mutta...

Aulan epätarkasti kuvattu kello alkaa lähennellä kahta, ja minä voin hengähtää hetken.

Koska muuttamiseen liittyy kiljoona paperiasiaa, yöllä on hyvää aikaa ottaa tarvittavia kopioita, tehdä tulosteita ja täyttää lappuja. Statisteina kuvassa ikivanha punainen kansio ja haukattu voileipä.

Täydellistä kesälukemista. Tai yölukemista. Hotellin kirjahyllyn ainoa englanninkielinen teos. Muut olivat hollanniksi. (Tai, yksi ruotsiksi. Tämän lopetettuani olen aloittanut sitä ruotsinkielistä, mutta kovin hidasta on moisen kielen lukeminen. Milloinkahan olen viimeksi lukenut kokonaisen kirjan ruotsiksi? ..mmm... en koskaan?) Romaanin ohessa kuluu tovi jos toinenkin ja oletettavasti ainakin yksi kupillinen kahvia.

Kello selkeästi lähentelee neljää, ja minä näytän teille esimerkin kamerani loistavast toiminnasta. Oikeastaan, roskalaatikko ja autotallin ovi ovat paljon taiteellisempia näin violetteina ja heilahtaneina.

Käytän urheasti ravintolan imuria. Alakerrassa on kaksikin, mutta toinen aina kaatuu ja sanoo sopimuksen irti ja toisesta irtoaa letkkolmen minuutin välein. Rahtaan siis tämän punaisen ja kovaäänisen yläkerrasta. En tiedä olisiko minulla suorastaan oikeutta, mutta herranjesta, sehän on vaan imuri ja amuneljältä kukaan ei välittäne.

Jahas, puoli viisi ja kellokuva aina yhtä epätarkka.

Päivän lehti jaetaan eksoottisesti rapuille heittämällä. Yleensä ympärillä on kumilenkki, mutta näin sadesäällä vaivautuvat ihan muovipussiin. Yökukkujan oikeuksiin kuuluu tuores sanomalehti aaaikaisiiiiin... ja kiljoonas kupillinen kahvia.

Lehden jälkeen BMF-tv ja päivän olennaisimmat uutiset. Mitään muuta fiksuahan aamuviideltä ei televisiosta tule. Ja uutisetkin alkvat puuduttamaan kun kuulee samat tarinat neljättä kertaa. Mutta ainakin nojatuoli on mukava ja televisio suunnilleen 100 tuuman laajuinen.

Kuudelta on aika avata etuovi lukosta, leipuria ja aamiastyttöjä varten. Vaikuttaa siis siltä, että elämä voittaa tänäkin yönä. Aamu tulee taas kerran.

Sämpylät ja voisarvet ovat uunituoreita, ja saattaa olla että yhdellä yövalvojalla on suorastaan velvollisuus ottaa voisarvi aamiaisekseen. Ei kylläkään enää kahvia, rajansa minunkin munuaisteni kestokyvyllä. Yrttiteetä tällä kertaa. (Jos jostakusta vaikuttaa sille, että syön/juon koko yön, osuu aivan oikeaan...)

Puoli kahdeksalta lattiat on pesty, ovet ovat auki ja luonnonvaloa viimeinkin sen verran, ett äkamera suosuu ottamaan teräviä kuvia.

Asiakkaatkin heräävät. Minulta tentataan hollannin ja huonon englannin sekoituksella adaptoria, mutta juuri sopivaa ei laatikossa sattunut olemaan. Rouvashenkilö sai kuitenkin adaptorinsa lopulta. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Yön viimeinen operaatio on mallia Don Quichotte, "taistelua tuulimyllyjä vastaan". Jokapäiväinen terassin lattian peseminen tuntuu äärimmäisen turhalta, muurhaisia ja likaa siellä on kuitenkin. Mutta noh. Tehdään työtä jolla on tarkoitus.

- - -

Mitäs päivää tänään eletään? Perjantaita? Vielä kolme päivää / yötä hotelliduunia ja sitten suunta uuteen työpaikkaan. En ole vielä ehtinyt valmistautua henkisesti. Mutta kyllä se siitä :)

Päivän vaikea: Kuinka vaihtaa tuulilasinpyyhkimen sulka?
Onnistui se lopulta. Siinäkin oli varsinainen savolainen projekti. Ostin kumit jo varmaan kaksi viikkoa sitten, mutta kun eihän täällä ole satanut, niin en ole saanut aikaiseksi vaihtaa. Nyt sitten kävi kovin tarpeelliseksi.

Fifi kirjoitti pari päivää takaperin syksystä kovin haikeana. Sama syksy se on täälläkin, joskin minä jopa tavallaan nautin raikkaammasta ilmasta, sukkahousuista ja neulemekoista, illoista jotka vielä saattavat olla lämpimiä. Ainakin jos kietoo vähän villaa kaulan ympärille. Okei, nautin ainakin sen viikon verran. Jos tätä harmautta ja sadetta kestää pitkäänkin, niin voi ruveta tympimään.

Viileämmän ilman rohkaisemana ulkosavolainen kaivoi myös esiin Pikku Myy -saappaansa. Ne nyt vain ovat niin kivat, kunhan ei lähde suorastaan turistivaellukselle. Viisi senttiä korkoja on vähän turhan paljon minun tottumattomille päkiöilleni. Ja eihän minun pitänyt joutua kävelemään.
Paitsi, että pistäydyin eilisiltana Juan-les-Pinissa kaverin luona (sen, joka otti nämä kuvat). Meinasin palata keskiyön junalla kuin kuka tahansa kunnollinen ja yöunia tarvitseva työläinen.
Paitsi, että missasin aikataulun pienen präntin: ”12. syyskuuta saakka”. Tais mennä jo. Ja seuraava vasta tuntia myöhemmin.

Taivalsin siis merenrantaa pitkin kivistävine päkiöneni, ja kiitin onneani kahdesta asiasta. Että
a) ilta pääti olla leuto ja kirkas taivas tähtinen ja
b) että olin vain suunnilleen kolmen kilometrin päässä kotoa. Jossain Antibesin korkeudella olisi voinut v*tuttaa kuin seinään heitettyä luumua.

Nyt sitten vietän hyvin aktiivista elämää töissä. Aikaa on siis mm.blogitekstin hahmottelemiseen (meillä mitään intterwebbia ole), suolapähkinöiden syömiseen, kukkien kastelemiseen (sisällä, ulkona luontoäiti hoitaa homman) ja puhelinvaihteena toimimiseen. Tämä päivä saattaa sisältää vaihtelevissa määrin myös pasianssia, kahvinkeittimen putsausta, turistibrosyyrien järjestelyä ja loppujen pyyhkimensulkien vaihtoa.