Oman käden kautta

Täällä Ranskassa on viime aikoina puhuttu paljon työhyvinvoinnista. Tai oikeastaan työpahoinvoinnista. Asia pääsi varsinaisesti otsikoihin silloin, kun esihistoriallisen operaattorin France Télécomin työntekijöistä kahdeskymmenesviides teki itsemurhan. 25. tänä vuonna. Joukkoon mahtuu myös muutama ei-loppuun-asti-saatettu yritys. FT päätti siis lähettää kaikille työntekijöilleen kyselyn stressistä ja tyytyväisyydestä työpaikalla. Väittävät että kahdeksan kymmenestä työntekijästä olisi kyselyyn vastannut, mikä siis lyhyellä matematiikallani tekee vähän päälle 80 000 vastausta 160 kysymykseen.

Konsulttifirman työntekijöiden puolesta toivon, että käytössä on automaaginen ohjelmisto vastausten käsittelemiseen.

Tänä aamuna kuulin radiosta, että toisaallakin on työstressistä johtuva itsemurhaongelma, tosin vähemmän mediatisoitu. Kansallisen Poliisin riveistä päivänsä päättää oman käden kautta noin 35 hnk sadastatuhannesta, kun maanlaajuiset itsemurhaluvut ovat noin 20/100 000. Vielä "hauskempaa" on todeta, että éducation nationale'n (opetusministeriö laajasti käsitettynä, mm. opettajat) työntekijöillä sama luku huitelee 39 paikkeilla.

Poliisit ja opettajat kohtaavat ihan arkipäivässä suuret määrät hukassa olevaa ja väkivaltaista nuorisoa (ja toki vanhempakin), kieli- ja lukutaidottomuutta, kaikkia mahdollisia maahanmuuton ja yleisen syrjäytymisen sivuvaikutuksia. Koko ajan vähennettävin resurssein, toki. Muistan sivusta kauhistelleeni, kun eräs opettajaksi tuoreeltaan valmistunut kaveri kertoi tulevista muutoksista opettajankoulutuksessa. Mm. työharjoittelujen määrää lasketaan rajusti (koska työharjoittelijalle pitää maksaa, opiskelijalle ei). Siinä on kiva kaksikolmosena kohdata lauma kymppivuotiaita ns. "hankalassa kaupungiosassa".

Joskus silloin koulusurmien jälkeen puhuttiin siitä, kuinka Suomessa on kaikki persiillään ja ihmiset ovat masentuneita ja agressiivisia ja kaikki on muualla paremmin. Eiku. Noh, osataan sitä täälläkin. Jos ei kelpaa osoittaa haulikolla omaan päähän, niin sitten uutisoidaan siitä, kuinka 13-vuotias nappasi metsästyshaulikon kotoaan ja uhkasi tappaa opettajansa. Tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä, mutta kieltämättä kävi mielessä ihmetys siitä, miksi kukaan jättää aseita lasten ulottuville... Kaikki 13-vuotiaat eivät ehkä halua opettajiaan ampua, mutta vahinko on äkkiä tapahtunut.

Toisaalta, eivätköhän ne sitten ota vaikka kirveen käyttöön, jos tarve iskee...

Seimen ääreen tuohivirsut jalassa

Hesarin nettisivuilla oli joskus taannoin Anna-Mari Sipilän oivallinen kolumni.

Eikö teilläkin ole sellainen tunne, että joulu tulee vuosi vuodelta entistä hitaammin ja entistä myöhempään? Kaupat ja museoiden putiikit ovat panneet joulukorttitarjontansa esille vasta aivan äskettäin. Se on ehdottomasti liian myöhään ihmiselle, joka haluaa päättää ajoissa, askarrellako itse Saimaannorppa ja ahvenpuu -aiheiset joulutervehdyksensä vai tyytyäkö kaupalliseen tarjontaan.
[- - -]
Joulunodotuksen moralisointi on pikkumaista. Kuinkahan moni ylemmyydentuntoinen valittaja polvistuu jouluaattona seimen ääreen tuohivirsut jalassa ja rohdinpaita päällä muistamaan joulun todellista sanomaa? Viimeksi kun tsekkasin Raamatusta, ei siellä sanottu mitään Hylkeet sytyttävät jäälle joulukynttilät -aiheista kimaltavaa kotitilataideteosta vastaan (Teos on muuten todella hieno, olen ajatellut tarjota sitä tämän joulun jälkeen New Yorkin MoMaan).

ornament and lights

Kolumni jäi taannoin olemaan ja elämään jonnekin aivolohkojeni välimaastoon, ja yritänkin muistuttaa itseäni siitä, kuinka turhaa jostakin niinkin mitättömästä asiasta kuin joulukoristeista nillittäminen on. Joka kerta kuin jonkin galarieslafayetten punapolvisukkainen joulumainosnainen alkaa ahdistamaan. Eipä se minulta pois ole jos joku haluaa joulukuusen marraskuussa. Muistaakseni itsekin nuorempana väsäsin paketteja heti kun pitkät pimeät alkoivat.. ja niitähän Suomessa riittää.

Aihe palaili taas mieleeni nähtyäni useammassakin blogissa joululahjatoivelistoja. Ulkosavolaisen nillittäjän ensimmäinen ajatus oli "mitä te nyt jo siitä vouhkaatte?" ja toinen "voi sissus tuota tavaramäärää jota ihmiset hinkuvat". Mutta ei, jos jollakulla on kymmenrivinen joulutoivelista, niin ei se edelleenkään minulta pois ole. Eikä joulutoivelista oikeastaan ole muotiblogien vakiovierasta mähaluuntahdon -ostoslistaa kummempi. Ostaminen vain on delegoitu jollekulle muulle.

Minä en missään tapauksessa inhoa joulua. Joulu tarkoittaa minulle rentoutumista kotikotona hir-vit-tä-vän ruokamäärän kanssa ja vapaana kaikista velvoitteista ja ihmisten näkemisestä. Nyt tosin on tulossa jo toinen vahän vääränlainen joulu peräjälkeen, sillä hurjalla viiden päivän jouluvapaalla ei juuri Suomeen lennähdetä. Hyvä kun kiivetään yöjunalla Pohjoiseen. En aio myöskään stressata aiheesta; meillä ei nähdä joulukoristeita, sillä ei minulla semmoisia ole (paitsi yksi kranssi, jonka senkin sain Sannalta ja joka varmaan pääseen oveen) ja, sitäpaitsi, meillä ei ole edes verhoja ikkunoissa. Koristeet olisivat jo vähän liioittelua. Korttejakaan en varmaan lähetä kuin ne kolme pakollista. Jos oikein kettuunnun, niin lähetän sukulaisille kasan valokuvia itsestäni makaamassa palmun alla.

Sen sijaan meillä saatetaan haistaa ja maistaa mausteista viiniä useampaan kertaan, ja jos oikein höyrähdän (ja hankin kunnon uunin), niin muutama bredele saattaa olla tekolistalla.

Joulupaketteja voisi tehdä ihan omaksi ilokseen. Paketointi on nimittäin oiva tapa toteuttaa itseään ja pienen pientä askartelugeeniään, vaikka sisällä ei olisi kuin tyhjä laatikko. Jo parina viime vuonna ole paketoinut omieni lisäksi myös anoppikokelaan lahjapaketit. Kuutit eivät sytytä jäälle joulukynttilöitä, mutta tarpeeksi aikaisin pitää olla tiedossa se, minkä värinen paperinauha tänä vuonna avattavia tilataideteoksia pukee.

Lahjapaketteja

Ja sitäpaitsi, joululaulut ovat kivoja. Seminaarinmën mieslaulajien Ensi jouluksi Jerusalemiin kuuluu ihan omiin suosikkeihin, mutta jos joku kaipaa uusia tuttavuuksia, kannattaa vilkaista Uwe Hermannin 10+100 Creative Commons -lisensioitua joululaulua -listaa. Näitä kelpaa soittaa vaikka pikkujouluissa pelkäämättä että Teosto hyökkää boolimaljalle.

Loppukaneetiksi teen vielä niinkuin kaikki muutkin, ja julkistan oman tämänminähaluanjatarvitsen -listani, eli Kirjeen Joulupukille:

Hyvä Jouluihminen,
Tänä vuonna olisin iloinen jos kuriinasi toimiva postilaitos toisi liiaksi ruttaantumattoman pahvilaatikon. Siinä ei tarvitse olla marimekkokuviointa päällä, ruskea pahvikin riittää. Sisältä olisi kiva löytää villasukat, lammasheijastin ja vuoden 2010 seinäkalenteri. Semmoinen missä on hassuja kuvia, muistiinpanotilaa ja suomalaiset juhlapyhät (en minä viimeisellä tiedolla mitään tee, mutta olkoot). Niin, ja suklaata ja pipareita. Tai piparisuklaata. Tai ainakin pipareita.

Sen lisäksi tarvitsisin mm. lomaa, uudet patjat sänkyyn ja vilhakkuutta viedä Méganenrämpäle vuositarkistukseen, mutta niissä sinä, Jouluihminen, tuskin voit auttaa.

Kiitos.


[Kuvat : Lahjapaketit Wikipediasta, kuvaaja Kelvin Kay, lisenssinä GNU free documentation.
Ornament and lights, Phil Romans, CC-lisenssillä.]

Myydään: juoni menestyselokuvaan

Ihmisen alitajunta on jännittävä asia.
Etenkin öisin.

On melkein harmillista, etten ole menestyskirjailija tai elokuvakäsikirjoittaja, sillä voi mikä inspiraationlähde yöt olisivatkaan!

Kaikkein ihmeellisintä on kuitenkin se, että minä en ainakaan tajua, mistä alitajuntani käy etsimässä ne kuvat joita sisäinen televisioni minulle öisin näyttää. Onko minulla joku sivupersoona joka elää rinnakkaistodellisuudessa?

Kuten vaikkapa viime yönä, jolloin elimme jotain muinaista sota-aikaa. Kuningas oli syösty vallasta. Unen alteregoni, se mukautuva ja unityypillisesti aina sopivasti vaihtuva, oli kuninkaan veli, joka salakoodatun kartan kanssa meni luotetun ihmisen juttusille. Jutustelutuokion tavoitteena oli kertoa suunnitelmista, joiden mukaan viisi seuruetta saapuu viiden eri solan kautta. Yhdessä seurueista matkaisi tämä vallaton kuningas, kuljettaen mukanaan Vaasia (jolla selkeästikin on suuri merkitys juonessa). Suunnitelmia salakuunteli apotti, Paha Kirkonmies, joka paljastuttuaan pakeni kirjavalla ralliautolla.

Jos joku haluaa ostaa juonenpätkän tulevaan menestyselokuvaansa, luovun siitä mielelläni, vaatimatonta rahasummaa vastaan.

Ranskan kummallisuuksia, osa 1: Vihreät Vilkkuvat Ristit

Jos tämän maan kaupunkikuvasta haluaa löytää jotain tyypillistäkin tyypillisempää, niin listaan voi lisätä esimerkiksi vihreät vilkkuvat ristit. Niiden avulla suunnistetaan farmaseutin pakeille, eli apoteekkiin. Ja sissus että ranskalaiset sitten vissiin sairastavatkin, sillä apoteekkeja tuntuu olevan ihan jokaisessa kadunkulmassa. Meidän pikkukaupunkimme keskustassa on kolme, kaikki samassa korttelissa.

Apteekkia ei siis ole vaikea löytää, ja ristin perusteella tietää myös onko se auki: valoja ei nimittäin vilkutella, jos ovet ovat lukossa. Sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä kaupunkikuva on siis paljon rauhaisampi.

Mutta kaikenlaista ne vilkuttelevatkin. Nykymallisiin risteihin on kehitelty ties mitä kuvioita, tekstejä ja kellonaikoja, eikä yksikään kyltti tunnu olevan ihan toisen kaltainen. Satunnaisen havainnoitsijan mielessä onkin siis jo pitkän aikaa pyörinyt yksi olennainen kysymys: "Onko jossakin päin Ranskaa joku, joka saa palkkansa siitä, että suunnittelee ja ohjelmoi kuvioita apteekkien risteihin?"

Taustalla on selkeästi julma salajuoni: Näin syvällisen kysymyksen pohtiminen voi johtaa unettomuuteen, ja siten taas yksi korttelin kolmesta apteekista saa uuden nukahtamislääkeasiakkaan.

PS: Aiheeseen mitenkään liittymättä.
Sitä aina sanotaan, että kaikenlaiset homeitiöt voivat olla hengenvaarallisia kotona ja etenkin sängyssä. Onko Luhta Home Makuuhuone joku ihan uusi itiökanta?

Pretty Nice

Nizzan aamupäivä oli viileä, mutta sentään harmaa.
Ihastuttava ilma satunnaiselle käveleskelylle siis. Suomalaisenkin piti varata usemapi kerros puseroa ja kaulahuivi. Nizza on muuten hassu versio kaupungin suomalaiseksi nimeksi, zetojen kanssa. Paremmin suuhun ja suomalaiseen ääntämiseen sopisi kaupungin alkuperäinen provensaalinkielinen nimi, Nissa.

Meri on järven rannalla kasvaneelle samalla kovin tuttu ja samalla ihan uusi ja aina jännittävä. Nizzan kivisen rannan kiehtovin piirre ei kuitenkaan välity valokuvista. Se on nimittäin ääni. Ääni joka syntyy, kun aalto rannalta poispäin vetäytyessään pyörittää pikkukiviä mukanaan. Kerta toisensa jälkeen. Kesäaikaan rantavedessä makaaminen, korvat vedenpinnan alla (ja naama mieluummin pinnan päällä) on parasta rentoutusta mitä voi keksiä.


Leikin Gickr:in kanssa.

Kaupungin kuuluisa rantapromenadi, Promenade des Anglais (englantilaisten promenadi) ei sinänsä ole lempipaikkojani kaupungissa. En ole poikkeuksellisen ihastunut myöskään Cannesin vastaavaan, hieman ylellisempään La Croisette'een. Liiallinen turistihehkutus vie innon ja jatkuva liikenne yhdellä kaupungin pääväyliksi muodostuneista bulevardeista häiritsee myös. Mutta meri on.

Ja taidetta. Meren rannalle on aseteltu kopioita kyseistä kohdista maalatuista taideteoksista, pitkin koko rannikkoa. Antibesista löytyy Picassoa, Nizzasta muunmuassa 1800-luvun romantiikkaa ja tietysti tämä Jean Klissakin Nice au mois d'août (Nizza elokuussa). Sitä samaa tuo on nytkin kuin melkein 30 vuotta sitten. Täpötäyttä rantaa ja yläosattomia naisia... Elokuussa. Ei marraskuussa.

Harmaudesta huomimatta merenrannan valo oli upea. Meri hehkui harmaan ja puuterinsinisen sävyissä ja horisontissa pilvien lomasta pilkotti raamatunkuvallisia auringonsäteitä. Se aamujen puuterinsävyinen valo on jotain, mitä ei pohjoisessa näe juuri koskaan. Ihastelin kyseistä valoa meren yllä jo kesällä, kun aamuisin palailin hotellin yövuorosta ja koukkasin kotiin pikkukaupunkimme rantakadun kautta.

Päivän kuriositeetti vanhan kaupungin kapeilla kaduilla, paikallispoliisi... öö... tuollaisella tasapainolaudalla, miksiköhän noitakin kutsutaan.

Vanha kaupunki on oikein viehättävä paikka. Sen sydän, Cours Saleya -niminen aukio on päiväsaikaan täynnä tuoksuja ja torimyyjiä, jotka illan laskeutuessa antavat tilaa ravintoloiden terasseille. Näin talven alla lämpölampullisille sellaisille. Vanhassa kaupungissa asumisessa olisi varmaan hohtonsa, mutta veikkaisin, että kyllästys jatkuvaan, ympärivuotiseen kaduilla vellovaan turistimassaan iskisi aika äkkiä.

Viikonloppuna, toivoakseni, on sitten luvassa ensimmäinen osa sarjasta "Ranskan kummallisuuksia".

PS: Käykää vilkaisemassa Lumpuista ja lureksista mikä on Elegian ehdotus huonojen naamapäivien pelastajaksi.