Lisää tarpeita ja kuluttamista! Nyt kyllä lupaan, etten puhu vaatteista sanaakaan (tai ainoastaan yhden hyvin pienen sanan ehkä jossakin välissä...)

* Alkuun Lumppujen ja Lurexin ehdoton Hullut Päivät -löytö, kaulankiinteyttäjä. Postittakaa yksi tännekin kauas, kun en pääse teletapiksi keltaisten muovikassien sekaan. Jotain hyvää on muuten siinä, ettei ole koskaan asunut Helsingissä tai esim. Tampereella. Olen säästynyt täysin Keltaiselta Hulluudelta. Ahdistushan siinä tulisi.

* Koska olen jo kuukauden jälkeen totaalisen kyllästynyt asuntomme alakerran hedelmävarastoon (ja liian pitkiin työmatkoihin), katselen aina välillä toisella silmällä vuokralleantoilmoituksia. Välillä eksyn jostain mystisestä syystä jopa myynti-iloituksiin. Löysinkin muutaman oivan, ihan täysin meidän budjettiimme sopivan:

• Esim. tämä vaatimaton arkkitehdintalo, pienellä puutarhalla. 400 neliömetriin saisimme juuri ja juuri mahdutettua huonekalumme, ja maisematkin lienevät ihan mukavat. Uima-altaasta ja varustellusta keittiöstä ehdoton plussa. Onkohan siellä kaasu- vai induktioliesi?

  

• Tämä hieman Nizzasta mereen päin sijaitseva miellyttävä asumus olisi siinä mielessä mielenkiintoinen, että se sisältäisi asuintilat myös monipäiselle palvelusväellemme. Ei pidä myöskään aliarvioida raikkaan, vaalean sisustuksen, baarin ja mediahuoneen vetovoimaa.

  

• Villefranche-sur-Mer sijatsee ainoastaan varttitunnin ajomatkan päässä Monacosta, ja monet tituleeraavat sitä rannikon kauneimmaksi kaupungiksi. Siksipä kannattaakin pistää merkille tämä pieni villa, merinäkymällä. 25 huoneeseen mahduttaisi jokusen vieraankin, ja minun mielestäni sisäuima-allas on kuitenkin aivan ehdoton lisä jokaisessa itseään kunnioittavassa huvilassa. Jossainhan sitä on pulikoitava talvellakin kun mistraali puhaltaa niin että tupee irtoaa.

  
  

Kauhea valinnanvaikeus.
Minkä armaat lukijani valitsisivat?

Hankin tänään mystillisen härpäkkeen, joka tunnetaan nimellä télébadge. Televisiosta tai telefoonista ei kuitenkaan ole kyse, vaan härpäke mahdollistaa télépéage -systeemin käytön. Ja télépéage taas sitten tarkoittaa automaagista tietullien porttien avautumista.

Tutustuin moiseen nyt ensimmäistä kertaa, sillä Kaukana Pohjoisessa kaupunkien ympäristön moottoritiet olivat ilmaisia, vasta pidemmistä matkoista joutui maksamaan. Täällä taas työmatkan varrelle osuu kaksi tullia.

Käytännössä badge on semmoinen vähän tulitikkurasiaa isompi vaaleanharmaa muovimötikkä, jossa sisällä on patteri ja jotain elektronisia asioita. Se kiinnitetään auton etuikkunaan, taustapeilin taakse. Tulliportilla valitaan joku asiakkaille varatuista linjoista, systeemi lukee automaattisesti tiedot kortilta ja vähentää maksusumman télépéage-tililtä. Ihan näpsäkkä, mitä nyt palvelun nettisivut ovat niin tuskaisen käsittämattömät, että kerrankin asioin internetin sijaan mielelläni ihan oikean ihmisen pakeilla.

'Badge' on muutenkin hauska sana. Se lausutaan vähän niinkuin englannin badger -sana, ilman "loppu-öötä". Yritin kovasti suomentaa, mutta suomeksi puhutaan vain "korteista". Täällä ainoastaan postikortit ja maksukortit ovat "kortteja". Kaikki tuollaiset etäluettavat asiat ja merkit, avattiin niillä sitten ovia tai ripustettiin ne rintapieleen, ovat 'badge'.

'Badger' toimii myös verbinä. Siinä missä suomessa puhutaan 'leimaamisesta' (esim. kellokortin leimaamisesta), täällä kyseinen operaatio on johdettu kortista itsestään. Les élèves doivent se badger à l'entrée. Ei ehkä kovin korrektia Molièrea, mutta nykypäivänä täysin käytössä.

Badgen ainoa vika on se, että internetin seurassa kasvaneelle tulee mieleen elävästi kaikessa raivostuttavuudessaan suorastaan huvittava BadgerBadgerBadger -animaatio.

Niin, että mushroom vaan teillekin...

Blogissa tulee usein marmatettua patonginpurijamaan huonoista puolista.

Jotta minusta ei jäisi ihan täydellisen suomalaisen valittajan kuvaa, ajattelin koota tähän muutamia Ranskan plussia, niitä asioita, jotka nyt kuitenkin ovat melkoisen mukavasti. (Asian vierestä, minulle just todettiin taannoisena päivänä, jotta "eikös ranskalaisilla ole semmoinen valittajan maine?" Mitäpä tuohon sanomaan. Ilmeisesti kaikki kansat valittavat kun niikseen tulee.)

1. Luomuruoan kohtuuedullisuus. Ei, en väitä että luomu olisi halpaa, eikä ihan kaikkea pysty luomuna ostamaan, mutta tämmöinen yhden ihmisen palkalla elävä pariskuntakin kykenee hankkimaan yllättävän ison osan ruokavaliostaan luomuna jos niin haluaa. Tai kuten täällä sanotaan, bio:na. Rahavarat varmaan taipuisivat suurempaan prosenttiosaan, mutta tottumusten mukaan tulee välillä nuukailtua. Maito, kananmunat, erilaiset hiutaleet ja jauhot meille kuitenkin ostetaan luomuna käytännössä poikkeuksetta. (Hiutaleiden ja jauhojen kohdalla kyseessä on käytännön tarve: kunnon kaurahiutaleita tai ruisjauhoja ei löydä tavan kaupoista.) Kasviksista ehkä puolet, sen mukaan missä satutaan käymään kaupassa.

Luomuhippikauppoja myös on joka nurkalla, tai vähintään yksi jokaisessa pikkukaupungissakin. Meillä lähimpään on matkaa alle kilometri. Osa liikkeistä on yksityisiä, osa, kuten tämä meidän lähihippikauppamme, ketjuuntuneita. Ketjuuntumisesta voidaan olla monta mieltä, mutta ainakin se mahdollistaa kuluttajahintojen tuomisen vähän siedettävämmälle tasolle.

Itseasiassa Ranskan luomutuotanto ei tällä hetkellä kykene vastaamaan lähellekään kysyntään, joten iso osa tuodaan ulkomailta. Luomulihaa ei tarvitse etsiä (kuten ilmeisesti Suomessa paikoin on hankaluutena), ja kaikkiin luomuvihannesrinkeihin on vuoden -kahden jonot. Pitäisikin ilmoittautua paikallisen jonotuslistalle...

2. Ilmasto. Ok, nyt 800 kilsaa etelämmäksi siirryttyäni tämä on vielä näkyvämpi edistys. Tehän halusitte tietää, että ollaan lokakuussa, ja päivisin lämpötilat kipuavat +25 asteeseen. Viikonloppusin nuo viereiset hiekkarannat ovat täynnä auringonpalvojia, ihan uimapuvuissa. Tosin, intiaanikesä tämä, normaalisti lienee syksyisempää.

Mutta noin ylipäätään, minä en kaipaa ollenkaan Suomen pitkää, pimeää ja lumista talvea. Kun on niin paljon lunta, että, oppimani hyvin poliittisesti korrektin sanonnan mukaan vitunkarvat hankea viistävät, se ei enää ole minun kelini. En myöskään kaipaa pakkasessa jäätyviä silmäripsiä tai kohmeisia varpaita kolmen villasukkakerroksen alla.

Palataan aiheeseen ensi kesänä kun tukehdun helteeseen...

3. Helppo matkustaminen. Vaikka junat osaavat olla halutessaan kalliita, niin ainakin "kaikkialle" Keski-Eurooppaan on lyhyt matka. Minä en Strasbourgissa asuessani oikein koskaan oikeasti tottunut siihen, että polkupyörällä pääsi Saksaan. Täällä ollaan tunnin junamatkan päässä Italian rajalta (ja se tunti menee pikku-tuktukissa joka pysähtyy jokaisella asemalla). Ei edes tarvitse yöjunaa jos haluaa Espanjaan. Sitten kun joku vielä antaisi yhdistelmän lomia ja rahavaroja matkustamiseen, niin mikäpä olisi reissatessa.

(Jos joku haluaa tulla nukkumaan meidän suklaanruskealle vuodesohvalle, kerrottakoon, että Nizzassa on lentokenttä, jonne pääsee Suomesta jopa suoraan.)

4. Ei liene myöskään kovin kansanterveyspoliittisesti korrektia lisätä listaan alkoholin halpaa hintaa. Mutta oikeasti, minä saan sydämentykytyksiä joka kerta Suomessa S-marketin kaljahyllyllä. Kyllä, kolmen euron viinipullot (jos haluaa luomua, niin 3,80, Cellier des Dauphins) ja viiden euron olutpackit voivat käydä maksan päälle, mutta silti on kivaa ettei tarvitse itseään perikatoon juoda jos joskus humalan haluaa.

Mistä tuli mieleeni, että ravintoloitsijat taitavat tehdä melkoisen tilin täällä, sillä ravintolassa tuoppi maksaa käytännössä saman kuin Suomessa, vaikka sisäänostohinnan pitää olla paljon matalampi.

5. Opiskelumahdollisuuksien paljouden näen hyvänä asiana. Ranskan koululaitoksesta voidaan olla montaa mieltä, eikä systeemi minun mielestäni pohjimmiltaan kovin hyvin toimikaan. Hörähdin, kun luin viikko takaperin lehdestä Nizzan yliopiston suunnitelmista lisätä valintakokeellisia ja rajoitetun opiskelijamäärän linjoja. Jo oli joku opiskelijajärjestö ärähtänyt siitä, kuinka yritetään tehdä eliittiyliopistoa. Minä kun en suomalaisena osaa nähdä mitään pahaa siinä, että yliopisto haluaa edes pikkuisen karsia, pois ne, joilla ei ole tippaakaan motivaatiota eikä kykyjä opiskeluun.

Mutta kivaa on se, että korkeakoulutasolla tarjontaa on paljon, ja usein tarjotut opinnot ovat varsin spesifejä. Suomessa ongelmana on se, että koulutetaan yleisosaajia, joilla ei sitten ole tarpeeksi minkään tietyn alan tuntemusta. Kyllä, työskennellessä oppii, mutta silti on välillä kiva saada jo opiskeluvaiheessa konkreettisia välineitä alalla työskentelemiseen.

Jos siis haluat töskennellä esim. myynti-ihmisenä luksusjahtien seassa, kyllä, sinulle löytyy siihen valmentava koulutus. Vaikeampaa onkin sitten tietää, jotta mitä haluaisi.

Kröhöm. Tässä vaiheessa kurkkuani kuivaa, joten siirryn kahden euron valkkarilasilliseni seuraan. Jatkoa seuraa ehkä joku päivä, jos keksin, onko täällä vielä muita kivoja asioita.

Mitä asoita muut ulkosuomalaiset arvostavat uudessa kotimaassaan?

Varoitus: merkityksetöntä tyttöhöpötystä.

Mission almost impossible.

Olen etsiskellyt kenkiä. Yksinkertaisia mustia korkokenkiä, jossa olisi kuitenkin "sitä jotain". Vähän korkoa, ei liikaa, viisi senttiä on jo kipurajan yläpuolella. Ei kiilakorkoa, ei piikkikorkoa. Ei terävää kärkeä. Ei liian kalliit, mutta kuitenkin aitoa nahkaa. *huoh* Eikä minua haittaisi vaikka olisivat "kestävämmin tuotetut". Espanjalainen Pikolinos voisi olla siinä suhteessa harkitsemisen arvoinen merkki. Ja myyvätkin vielä lähistöllä yhdessä kenkäkaupassa. Varsinkin tämä nilkkanauhainen Ginebra 713 on vallan sitä mitä haluaisin.

Toisaalta talviseuduksi reippaammat kengät kelpaisivat. Kuten vähän maiharihenkiset London 757 -saappaat. Kelpaisi yhdistää mekon seuraksi. Olen vakaasti päättänyt asua koko talven neulemekoissa ja paksuissa sukkahousuissa... joskin minulla ei taida olla tarpeeksi neulemekkoja moisen toteuttamiseen.

Niin, ja tietnekin tarvitsen uuden laukun. Semmoisen ehjän. Ison muttei liian ison ja pitkällä olkahihnalla. Ja kankaisen, sillä tekonahkaa en halua ja nahkalaukku lienee yli varojeni, ainakin uutena ostettuna. Ebay tietty, mutta sielläkin pyöriminen on välillä ihan yhtä turhauttavaa kuin kaupoissa pyöriminen.

Ihmeesti sitä luo itselleen tarpeita.

Noniin, muotibloggaus-kuluttamishaaveilu on toteutettu tälle syksylle, huomenna taas jotain fiksumpaa. (You wish.)

Ihan alkuun linkkaan blogitekstin, jolle hörötin eilen pitkän aikaa. Käykää katsomassa Euroopan mauttominta kämppää. Meidän superkitch kukkateepannu sopisi tuonne oivallisesti...

Noin muuten, Fifi kirjoitti pari päivää sitten siitä, kuinka vanha possu ei enää opi uusia temppuja. Kommenttilaatikossa, ja noin muutenkin, keskustelu siirtyi Ranskan nimikäytäntöihin.

Minulla on taas nimiahdistus. En ole ikinä ollut sataprosenttisen sujut etunimeni kanssa; Minttu kuulostaa siltä kuin kyseessä olisi pieni koira tai pieni tyttö. Aloin kuitenkin tottua kohtalooni... siihen saakka kunnes tulin Ranskaan. Minttu nyt vain on ranskalaisille täy-sin mah-do-ton lausua. Aloitetaan vaikka siitä, että kaksoiskonsonantit nyt eivät vain millään istu täkäläiseen suuhun. Siihen kun yhdistetään vielä 'n' edelle, niin soppa on valmis. Olen huomannut alkavani painottamaan itsekin omaa nimeäni väärin, kun täällä ei kukaan oikeassa muodossa onnistu.

Suosikki-inhotukseni on kuitenkin se versio, jossa nimen loppu lausutaan ranskalaisittain: 'u' nimittäin täällä lausutaan 'y'nä, joten minusta tulee [minty]. Hrrrrrrrrrr. Moisen erheen korjaan joka ikinen kerta, ystävällisesti mutta vakaasti.

Entäs sitten se kirjoitusasu? Kun kaksoiskonsonantteja ei ole, toinen 't' putoaa takuuvarmasti pois. 'Mintu' on niin yleinen, etten enää jaksa taistella vastaan. 'Minttou' taas hyökkää kimppuun silloin, kun kirjoitetaan foneettisesti. Mielenkiintoisin näkemäni oli kuitenkin yhtenä vuonna koulun opiskelijarekisterissä: 'Mirthu'. Mistä ne sen ärrän sinne sai?

On minulle sanottu, että voisin vallan hyvin käyttää toista nimeäni, joka on varsin yleinen ja kansainvälinen tapaus. Niin, mutta ongelma on siinä, ettei minua ole koskaan kutsuttu mitenkään muuten kuin Mintuksi. Kun 26 vuotta on kuuden kirjaimen yhdistelmän identiteettiinsä liittänyt, ei siitä eroon pääseminen ole itsestäänselvyys, vaikka välillä ahdistaakin. Eikä minulla ole lempinimiä, ja minkä tästä nyt voisi vääntääkään? Mimi? Jooei, valitettavasti "perheessä" on jo yksi Mimi, eli se on varattu.

Sukunimi on karvan verran helpompi lausua, mitä nyt siinäkin kaksois-a muuntuu yhdeksi. Mutta ei se venhettä kaada. Kirjoittaminen onkin sitten paljon haasteellisempaa: "Hei missä ne oli sun nimessä ne kaksi a:ta? Entä yksi vai kaksi ällää?" Olenkin vakaasti päättänyt, että jos tästä joskus naimisiin eksytään, otan ainakin arkikäyttöön miehekkeen sukunimen.* Ihan vain saadakseni aikaan uusia sekaannuksia: tuon yhden sukunimi kun on paljon yleisempi naisen etunimenä. :D

Noh, kaikkeen tottuu, hirsipuuhunkin, mutta kieltämättä pikkuisen turhauttavat nämä tilanteet joissa joutuu tutustumaan kiljoonaan uuteen ihmiseen. Jokainen kysyy kolme kertaa "Mmmikähä?"

Jos ottaisi Stazzyn kolmanneksi etunimeksi. Kai sitä erikoisempiakin löytyy väestörekisteristä ja sitten voisin väittää että se on diminutiivi Anastasiasta. Tai sitten rupeaisi anglosaksiksi ja tiputtaisi lopputavun poijes. 'Mint' olisi aika hauska. Tai sitten ottaisi vain raakasti taiteilijanimen. Sähköpostiosoitteestanikin tuttu 'Menthe Forêt' olisi oivallinen suora käännös.

Ei ole helppoa olla eksoottinen, ei.

* Ranskassa naimisiin mennessään puolisot säilyttävät kukin oman sukunimensä. Arjessa on kuitenkin lupa käyttää toisen puolison sukunimeä; vaimo voi käyttää miehen nimeä omansa tilalla ja mies vaimon nimeä omansa kanssa yhdysnimenä. (Hurraa tasa-arvo!) Henkilöpapereita ei kuitenkaan ole pakko uusia, ja jos/kun ne uusii, naisella lukee nimen kohdalla Alexandra Omanimi, épouse Miehennimi. Kaikissa papereissakin tentataan aina "käyttönimeä" ja "tyttönimeä".

[Alkup. kuva: Cjc4454, tällä lisenssillä.]