Onneksi Riina blogitekstillään muistutti moisesta.

Kaikki uskolliset lukijani halusivat tietää tämän hyvin olennaisen seikan, joka ei ole muuttunut mihinkään viimeisen kuukauden aikana. Sääkartta sanoo, jotta "puolipilvistä". Voisin viedä tietokoneen parvekkeelle ja käskeä: "katso!"

Mutta varsinaisesti piti todeta, että tässä eräänä iltapäivänä töistä palatessani juoksin bussia kiinni. Vilkaisin aseman näytöstä, jotta "jaa, seuraava menee minuutin päästä". Just hyvä. Metro on nopeampi, mutta metrolta pitää vielä kävellä, kun linjuriauto pysähtyy suoraan kotioven edessä.
Ulos astuessani huomasin, että bussi lähenikin jo uhkaavasti reilun sadan metrin päässä sijaitsevaa pysäkkiä kohden.

Pinkaisin juoksuun. Olkalaukku... noh, olalla ja lounaslaatikon ahminut käsilaukku kädessä. Pingoin asema-aukion läpi, kiitin onneani siitä että jalankulkijavalot olivat vihreät. Tunsin, kuinka ohikulkijat vilkuilivat minua kasvoillaan aavistuksen verran säälivä "sillä taitaa olla kiire" -ilme.

Puolessavälissä aloin hyytyä. Pujottelin ihmisten välistä ja väistin lastenrattaita. Vältin viime tingassa puolen metrin mittaisen ihmisentaimen, enkä jäänyt arvailemaan, kuinka pahasti äiti minua katsoi.

Ihmiset olivat valuneet pysäkiltä bussiin sisään. Ovet sulkeutuivat. Minä arvioin mahdollisuuksiani, ja kun linjuriauto ei liikahtanut mihinkään, loikkasin betoniporsaan yli ja koputin sivuoveen. Helpotuksekseni se aukeni. Vastasin kuskin tervehdykseen hengästyneen 'njourhhh -äännähdyksen ja vaivuin istumaan etupenkille. Tunsin oikean takareiteni olevan jokseenkin jumissa ja hengityksen tasaantumiseen meni vielä tovi.

Mielessäni pyöri kaksi olennaista kysymystä:
1. Pitäisikö minun harrastaa enemmän liikuntaa?
2. Voiko kahdestakymmenestä sekunnista kirjoittaa kokonaisen blogipostauksen?

Toiseen näistä saitte juuri vastauksen.

Sen sijaan käytin iltapäivän mielenkiintoisemmin, ihan oikeasti valkoisessa seurassa:

Olo on kuin kerityllä lampaalla.

Sarinkin mainitsemasta Paris 100% insolite -opuksesta löytyi eräs erikoisemmansorttinen kohde, jota uskaltaa lämpimästi suositella, etenkin lapsiperheille sateisena päivänä.

19. kaupunkipiiri ei ole erityisen eksoottista aluetta betonikerrostaloineen. Mutta sinne, vanhaan SNCF:n halliin, on kunnostettu Pariisin kaupungin kulttuurikeskus Centquatre (sataneljä).

Centquatre ei ole oikeastaan ei oikeastaan ole mikään keskus, sellaisena kuin sana yleensä käsitetään, vaan ennemminkin jaettu elintila. Suuren aulan lasikaton alle on viritetty kansituoleja, baarissa voi ottaa lasillisen tai sitten vain istua ja ihmetellä aulassa ja tarkoitusta varten viritellyissä pilttuissa treenaavia tanssijoita. Joku konserttisali sieltä taitaa löytyä myös, sekä lapsiparkki, jos käytäviä pitkin juokseminen ja "seinillä" kiipeileminen ei riitä energian purkamiseen.

Niin, ja sitten siellä on tietenkin Emmaüksen putiikki. Se on aika ahdas ja hinnoissa tuntuu olevan pieni Pariisilisä, mutta siellä kannattaa käydä jo ihan sovituskopin takia. En ole aikoihin nähnyt yhtä sympaattista sovituskoppia. Tilava, pinkki ja kimaltava. Vaikka ei tietty suoranaisesti tarvitse pelätä, että sieltä olisi yhtäkään kelvollista kuvaa saanut mun kännykän hämäräkuvauskyvyillä.

Löysin sentään mekon. Nyt on sekin hoidettu alta poies.

Pariisinreissulla kävin pitkästä aikaa ihan asioikseni Père-Lachaisella. Tällä kertaa en kiertänyt niitä kuuluisia hautoja (joskin sekä Morrisson että Molière tuli bongattua), vaan keskityin kiertelemään vähän kivettyjen teiden ulkopuolella. Kaiken loiston keskellä on hautoja, joissa nukkuvien nimet on unohdettu jo kauan sitten ja kivetkin peittyneet sammalesta.

Tämä Mary Isabelle kuoli 22 vuoden iässä, vuonna 1885. Missä lienee hänenkään perikuntansa?

Ensinnäkin minulla on identiteettiongelma. Se ei niinkään liity siihen, että liikun blogistaniassa kahdella eri nimimerkillä. Se on ennemminkin muiden ongelma, minun pääni onnistuu seuraamaan.

Mutta tämä on ammatti-identiteettiongelma. Olen työharjoittelija. Työharjoittelija. Stagiaire. Minulla on ihan hirveitä vaikeuksia pistää itseäni työharjoittelijan nahkoihin. Minua on kutsuttu milloin milläkin nimikkeellä, sihteeriköksi tai assistentiksi tai ihan vain Mintuksi. Mutta kuitenkin joksikin, jonka oletetaan osaavan tehdä se, mitä pitää. Nyt olen vain harjoittelija. Se kuulostaa siltä, kuin olisin 20-vuotias ja kykenisin lähinnä keittämään kahvia.

Ongelmahan on tasan omien korvieni välissä. Noin muuten minun kykyihini tunnutaan luotettavan. Pomo otti ja lähti viikoksi lomalle. Lähetti lähtiessään immeisille sähköpostin mallia: "Jos on kysyttävää, kysykää Mintulta."
Minä henkäisin syvään, siirsin puhelimen lähemmäs tietokonettani ja nyt lähinnä toivon, ettei tarvitsisi kovin usein vastata: "Tuota, emmätiedä."

* * *

Niin ja se toinen asia, joka ei oikeastaan liity. Kirjoitin joskus kevättalven pimeinä päivinä, hetken mielenhäiriössä, oodin kadonneelle motivaatiolle. Ranskaksi. Jostain todella oudosta syystä minuun iski halu jakaa se kanssanne nyt. Vaikka se onkin ranskaksi ja vaikka motivaatio onkin löytynyt. Ehkä se tunsi itsensä imarrelluksi, kun ihan oodilla heitettiin.

Oh toi
la grande disparue

Nous nous sommes
rencontrés
Brièvement
Un jour

Tu as laissé ton empreinte
dans mon esprit

Oh toi
la grande disparue

Nos chemins
se croiseront encore
Brièvement
Un jour

* * *

Nyt olisi sitten luvassa neljän päivän viikonloppu. Huomissa-aamuna suuntaamme isolle kirkolle. Edellisestä Pariisinreissustani onkin jo reilun vuoden verran (kaupunginläpijuoksua lentokentältä asemalle ei lasketa). Minä viihdyn yhden yön verran, L. ehkä pidempäänkin.

Mukavaa vappuviikonloppua uskollisille ja uskottomille lukijoilleni!

Koska sade ei osoita minkäänlaista intoa loppumisen suhteen, kaivan päivään valopilkkuja vaikka kiven alta:

• Minulla on neljä päivää vapaata vapun aikaan. Ja neljä päivää sitä seuraavana viikonloppuna. Kaksi kolmen päivän viikonloppua seuraavan kuun vaihteessa. Ei, en ole toukokuussa kai yhtäkään kokonaista viikkoa töissä. Lisäksi todistetusti saan vanhempani vieraikseni (pitäähän sitä kerran neljään vuoteen). Ehkä silloin ei enää sataisi. Jookos, säidenhaltija?


• Moiset pitkät viikonloput voisivat olla hyvä tekosyy käydä jossain. Ehkä. Saa nähdä.


• Sain syyn uusia sängyn. Se hajosi. Kirjaimellisesti. Manttelinperijää pitää varmaan etsiskellä ensi viikonlopun aikana.


• Tunsin itseni aavistuksen verran vanhaksi ja vähän noloksi, kun kysyin jotta "kukas tuo nuorjmies oli?" Kyseinen nuorjmies oli kuulemma hygienistilääkäri. Että ihan Docteur. Minä melkein sinuttelin. Mitäs ilmestyi työhuoneeseeni kuluneissa farkuissa ja kirjavassa hupparissa.

Ja onhan täällä jopa joitain keväänmerkkejäkin:

Aloin ihan miettimään asiaa. Ei, minun elämäni on päivästä toiseen kaikkea muuta kuin jännää. Se on varsinkin tämän talven ajan ollut lähinnä metrossa tai luennolla torkkumista, sähköpostiviestejä vielä puoliltaöin, kuolemanlinjoja kouluhommille ja suunnatonta väsymistä. Sen on huomannut blogistakin. Kun ei ole elämää mistä kirjoittaa, niin vähäksi jää elämästä kirjoittaminen.

Vastasin siis, että "alkujännityksen jälkeen elämä ulkomailla näyttää olevan yhtä jännää kuin kaupassa käyminen". Satunnaisesti kaupassa käyminen on jopa jännempää. Kokeilkaa vaikkapa lauantaita hypermarketissa juuri joulun alla. Nih.

Mutta koska olen valittanut paljon, niin mietitäänpäs, mitä kaikkea hyvää näihin 6,5 vuoteen Ranskanmaalla on mahtunut.

- Olen saanut asua kirjaimellisesti kivenheiton päässä Välimerestä. Olla menemättä rannalle makaamaan, sillä "huomennakin ehtii ja jos ei huomenna viitsi, niin sitten ylihuomenna".

- Olen saanut kiivetä mimosapuuhun.

- Olen asunut kaupungissa, jossa on ehkä maailman kaunein katedraali, joka saa minut vieläkin jättämään henkäyksen väliin, kun ilta-aurinko sopivasti seiniin osuu.

- Olen viettänyt kuukauden leirintäalueella. Siihen kuului hienoja punaviinintäyteisiä iltoja, kuumia elokuisia öitä ja pieni kissa, jonka löysin tasaisin väliajoin nukkumasta teltastani.

- Olen saanut ystäviä ja vähän enemmänkin. Heistä läheisin tuli asuntolahuoneeseeni kahville, mutta kieltäytyi juomasta kahvia. Sittemmin olen oppinut miehen ruoka- ja juomamieltymyksistä paljon muutakin. Toiseksi läheisimmän kanssa meni ensitapaamisella aamuneljään.

- Joudun harvemmin kahlaamaan lumessa. Tai sietämään -25°C pakkasia.

- Ulkomaille on helppo mennä. Junalla. Tai vaikka paikallisbussilla tai polkupyörällä jos haluttaa. Pariisikin nykytilanteessa on vain tunnin junamatkan päässä, eikä elämä nyt voi ihan pielessä olla, jos Pariisi on niin lähellä.

- Täällä on hyviä oluita.

- Ranskassa voi vahingossa oppia puhumaan ranskaa.

- Kun lähtee kaupungista poispäin, saattaa tienvarrelta löytyä lammaslauma.

Että kyllä tämä ulkomailla eläminen on välillä ihan kivaakin.