#dekkariviikko 2020

Herättelenpä blogin hetkeksi henkiin näin dekkariviikon ajaksi, kun kerran dekkareita on tullut kevään (ja oikeastaan jo talven) aikana luettua enemmälti. Oikeastaan kaikki alkoi siitä, että sain paikalliselta suomikaverilta pinkan kierrätyskirjoja, joissa oli useampi dekkari. Luin niitä läpi ja huomasin miettiväni kaavoja ja dekkarikliseitä. Minkä jälkeen aloitin Täydellisen Dekkarin metsästyksen. Täydellisyyttä etsin nyt lähinnä kotimaisesta ja ehkä skandinaavisesta tarjonnasta, viime kuukausina etenkin kotimaisten joukosta. Tehtävä tuntuu olevan melkoinen. Suomessa ilmestyy vuosittain ns. kiljoona dekkaria, ja laatu näyttää olevan hyvin vaihteleva. Kun siihen lisätään minun lukijanirsouteni, edes suositukset ja palkinnot eivät välttämättä takaa sitä, että minä viihdyn kirjan parissa.

Mutta, asiaan. Tässä siis luvassa jonkinlainen koontipostaus talven ja kevään urakoinnin sadosta. Nämä eivät ole missään erityisessä paremmuus- saati aakkosjärjestyksessä, mutta kerron kyllä mitkä ovat eniten ilahduttaneet.

Kotimaista satoa, eli osataan meilläkin:

Seppo Jokinen: Hervantalainen & Vihan sukua

Jokisen Komisario Koskinen -sarja on jatkunut jo pienen ikuisuuden, ilmeisen tasaisella kirja per vuosi -tahdilla. Uusin taitaa olla sarjan 24. osa. Hervantalainen ja Vihan sukua ovat molemmat muutaman vuoden takaa, mahdollisesti sitä parempaa Jokista. Ainakin jos Kirsin kirjanurkan arvioihin on luottaminen. Itse en aio koko sarjaa tahkota läpi. Iskisi puutumus jossain välissä. Nämä kuitenkin olivat oikein hyviä ”perusdekkareita”. Tapahtuu rikos (murha) ja poliisit selvittävät sen.

Hervantalainen-romaanin rikokset ovat itse asiassa pahoinpitelyjä. Hervannassa kulkee sarjapahoinpitelijä, joka näyttää valikoivan uhrikseen ihmisiä, jotka jollain tapaa hyväksikäyttävät vanhempiaan. Vihan sukua taas alkaa suorastaan räjähtävästi: Intercity suistuu raiteilta omakotitalon rähjähdyksen takia. Koskinen ei niele terrorismiepäilyjä, etenkään kun löytää naapuritalosta julmasti tapetun pariskunnan.

Jokisen teksti on varmaa, jos nyt ei välttämättä kauhean yllätyksellistä. Ymmärrän silti loistavasti, minkä takia sarjalla on uskolliset faninsa. Jos laatu ei ihan kauheasti notkahtele, Komisario Koskiset ovat varmasti takuutavaraa, kirjoja joiden ilmestymistä odottaa.

Leena Lehtolainen: Henkivartija

kansi HenkivartijaLehtolaisen trillerisarjan päähenkilö on henkivartijana toimiva Hilja Ilveskero (viehkeä nimi, muuten). Tässä ensimmäisessä osassa Hilja irtisanoutuu Moskovassa liikenaisen palveluksesta ilvesturkin takia. Hetkeä myöhemmin suojeltava tapetaan, ja Hilja joutuu tietenkin selvittämään tapausta sekä jopa omaa mahdollista osuuttaan siinä.

Lehtolaisenkin kokemus dekkarikirjailijana näkyy tekstissä. Luin nuorena Maria Kallio -kirjoja pari kolme, mutta sain niistä jotenkin tarpeekseni. Tämä kirja kuitenkin löytyi, hyvä niin, edellä mainitusta kierrätyskirjapinosta. Päähenkilön ja fokuksen vaihto tekee hyvää, vaikka henkilöt melkoisia karikatyyreja ajoittain ovatkin. Sarjan toinen osa on varauksessa e-kirjastosta.

Mutta miksi päähenkilö(nainen) päätyy sänkyyn sen suorastaan tappavan komean mahdollisen rikollisen kanssa?

Terhi Nikulainen: Menneisyyteen tatuoitu

Tatuoija murhataan työhuoneeseensa ja rikoksen jäljet johtavat aina sotavuosiin saakka. Vielä on hengissä niitä, jotka sotia muistavat. Rikosta ratkaisemassa on Vera Ranta, venäläistaustainen ylikomisario.

Kirjalla oli paljon mahdollisuuksia olla hyvinkin kiinnostava teos, ja etenkin Veralla olla kiinnostava henkilöhahmo, mutta valitettavasti en oikein saanut kokonaisuudesta otetta. Huomasin jääväni kiinni sivuseikkoihin: Veran pukeutumisen korostamiseen, murhaajan-ajatus -välispiikkeihin ja jälleen siihen, miksi kummassa päähenkilö päätyy sänkyyn sen suorastaan tappavan komean mahdollisen rikollisen kanssa. Parhaimmillaan kirja oli menneisyyteen sijoittuneessa osuudessa, se toimi suorastaan itsellisenä. Niille, jotka kaipaavat sota-ajan kuvauksia dekkareihinsa.

Eva Frantz: Sininen huvila & Kahdeksas neito (suom. Ulla Lempinen)

Ruotsinkieliseen pieneen rannikkokaupunkiin sijoittuvan Anna Glad -sarjan toinen osa (Kahdeksas neito) sai vuonna 2019 Vuoden johtolanka -palkinnon. Minä sen sijaan viihdyin paremmin sarjan aloittavan Sinisen huvilan parissa. Se oli suorastaan erinomainen dekkari! Eikä siinä itse asiassa edes tapahdu surmaa, vain moisen yritys. Toimivia henkilöitä (ja se dekkareiden heteronormatiivisuuden keskellä kovasti kaipaamani sateenkaaritwistikin seassa), tarpeeksi monipolvinen juoni… jos nyt taas vähän jälleen murhaajan ajatuksia siellä seassa. Valuvirheet olivat kuitenkin niin pieniä, että niistä ei kannata turhaan nillittää, kirja veti mukanaan aamuyöhön saakka. Eikä Anna Glad päädy sänkyyn oletetun rikollisen kanssa!

Kahdeksas neito, jossa avantouimarin hukkuminen vie poliisitutkinnan sisäoppilaitokseen, oli mielestäni hieman hajanaisempi. Ihmissuhdekuviot (niin pari- kuin muut tärkeät suhteet) korostuivat turhan paljon juonen kustannuksella. Mutta luin innolla silti, ja aion lukea kolmannenkin osan, kunhan se suomeksi syksyllä ilmestyy.

Pitää vielä kehaista Ulla Lempisen suomennosta, joka on tavattoman luonteva. Suorastaan unohdin, että luen käännöskirjaa.

Tiina Martikainen: Surmanpolku

Paikallinen lämpöpumppuyrittäjä surmataan lenkkipolulla. Vaan onko takana suhdesekoiluja vai huumekuvioita? Teos on ilmeisesti sarjan kolmas osa, mutta mukaan pääsi suhteellisen kivuttomasti näin kesken kaikenkin. Päähenkilönä on Hanna Vainio, rikosylikonstaapeli ja poliisikoiraohjaaja. Mikä oli sinänsä virkistävää, poliisikoiraa on ”sivuhenkilönä” harvemmin nähty.

Surmanpolusta jäi päällimmäiseksi fiilikseksi tietynlainen arkisuus. Ei välttämättä negatiivisessa mielessä, mutta lähinnä siltä pohjalta, että kirjassa ei lähdetty kovin mielikuvituksellisille kiemuroille. Tutkimusta avataan välillä turhankin perinpohjaisesti, kirjan yleinen tahti säilyy verkkaisena. Jos kaipaa suhteellisen veretöntä ja kidutuksetonta dekkaria, tätä voi kokeilla. Ei ole noiria tämä, ei, enemmän viistää sinne cozy crimen suuntaan.

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu

Nuoruudenystävänsä takia ylikonstaapeli sotkeutuu haluamattaan murhakuvioihin ja jopa kansainväliseen rikollisuuteen.

Sinun puolestasi vuodatettu on ehkä kevään suurimmin otsikoin ja lehtijutuin mainostettu dekkari. Hyvät otsikot ovat taatut, kun kirjoitustyöhön käyvä ihminen on siviiliammatiltaan poliisi.
Riskostutkimus- ja poliisintyön kuvaus olikin ajoittain suorastaan oppikirjamaisen tarkkaa.

Esikoiskirjana Sinun puolestasi vuodatettu on aivan pätevä pakkaus: ei ehkä Täydellinen Dekkari, mutta vaivatta luettu. Muutamat ontumiset – esim. sivuhenkilöiden elämäntapahtumien irtonaisuus ja ylipäätään se, ettei kukaan oikein noussut kirjassa primus motoriksi – todennäköisesti karsiintuvat seuraavan myötä. Miinuksen saa silti varsin avoimeksi jätetty loppu: tässä tavallaan pakotetaan lukemaan seuraava osa, ratkaisu, jota en itse lukijana välttämättä arvosta.

Antti Tuomainen: Parantaja

Tuomaisen kehuttu ja laajalti käännetty teos on itse asiassa spefitrilleri, joka sijoittuu ilmastonmuutoksen takia veden alle jääneeseen Helsinkiin. Kirjan päähenkilö etsii kadonnutta vaimoaan ja vähitellen käy ilmi, että ”Parantajan” tekemät murhat liittyvät jotenkin päähenkilön vaimon katoamiseen.

Kirjan kieli ja tarinankuljetus olivat jouhevia, mutta kaipasin sekä tarinalta että spekulatiivisilta elementeiltä lisää syvyyttä. Tuntui, että asiat selvisivät varsin itsestään, johtolangat ikään kuin tuotiin päähenkilön eteen. Lukukokemuksena kuitenkin ihan ok.

Juha Rautaheimo: Hermo – murharyhmän mies

Tämä ei ole dekkari. Mutta menkööt silti dekkariviikon suositukseksi, ollaan nimittäin true crimen ytimessä. Kirjassa Juha Rautaheimo muistelee 40-vuotista uraansa Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikössä, eli tuttavallisemmin murharyhmässä. Tartuin kirjaan pienellä epäilyksellä, muistelmat ja true crime eivät ole ominta kirjallisuuttani, ja muistelmien tekstin taso yleensä vaihtelee huimasti.

Epäilykseni joutivat sivuun, kirjahan on mainio! Sujuvasti kirjoitettu ja kaiken lisäksi mielenkiintoinen. Oiva lahja jokaiselle, joka on jo kahlannut Pohjolan poliisi muistelee -sarjan läpi.

Mutta yksi kysymys jää kutittamaan: Mitkä ovatkaan taksimurhan pohjimmaiset motiivit?

Skandidekkarit, eli ei dekkariviikkoa ilman Nordic Noiria:

Anna Jansson: Vaitelias jumala & Kalpeat ja kuolleet (suom. Jaana Nikula)

Nämäkin olivat kierrätyskirjapinossa, pehmeäkantisena yhteisniteenä. Luin molemmat, koska siinä olivat, muuten olisin todennäköisesti jättänyt ensimmäiseen.

Vaitelias jumala sekoittaa skandimytologiaa mt-ongelmaiseen murhaajaan ja marssittaa esiin verisiä murhia ja tapettuja eläimiä. Kokonaisuus oli hämmentävän dekkarikliseinen, vaikka Suuri Käänne olikin lopulta onnistuneen kekseliäs.

Kalpeat ja kuolleet -romaanissa puutarhurin puoliso katoaa, ja sitten alkaa sataa ruumiita. Puoliso pysyy kateissa. Itse asiassa Kalpeat ja kuolleet oli näistä kahdesta parempi, vaikkei oikein osannut päättää, halusiko olla omilla jaloillaan seisova dekkari vai osa sarjaa. Kerronnan fokus harhaili oudosti.

Camilla Grebe: Lemmikki (suom. Sari Kumpulainen)

Ruotsalaisesta pikkukylästä löytyy ensin lapsen pääkallo. Sitten muutamaa vuotta myöhemmin samalta paikalta löytyy kuollut nainen. Pääkallon aikanaan löytänyt teinityttö on kasvanut aikuiseksi, ja joutuu nyt rikospoliisina palaamaan kotikyläänsä selvittämään tappoa, yhdessä muistisairaudesta kärsivän profiloijan kanssa. Seassa on kunnon ruotsalaistyyliin annos yhteiskunnallista kannanottoa.

Lemmikki on saanut pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon vuonna 2017, joten odotin jotain vahvaa. Odotukseni hieman lässähtivät. Ei kirja missään tapauksessa huono ole, pahenevista muistiongelmista kärsivä Hanne on jopa kekseliäs hahmo. Tarina on kuitenkin melko kaavamainen ja sisältää erään jännityksenrakennus-inhokkini: sen, kuinka keskeinen henkilö ei millään halua kertoa tiedoistaan tai löydöksistään poliisille, vaan jää puljaamaan asiaa itse. Sitä ei oikein voi edes perustella kyseisen henkilön teini-ikäisyydellä.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty (suom. Hanna Arvonen)

Lukemisesta on jo tovi, joten jouduin ihan googlaamaan, että mitä tässä tapahtuikaan. Siis: Maahanmuuttoviraston johtaja löydetään kuolleeksi ammuttuna talostaan. Talosta löytyy myös lapsen kädenjälkiä, vaikka siellä ei asu lapsia. Tapauksen myötä syyttäjä Jana Berzelius joutuu kohtaamaan menneisyytensä.

Scheppin esikoisromaani on kuuluisa ”tuhkimotarina”. Kirja, joka ei kelvannut kustantamoille, mutta saavutti menestyksen omakustanteena. Valitettavasti tämä oli aika heikko. Mikä oli ikävää, sillä Jana Berzeliuksella oli kaikki ainekset olla todella kiinnostava hahmo. Pidän omintakeisista, kylmistäkin naishahmoista, joten Jana oli ehkä se, mikä sai minut lukemaan loppuun saakka. Mutta tarina kärsi epäuskottavuudesta, tuskaisesta ennalta-arvattavuudesta ja ihan liioista aineksista… siis todennäköisesti ylipäätään kustannustoimittamattomuudesta.

Summa summarum: vaikka Suomeen olettaisi päätyvän käännöstarjontana ne parhaat skandidekkarit, niin toistaiseksi (ja aiemman hyvin hämmentyneen Läckberg-kokemukseni perusteella) kotimaiset voittavat omassa lukemistossani kaksi-nolla. Hyvä te, ei tartte hävetä tässä seurassa. En minä kaikkea aloittamaani suomalaistakaan ole loppuun lukenut, mutta kuvittelisi, että käännöskirjoilla olisi paljon tiukempi seula. Tai noh, kevään paras on ollut suomenruotsalainen, joten ehkä se kieli kuitenkin vaikuttaa johonkin…

Jaa eteenpäin...
Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Tumblr
Tumblr
spacer

Leave a reply