#dekkariviikko …jatkuu

Tuossa aiemmin kesäkuussa lyhytarvioin vuotuiselle dekkariviikolle nipun jännityskirjallisuutta. Koska sitä on tullut luettua senkin jälkeen, niin pidän hyvästä tahdista kiinni ja jatkan lukemistoni esittelyä. Sopivasti juuri näin Dekkarifestivaalin alla. Katsotaan siis, mitä on tullut vastaan.

Kotimaista satoa:

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura, Paholaisen pennut & Tiikerinsilmä

Lehtolaisen romaanit ovat talvella aloittamani Henkivartija-sarjan kolme viimeistä osaa. Itse asiassa kokonaisuus on käsittääkseni aluksi suunniteltu trilogiaksi (Henkivartija, Oikeuden jalopeura ja Paholaisen pennut). Tiikerinsilmä on sarjassa myöhempi lisäys ja siksi varsin itsenäinen teos.

Ehkä siitä itsenäisyydestään johtuen Tiikerinsilmä nousi suosikikseni. Se on eheä kokonaisuus ja kantaa itsellisenä, eikä siinä liiaksi haikailla aiemman perään. Ensimmäiset osat taas koostavat selkeästi trilogian.

Lehtolaisen sarja on suorastaan viihdyttävä. Mainiota trillerihenkistä viihdekirjallisuutta, joka ei edes yritä ottaa itseään kovin vakavasti. Juonenkäänteet ovat välillä huimia ja päähenkilö Hilja ajoittain melkoinen MarySue, mutta väliäkö tuolla kun tarina vetää. En kaipaa pitkitettyjä sarjoja, mutta kyllä minä Hilja Ilveskerosta lukisin vielä romaanin tai kaksikin, jos Lehtolainen sellaisia päättäisi julkaista.

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää & Majakka

Rönnbackan kirjat ovat klassinen esimerkki juonivetoisesta poliisityöhön keskittyvästä dekkarisarjasta. Monessa mielessä laitan ne siis samalle viivalle esimerkiksi keväällä lukemieni Seppo Jokisen Komisario Koskisten kanssa. Tapahtuu rikos, jota poliisiyksikkö käy yhteisvoimin selvittämään. Näissä kirjoissa lukijaa ei kuitenkaan haasteta arvailemaan ja selvittämään mysteeriä yhdessä poliisin kanssa, vaan syylliset ovat alun alkaen tiedossa. Jännite syntyy – jos syntyy – siitä, kuinka rikolliset mahdollisesti saadaan kiinni.

Kaikki mikä kiiltää ansaitsee erikoismaininnan oikeastaan sen takia, että se oli oletettavasti ensimmäinen kokonaan kuuntelemani äänikirja. Nopeatempoinen tarina toimi äänimuodossakin. Suomalaisnuoret päätyvät jalokivimuuleiksi, mutta road trip Euroopassa saa epämääräisiä käänteitä ja päättyy suomalaismetsiin. Nimisokeaa (-kuuroa?) Antti ja Anton keskeisinä henkilöinä onnistuivat kuitenkin välillä hämäämään.

Siinä missä Kaikki mikä kiiltää piti vielä otteessaan temmollaan, Majakka oli vähän pettymys. Tarina jäi turhan helpoksi, mysteerin puuttuminen melkein häiritsi. Vanhan majakan valaisemiseen päättyneestä teekkarijäynästä olisi saanut ehkä ammennettua jotain jännempääkin.

Kirsi Merimaa: Yksinäisyyden puistotie 6

Myllylahti on nyt julkaissut e-kirjastotarjontaan ison määrän takavuosien dekkareita. Sieltä tarttui lukemistooni tämäkin, esitteytekstin mukaan pseudonyymi Kirsi Merimaan (eli Marja Lenneksen ja Pirjo Peltoniemen) yhdeksäs kirja vuodelta 2014.

Romaanin päähenkilö, nelikymppinen Rosa, elää lähiössä työttömänä, kun saa yhtäkkiä kuulla, että on perinyt omituisissa oloissa kuolleelta äidiltään omaisuuden ja etenkin huvilan Espanjassa. Sinne käy siis Rosan tie. Kirjassa pääosin hengataan Aurinkorannikolla ja setvitään loppusivuilla pari murhaa.

Aurinkorannikolla omassa kuplassaan elävästä suomalaisyhteisöstä voisi saada irti vaikka mitä, kauhua myöten, mutta nyt romaani jää aika jäsentämättömäksi espanjanelämän kuvaukseksi. Sama vaivaa muuten useita lukemiani ulkomaille sijoittuvia suomalaisdekkareita: miljöön rakentamiseen käyteään niin paljon paukkuja (ja ihan onnistuneesti), että juoni ja motiivit jäävät sivuseikaksi. Tässäkin murha lopulta ratkeaa muutamalla sivulla ja Espanjan poliisi on masentavan ammattitaidotonta, ennakkoluuloista porukkaa.

Ja taas päähenkilönainen päätyy sänkyyn sen suorastaan tappavan komean mahdollisen rikollisen kanssa.

Patricia G. Bertényi: Salaisuuksien galleria

Bertényin esikoisteos oli minulle yksi viime aikojen suurinta uteliaisuutta herättäneitä kirjoja. Luettuani olen aika kahden vaiheilla, mutta siitä myöhemmin, ensin kirjasta. Salaisuuksien galleria yhdistelee San Fransiscon taidemaailmaa, yksityisetsivädekkaria ja romanttista sateenkaariviihdekirjallisuutta spefitwistiin, joka ei jää vain pintakerrokseksi, vaan lunastaa paikkansa. Tässä oli siis paljon pidettävää: juoni on ihan hauska ja pysyy enimmäkseen kasassa, ja henkilögalleria on välillä suorastaan hulvaton. Romantillinen soutamis-huopaus toimii, kun ymmärtää miten iso osa se on tarinaa, ja… Jackie. Noh, jokainen joka tuntee luku- ja naishahmomakuani ymmärtää miksi Jackie vetosi minuun kerralla. Tietenkin. Uskottavuutta tarinasta ei varsinaisesti kannata hakea, mutta se ei tässä olekaan olennaista. Kunhan mennään kovaa ja välillä aika korkeallakin.

Minä siis olisin voinut pitää kirjasta paljon. Mutta. Nyt käännän sormen osoittamaan etenkin kustantajaa ja kustannustoimitusta (ja tunnen, kuinka kaikki muinaiset kustannustoimittajat mulkoilevat minua): Miksi kirjaa ei ole kielenhuollettu? Enkä edes puhu oikoluvusta, ns. oikeakielisyys oli enimmäkseen kohdillaan, mutta ilmaisun terävöittämisestä. Adjektiivi- ja adverbipaljous oli asia sinänsä, mutta miksi tästä ei ole karsittu lukuisia maneereita? Kaikkia niitä siirreltyjä aurinkolaseja, kähinöitä tai vinoja hymyjä en edes laskenut. Mutta tiedän taatusti, että Jackien silmät ovat siniset (tai jäänsiniset tai turkoosinsiniset…). Se kerrottiin 30 kertaa. Laskin. Lukukokemus vähän kärsii, kun kustannustoimitusmoodi iskee päälle.

Tammi hyvä, tiedän, että kustannusalalla on vaikeaa, mutta teillä on resursseja. Ja esikoiskirjailija jolla on kyky luoda monipolvisia juonia sekä tuntumaa vetävän viihteen kirjoittamiseen! Sellaista kirjailijaa pitäisi paapoa ja karsia tekstistä ne aika esikoistyypilliset maneerit, tehdä timanttinen käyntikortti sen sijaan, että päästää liikkeelle teoksen, jonka kohdalla tuntuu, että kustantajaa ei ole kiinnostanut viimeistely. Yksi ajatuksella tehty läpiluku olisi riittänyt.

Uh. Paasasinpas. Mutta kun huomasin että kirja sai sitoutumaan tunnetasolla, tämä oli monessa mielessä kirja juuri minulle. Piti mukanaan edellämainituista ongelmista huolimatta, ja kaikkien kesken jätettyjen dekkareiden keskellä se on merkki vetävyydestä se.

Mustikoita muilta mailta:

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (suom. Jonna Joskitt-Pöyry)

Tajusin lukemaan alkaessani, että tämä onkin vissiin sarjan toinen osa. Toimii näinkin. Mutta se on sanottava, että norjalaiset ovat outoja.

Aluksi kuvittelin lukevani keskimääräistä kaavamaisempaa viihdekirjaa. Ihan jokainen piirre henkilöiden ulkonäostä kuvattiin ja täytekynää pidettiin huuliraossa (siis missä?).
Sen jälkeen päästiin illalliseen, joka alkaa sanoilla ”Ulf on kertonut että olet impotentti”, ja mahdolliseen itsemurhayritykseen harppuunalla. Jo ensimmäisten n. kolmenkymmenen sivun jälkeen olin varma, että norjalaiset ovat outoja. Eikä tunne hellittänyt kirjan myötä. Tämä ei välttämättä ole moite.

Kirjan päähenkilö on Thorkild Aske, elämässään epäonnistunut ex-poliisi, joka kärsii lääkeriippuvuudesta ja vihaa intohimoisesti Pohjois-Norjaa. Hän päätyy rikosasiantuntijaksi paikalliselle dekkarikuningattarelle ja sitä myöten tutkimaan kahden kadonneen teinitytön tapausta.

Käänteitä riittää. Siperiaan saakka. Itse rikosjuoni sinänsä piti otteessaan, mutten tiedä olisiko kirja ollut niin toimiva kuin oli, jos norjalaiset eivät olisi niin outoja. Jossakin sarjan ensimmäistä osaa, Meren aaveita, kehuttiin paremmaksi. Alkakaa siis siitä. Mutta varautukaa silti outoihin norjalaisiin.

Tina Frennstedt: Lupaus (suom. Stella Vuoma ja Taina Rönkkö)

Tämä taas on sarjan alku. Cold Case -sarjan, eli kai Ruotsissakin käytetään englanninkielisiä termejä. Malmölainen rikostutkija Tess Hjalmarsson päätyy tutkimaan sekä Tanskassa että Ruotsissa tapahtuneita raiskaus- ja murhatapauksia, jotka muistuttavat omituisesti toisiaan. Samalla yksittäinen rikospaikalla oleva valokuva saa Tessin epäilemään, että vuosien takainen selvittämätön teinitytön katoaminen liittyy jotenkin tapauksiin.

Lupaus on vallan lupaava esikoisdekkari. Oikeastaan vasta lopussa syyllistyttiin laahaavuuteen. Henkilökuvaus on inasen karrikoitua ja jopa kliseistä, mutta säilyy siellä jossain uskottavuuden rajoilla. (Ehkä. Kirjan profiloija on samaa sorttia kuin Netflixin Valhalla-murhien jehovantodistaja-traumatisoitunut islantilaispoliisi.) Ja päähenkilönä sateenkaaripoliisi. Jo ihan sen takia luen seuraavankin.

Tim Weaver: Kadonneet jäljet (suom. Maikki Soro)

Tämäkin on sarjan N:s osa, mutta vasta toinen suomennettu. Ei sillä niin väliä, kestää yksittäislukemisen. Tällä kertaa ei seuratakaan poliisia, vaan entistä toimittajaa, nyttemmin yksityisetsivän töitä tekevää David Rakeria. David saa tehtäväkseen etsiä jo useita kuukausia kadoksissa olleen hyvän perheen tyttären Meghanin. Hän saa seurakseen omaa tytärtään etsivän katkeroituneen poliisiin, ja törmää kauhukirurgiin. Ymmärsitte kuvion.

En tiedä oliko juoni kovinkaan poikkeuksellinen, ainakin se oli vallan ennalta-arvattava. Sen sijaan Weaver onnistui pitämään tunnelman niin tiheänä, että luin kirjan parissa illassa. Ei tullut tylsää ei.

Mutta jos olen aiemmin kysynyt, miksi kotimaisissa dekkareissa päähenkilönaiset päätyvät sänkyyn mahdollisen rikollisen kanssa, niin nyt voisin kysyä, miksi ulkomailla dekkareissa katoaa niin pirun paljon (blondeja, valkoisia) teinityttöjä?

Jaa eteenpäin...
Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Tumblr
Tumblr
spacer

Leave a reply