Henkäys henkilöistä

Tuon edellisen romaanikässäritekstin jälkeen jäin miettimään sitä minulle helpointa osaa kirjoittamisesta: henkilöitä. (Voit myös loikata horinoiden yli suoraan ohjeistusosioon.)

Olen vahvasti henkilövetoinen kirjoittaja. Kaikki lähtee liikkeelle henkilöstä… tai oikeammin: kaikki saattaa lähteä liikkeelle jostain pienestä kuvasta, sanasta, ajatuksesta, mutta mitään en saa kirjoitettua, jos minulle ei ole selvää kenestä kirjoitan. Toistaiseksi ne ovat tuntuneet toimivan: kirjoja on kritisoitu milloin mistäkin, mutta henkilöhahmoista ei vielä ole valitettu. Toisinaan niitä on jopa kehuttu.

Henkilöni elävät omaa pientä elämäänsä päässäni välillä vuosikausia ennen kuin kirjoitan heistä sanaakaan. Jos koskaan. Juonittelu on vaikeaa… Tiedän, että on kirjailijoita, jotka lähtevät rakentamaan tarinaa sijoittamalla henkilön sopivaan ongelmatilanteeseen, ja katsovat kuinka hän siitä selviää. Se ei toimi minulla, minun päässäni asuvat tyypit eivät tee mitään mielenkiintoista, jos en jo valmiiksi tiedä mitä pitäisi tapahtua ja tökkää heitä hyvin reippaasti sopivaan suuntaan.

Kirjoitusoppaissa on lukuisia ohjeistuksia henkilönrakennukseen. Tee “ystäväkirja” (vaikkapa tähän tyyliin), merkitse muistiin henkilöstä kaikki, mitä hän vihaa, mitä rakastaa, minkä pituinen hän on. Mä olen joskus kokeillut luoda hahmoja tuollaisella muistiinpanotavalla. En saanut aikaan eläviä. Minun pitää ensin päästä sinne tyypin pään sisään. Voin unohtaa hiusten ja silmien värin tai lempiruoan — jos niitä olen koskaan tiennytkään — mutta sitä en unohda millä tapaa henkilö puhuu tai miten kävelee.

Tulen tyttärien ja sen vanhan Vaaleanpunaisen kässärin kanssa kirjoitin kevyitä tavoitteettomia novellintapaisia ihan henkilönrakennustarkoituksessa. Se oli aika tehokasta: tutkailin, kuinka juuri tämä henkilö reagoi tällaisessa tilanteessa. Pistin ne kohtaamaan ongelmia mutta ilman sitä romaaninkasaamisvelvoitetta. Sittemmin olen jostain syystä luopunut moisesta. Nyt annan tyyppien olla luonnoksien keskellä muistikirjassa tai koneen virtuaalisessa pöytälaatikossa. Ja etenkin päässäni.

Kuten monet, kirjoitan uudestaan ja uudestaan samoja teemoja. Myös henkilötasolla huomaan kirjoittavani arkkityyppejä. Samaa henkilöä kerrasta toiseen. Vaikka hahmot eivät lukijasta vaikuttaisi samoilta, pystyn itse suoraan näyttämään evoluution kirjasta, luonnoksesta, novellista toiseen. Toisinaan jopa varastan itseltäni: Iisakinkirkon kolmesta näkökulmahenkilöstä yksi on varioitu ensimmäisen julkaisemani novellin päähenkilöstä. Koska miksi ei?

Piirtäjä

Piirtäminen voi olla toimiva tapa lähestyä hahmoa… jos handlaa piirtämisen. (Kuva: cottonbro / pexels.com)

Joten, jotta tälle kaikelle horinalle muodostuisi jokin pihvi, annan pari vinkkiä siihen, miten ehkä voit rakentaa toimivia fiktiohenkilöitä. Ota ohjeet varauksella, lue, ja sitten voit tehdä ihan toisin.

  • Hyvän romaanihenkilön luomiseksi ei tarvitse heti alussa tietää kaikkea mahdollista kengänkoosta lempiruokaan, ellei se ole tarinallisesti merkittävää. Mieti ennemminkin kuinka tyyppi reagoi ja miksi. Mitä tapahtuu, jos joku antaa sangollisen hämähäkkejä? Entä jos hän kuulee äitinsä kuolleen? Jos työpaikalla järjestetään hänen kunniakseen yllätysjuhlat? Jos naapuri mölyää tai tulee valittamaan mölystä? Henkilö alkaa muuttua eläväksi silloin, kun tiedät kuinka hän toimii erinäisissä hatusta vedetyissä tilanteissa.
  • Kirjoittamallasi kaverilla pitää olla jokin tavoite ja henkilöhistoria. Ainakin niillä, joilla on jokin oikea rooli tarinassa. Edelliseen kohtaan viitaten: tavoite pistää reagoimaan ja henkilöhistoria selittää osaltaan reaktiota. Olen tosin melko kriittinen sen ohjeen suhteen, että jokaisella sivuhahmollakin pitäisi olla erityinen tavoite. Mutta ainakin kaikki keskeiset henkilöt tarvitsevat maaliviivan jota kohden juosta. Muuten ne jäävät ikuisesti juomaan kahvia ja keskustelemaan säästä. Believe me, tiedän mistä puhun. Sen tavoitteen ei tarvitse olla suuren suuri, kunhan sellainen on. Ja se voi muuttua tarinan aikana.
  • Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa muistiin jos ei halua. Romaanin kirjoittamista tapahtuu silloinkin, kun ei kirjoita. Laita toki muistiin asiat joita et missään tapauksessa halua unohtaa. Mutta tunnet sinä ystäväsikin ilman ystäväkirjaa.
  • Kirjoita vain päähenkilöstä alkuun Mary Sue, jos siltä tuntuu. (Varoitus, linkki vie TV Tropes-sivustolle, jonne voi jumiutua esim. viikoksi.) Lukijat pitävät moraalisesti hyvistä hyvistä tyypeistä, joita voi ihailla sopivasti. Lisäksi kirjoittaminen on paljon kivempaa, kun diggaa itse henkilöstään! Sitten kun olet kirjoittanut Mary Suesi, ota puolet osaamisesta pois ja lyö pari todellista heikkoutta sinne sekaan. Maailma on täynnä huipputyyppejä… eivätkä he koskaan kuitenkaan ole täydellisiä saati pärjää ilman yhteisöä siinä ympärillä. Liian täydelliset hahmot eivät ole kiinnostavia. Eivätkä liian virheettömän pahat pahiksetkaan. Ihminen on omituinen, loogisen epälooginen ja omassakin olemisessaan ristiriitainen pakkaus, joka yleensä perustelee tekemisensä itselleen, oli syy ulkopuolelta katsoen hyvä tai ei.
  • Pidä johtoajatuksena se, että kirjoitat ihmistä. Usein kysellään miten kirjoittaisin hyvän miehen / naisen / nuoren / vanhan / keittäjän / poliisin / heteron / homon… Paras tapa välttää stereotypiat henkilöissä on kirjoittaa ihmisiä. Ei niin, että Miestä kirjoittaessa lähtee tyrkkäämään Miehelle kaikenlaisia Miehisiä ajatuksia ja ajanvietteitä. Vaan pitäen mielessä, että olemisen ja kiinnostusten variaatio on valtava todennäköisesti jo lähipiirissäsi. Ihmisyydessä on paljon universaaliutta, ja monesta toiminnasta ja tavasta sitten pitää huolen ympäröivä yhteiskunta. Mutta aina voi kysyä itseltään onko romaanihenkilönä kiinnostavin se, joka toimii juuri niin kuin ympäröivä yhteiskunta vaatii.
  • Ainiin, ja vielä yksi. Kaikkea tietoa henkilöstä ei tarvitse infodumpata lukijalle. Sinä tiedät hahmostasi paljon enemmän kuin lukija. Paljasta syy-seuraussuhteet vain siltä osin kuin on välttämätöntä. Nosta henkilön ulkonäostä esiin vain merkittävä (äläkä välttämättä ensimmäisellä sivulla. En ylipäätään ole ihan varma tarvitseeko kenenkään tietää minkä väriset silmät henkilöllä on. Ellei se ole ainoa sinisilmäinen tyyppi kaupungissa. Tai jos kirjoitat silkkaa romanttista viihdettä…) Ulkonäkökuvauksessa myös toisteisuus puuduttaa. Lukija muistanee hiusten värin, vaikkei sitä joka luvussa mainittaisikaan. Anna tekojen ja reaktioiden kertoa, anna lukijalle aikaa tutustua. Usein liian perusteellinen selittäminen vain etäännyttää. Hahmosta tulee speed date -kumppani, joka koettaa kymmenessä minuutissa kertoa kaiken itsestään ja suvustaan, ja sitten kukaan ei enää jaksa kuunnella.

Siinäpä muutama vinkki. Jos jotain olennaista unohtui tai jos olet ihan eri mieltä asioista, kommenttiboksi huolii kommentteja.

Jaa eteenpäin...
Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on Tumblr
Tumblr
spacer

Leave a reply